keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Douglas Adams - The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

"One of the major difficulties Trillian experienced in her relationship with Zaphod was learning to distinguish between him pretending to be stupid just to get people off their guard, pretending to be stupid because he couldn't be bothered to think and wanted someone else to do it for him, pretending to be outrageously stupid to hide the fact that he actually didn't understand what was going on, and really being genuinely stupid."

Minua kummastuttaa, miksi en ole koskaan saanut luettua Linnurata-trilogiaa (viisiosaista sellaista) loppuun. Pääsin viimeksi muistaakseni kakkoskirjan loppupuolelle. Nyt on taas aika yrittää. Ensimmäinen osa oli ainakin juuri niin hauska ja epätodennäköinen kuin muistelinkin.

Tarina alkaa Arthur Dentistä, jonka taloa ollaan purkamassa moottoritieliittymän tieltä. Pian käy kuitenkin ilmi että Maata odottaa tuho samasta syystä - ainoastaan galaktisessa mittakaavassa. Purkumääräykset ovat olleet nähtävillä Alpha Centaurin rakennusvirastossa 50 vuotta, joten maan kansojen on turha näytellä yllättynyttä. Arthur onnistuu kuitenkin liftaamaan pakoon ystävänsä Ford Prefectin ja uskomattoman sattuman avulla (tapahtuman todennäköisyys on 1/2^276709). Hämmentäviä käänteitä on luvassa, kun Arthur, Ford, galaksin kaksipäinen presidentti Zaphod Beeblebrox, kaunis Trillian ja masentunut robotti Marvin matkaavat ympäri universumia.

En tiedä, mistä pidin eniten. Absurdit mittakaavat tavoittavista tilanteista, Adamsin taidokkaasta kerronnasta, maailmankaikkeuden salaisuuksien paljastamisesta vai näsäviisastelevasta, mutta hämmästyttävän älykkäästä huumorista? Teoksesta irtoaisi varmaan satoja lainauksia. Tunnetuin nippelitieto kirjasta lienee varmaan vastaus elämän, universumin ja kaiken perimmäiseen kysymykseen, joka on - SPOILER ALERT - 42.

Adamsin tyyli on omalaatuinen ja kutkuttava. The ships hung in the sky in much same way that bricks don't. Mies ammentaa paljon nörttien ja nörtinmielisten populaarikulttuurista. There's an infinite number of monkeys outside who want to talk to us about this script for Hamlet they've worked out. Välillä meininki on muuten vain hämmentävää, esim. Jumalan argumentoidessa itsensä olemattomaksi tai kaskelotin eksistentiaalisessa pohdinnassa niiden muutaman hetken aikana, jotka sijoittuvat sen olevaiseksi ilmestymisen ja planeetan pintaan iskeytymisen välille. Robotti laskee 597 tuhatta miljoonaa lammasta sekunnissa ennen nukahtamistaan ja vihamielisten muukalaisten sotaretki Maahan päättyy mittakaavavirheen vuoksi ikävästi - pieni koira syö koko laivaston. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei tosiaan ole yksi parhaiden lukemieni kirjojen listalle kuulumattomista teoksista. Toivon vain, että saisin luettua sarjan läpi tällä kertaa. Hämärissä muistikuvissani meno muuttui tarinan edetessä aavistuksen levottomammaksi, jos tämä on ylipäätään edes mahdollista. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

Tommi Liimatta - Sivuhistoria

"Luonnonvalinta karsii sopeutumattomat
He joutuvat ammattikouluihin
Baby, baby, kuule minun kutsuni
No en mä sulle puhunu, mä puhuin sun serkulle"

Sivuhistoria on kirjanen Liimatan levyttämättömiä sanoituksia vuosilta 1987-2007. Näin näppituntumalla arvioituna varhaisimmat veisut ovat siis noin 10-vuotiaan Tommin kynästä. Kehityksen kaarta ei voi olla havaitsematta. Alun loppusointuinen ja simppeli riimittely vaihtuu hiljalleen vaikeammin seurattavaksi ajatusryöpyksi. Välillä riveiltä pomppaa esiin tuttuja lauseita, jotka on irroitettu alkuemostaan ja julkaistu jossain toisessa kontekstissa, osana muita kappaleita. Liimatta kertookin toisinaan palaavansa inspiraation puutteessa vanhoihin sanoituksiinsa, kuin koira oksennukselleen.

Sanoituksista on kyse, mutta en oikein tiedä, mikä erottaa ne runoista - jos mikään. Tästäpä päästäänkin siihen, miten niitä kuuluisi lukea. Päässään laulalamalla vai kuten runonlausuntakilpailussa elehtien ja älähdellen? Koska en tiedä runoista yhtään mitään, toteutin tahtomattani ensimmäistä vaihtoehtoa. Varsinkin jos biisin nimessä oli "rock" tai "blues", ei melodista lukemista voinut estää. Toisaalta Liimatan sävellykset ovat tunnetusti musiikin traditioiden reunamaita koluavia, minne mielikuvituksellani ei ole asiaa. Siksi pelkäänkin, että tietämättömyys siitä, millainen sointu minkäkin sanan taakse alunperin kuuluu, kenties hävitti osan tunnelmasta.

"Jeesus oli neekeri, toisin vain väitetään
Jeesus oli kalju mies, niin parraton"

Sanoitusten aiheet vaihtelevat folioon käärityistä vauvojen päistä nilviäisiin. Voimakkaasti erottuu myös nuoruuden palo tyttöihin, joskin puettuna usein lähes tunnistamattomaksi. Liimatta tuntuu poimivan ympäristöstään paljon lauluihinsa. Välillä elämä onkin miehen mukaan näyttäynyt pelkästään laulujen lähdemateriaalina. Jotenkin kouraisevia ovat lapsuuden keskusteluista syntyneet ajatukset, esimerkiksi kuinka isommat pojat uskottelevat nuoremmille kerrostalon seinään piirrettyjen kasvojen olleen maalattu tapetun lapsen verellä. Tai kuinka suuren kiven alta on kerrottu lähtevän tunneli, jossa on on puolen metrin välein pino pornolehtiä. 

Paljon on viittauksia hahmoihin, jotka eivät selittämättä avaudu satunnaiselle lukijalle, kuten Söödön Mika, joka on poimittu rekka-auton oveen painetusta tekstistä. Biisi Enenerna on taas saanut alkunsa ruotsin tunnilta en-sukuisten sanojen taivutussäännöistä. Teksteistä löytyy myös paljon Beatlesin, Juicen tai muiden artistien sanoituksia väänneltynä sellaisiksi, että niitä tuskin alkuperäisteosten tekijätkään tunnistaisivat omikseen. Tämän kaiken tiedän vain siksi, että Liimatta kommentoi sanoituksiaan lyhyesti ja antaa avaimia oikeintulkitsemiseen. Näitä selosteita olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Lopussa on pari mielenkiintoista näkökulmaa säveltämiseen ja äänittämiseen, sekä käsittämätöntä korkeammassa mielentilassa suollettua puhdasta ajatuksen lentoa, josta ei ottaisi selvää Liimatan äitikään. Parasta antia kirjassa onkin sen peittelemättömyys. On jännittävä kurkata taiteilijan sensuroimattomaan ajatusmaailmaan. Neroutta vai hulluutta - vaikea sanoa.

"Kaikki mitä mulle tapahtui vuoden aikana
sen mä kerroin serkulle minuutissa
Ei tajunnut mitään, hän puisti päätään"

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - Mockingjay

"Are you, are you
Coming to the tree
Wear a necklace of rope, side by side with me."

Kuten jo aiemmin ounastelinkin, Nälkäpeli-trilogian päätösosassa ei enää itse pelejä nähty, vaan vallankumous. Sota on brutaalia ja jengiä kuolee reippahasti puolin ja toisin. Katniss on kokenut kovia, elämän ja kuoleman kysymykset eivät jätä häntä rauhaan hetkeksikään. 

Niin se vaan Capitoli kaatui sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Mutta iloisempiakin loppuja on nähty. Paluuta entiseen ei ole. Olen oikeastaan aika järkyttynyt. En niinkään satojen taisteluissa kuolleiden (edes niiden lapsukaisten) puolesta, en Primin kohtalosta (no okei ehkä vähän), enkä maailman pahuudesta. Vaan siitä, että loppujen lopuksi Katniss valitsi Peetan!

Peetan. Kliseisen hyviksen, jossa ei ole särmän särmää. Ei mitään persoonallisuutta. Naiset ovat pilanneet maailman. Valinta tuntuu niin epäreilulta Galea kohtaan. Galessa ei ollut mitään vikaa. Ehdinkin jo kuvitella kirjan päättyvän siihen, että pähkähulluuden partaalla surffaileva Katniss metsästelee yksin District 12:n metsissä, tapaa Galen, he eivät vaihda sanaakaan, vaan metsästävät yhdessä koko päivän, ja lopun elämäänsä. Mutta ei. Katniss valitsee kakkupojan.

Oikeastaan, nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei kyseessä ehkä olekaan mikään Katnissin valinta. Junamatkalla kotiin Katniss sanoo Haymitchille, ettei hän halua tietää, kuka poikaystäväehdokkaista olisi kenties tulossa kotiin ja kuka ei. Eli vallankumoustaistelijallemme oli periaatteessa ihan sama, kuka sieltä tulee. Ei hän rakasta kumpaakaan, vaan tarvitsee itselleen vain miehen, jota piinata oikutteluillaan. Peeta ja Katniss ovat kyllä melkoinen pariskunta: toinen kärsii karmeista painajaisista ja toisen tekee välillä mieli tappaa kumppaninsa. Pyh ja pah. Gale, olet ikuisesti meidän kaikkien joskus friendzonetetuiksi joutuneiden poikamiesten sydämissä!

Äänestys kostonälkäpelien järjestämisestä oli aika dramaattinen. Kyllä-vastauksia tuli aavistuksen enemmän kuin mihin olin varautunut. Ehkä Katnissin ääni oli vain hämäystä Coinia varten. Tuskin kisoja koskaan pantiin käytäntöön. Tahdon kuitenkin uskoa, että kaikki äänestivät omatuntonsa mukaan, mikä johtaa siihen, että Haymitch, Katniss ja eivät loppujen lopuksi olleet Snowia parempia. Tappaminen on oikeutettua hyvän asian puolesta tällä logiikalla. Oikeastaan koko kirjasarja pohtikin juuri samaa teemaa.

Kokonaisuutena pidin kuitenkin trilogiasta kovasti. Sen maailmasta, sen hahmoista. Aavistus nuortenkirjamaisuutta ei häiritse, pohdiskeltavaa riittää myös aikuismaisempaan makuun. Pieni haikeuden tunnehan tässä tulee, kuten aina silloin, kun hyvä tarina on ohi. Ei enää Nälkäpelejä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - Catching Fire

“Katniss, there is no District Twelve.”

Nälkäpelin kakkososa. Koukuttavaa tavaraa tämäkin. Aluksi näytti huolestuttavasti siltä, että tässä ollaan lähdössä metsiin hortoilemaan ja pelit jäävät sankareiltamme pelaamatta kokonaan. Onneksi pahat sedät veivät voiton ja lastentappofestarit saatiin pyöräytettyä pystyyn. Paitsi, että taisivat olla tällä kertaa enemmän keski-ikäisten bileet nämä.

Suuri pettymys oli, että District 12 oli kisassa liikkeellä täysin samalla kokoonpanolla. Tässä olisi voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta. Mielelläni olisin katsellut esimerkiksi Primin elossapysyttelyä, vaikkapa kameroiden välityksellä Katnissin hääriessä mentorina. Tai, jos se Katniss oli nyt pakko saada mukaan, niin eikö Gale olisi ollut oiva pari, tai vaikka Haymitch. Näkihän sen, että Peetaa sai taas olla jatkuvasti laastaroimassa ja pelastelemassa. Muutenkin tuntuu, että kaikki romantiikan kanssa kikkailu tulee jo korvista ulos. Katniss taitaa olla aikamoinen jakorasia. Gale, Peeta, Cinna, se teurastajan vai kenen olikaan poika...

Myös areena oli vähän väsynyt. Pelintekijöiden ansoilla on vähän turhan iso merkitys. Olisi mukavampaa nähdä enemmän juonittelua pelaajien välillä. Matsi oli myös lyhyt kuin mikä, eihän niillä tullut edes nälkä. Samanlaista uhkaavuutta, kuin ykkösessä oli, ei tässä oikein tavoitettu. Jotenkin fokus oli liikaa kilpailijoissa, eikä se fiilis, että koko maailma seuraa jokaista askelta, kuuntelee jokaista sanaa, lyö vetoa ja sponssaa kilpailijoita, käynyt kunnolla ilmi.

Tapahtumat ennen pelejä kiinnostivat silti yllättävän paljon, ja niinhän siinä kävi, että vallankumousta ei voinut välttää. Itse pelien loppuratkaisu oli aika hyvä. Säännöt on tehty rikottaviksi. District 13:n olemassaolo tuli suht puskista, vaikka noin muuten Collinsin juonenkehittelyä ei ole kovin hankala seurata ainakaan pääpiirteiden osalta. Kolmas osa on kuitenkin hieman hämärän peitossa. Vaikea nähdä miten Nälkäpeli järjestettäisiin vallitsevissa olosuhteissa. Varmaan saamme nähdä jonkinlaisen globaalin version, jossa esimerkiksi yksi kokonainen sektori on taistelukenttänä. Mutta ei se ole sama asia. Nähtiinhän siinä miten käy, kun Potteri otti välivuoden koulusta: haahuiluksi meni. Nälkäpelin idea on juuri sen toistuvuudessa ja säännöissä ja toivon, että kolmas kirja ei hylkää sen kantavaa voimaa kokonaan.

Vaikka juonikuviot voisivat olla hieman rapsakampiakin, en voi valittaa. Nautin suuresti ja luin kirjan vauhdilla. Iso osa ilosta tulee oikeastaan siitä, että Collins tarjoaa mahtavat puitteet oman mielikuvituksen käytölle. Pohdin monesti, millaista elämä muissa sektoreissa ja Capitolissa on, millaisia pelejä on järjestetty ja miten koukkuisia kuvioita itse areenalle laatisin, jos sattuisin olemaan kirjailija. Harva kirja tarjoaa näin kiehtovan maailman lukijan ihmeteltäväksi.

Mainio tekele siis loppujen lopuksi tämäkin ja kolmas kirja jo kuumottelee hyppysissä. Leffaversiotkin pitänee joku päivä vilkaista läpi. Leffoista puheenollen, Hobitti 2 taitaa pyöriä tällä hetkellä yhtä Suomen ensinäytöstään tuossa kilometrin päässä. Innolla ja ehkä pikkuisen kauhullakin odotan, miten Bilbo tällä kertaa väistää vaarat ja kuinka paljastaviin haltiamekkoihin Evangeline Lilly on puettu.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - The Hunger Games

"Effie Trinket crosses back to the podium, smoothes the slip of paper, and reads out the name in a clear voice. And it's not me."

Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jonka lukemista ei vain voinut lopettaa. Luin Nälkäpelin kahdelta istumalta sydän pamppaillen ja kädet hioten. Ennakkoluulot murskautuen. Parasta on tietää, että tätä herkkua on vielä lisää kahden kirjan verran!

Kirjan maailma on raadollinen. Luokkaerot ovat suurempia kuin Kokoomuksen Suomessa konsanaan ja pelottavin muistutus tästä on Nälkäpeli, tosi-tv-tyyppinen selviytymistaistelu, jossa 24 nuorta lähetetään ääriolosuhteisiin tappamaan toisiaan. Kirjan pohjavire kaiken sen eloonjäämiskamppailun takana on uhkaava ja sairas. Ihmiskunnan arvot ovat niin vääristyneet kuin vain voi olla. Köyhässä kanssa kytee kuitenkin vaimea vallankumouksen liekki, joka mitä luultavimmin roihahtaa täyteen paloonsa jatko-osissa.

Itse Nälkäpeli on kutkuttavan kiehtova ja raaka mittelö. Kilpailijoiden arvonta on vinoutunut: mitä köyhempi olet, sitä todennäköisemmin nimesi löytyy lapusta. Toisaalta taas rikkaampia nuoria koulutetaan varta vasten tappajiksi, jotka näkevät kilpailun kunniatehtävänä. Voittajaksi voi selvitä monenlaisin strategioin: olemalla vahva taistelukone, näkymätön piiloutuja, taitava ruoanhankkija tai älykäs taktikko. Taisteluareena on jo itsessään kuolettava myrkkykasveineen, miinoineen, mutantteineen ja tulimerineen. Kun katsojat tuntuvat tylsistyvän löytyy tuottajilta aina kikka, esimerkiksi sääolosuhteiden kontrollointi, jolla tv-ruutuun tuodaan toimintaa, draamaa ja verenvuodatusta.

Kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti kanssakilpailijat. Heidän tehtävänään on tappaa, joko puhtaasta tappamisenhalusta tai olosuhteiden pakosta. Tilannetta mutkistavat liittoutumat, areenalta löytyvät resurssit, sponsoreiden lahjoitukset ja omantunnon tuskat. Tuntui, että pelkäsin pelin yllätyksiä enemmän kuin kirjan päähenkilö Katniss. Peetasta en niin välittänyt ja katsojien vuoksi puoliksi näytelty romanssi oli vähän kömpelösti toteutettu. Toisaalta taas Ruen kuolema oli aidosti surullista. Pelkkä tarkka nuolikäsi ei vielä voittoa takaa, vaan peliä ja pelaajia on osattava lukea.

Kirja etenee hyvin vauhdikkaasti ja on helppolukuinen. Silti rivien välistä tuntuu löytyvän toisinaan jotain syvällisempääkin. Ennen kaikkea Collins on onnistunut luomaan vaikuttavan maailman, jonka sääntöjä lukija ei aluksi tunne, mutta joka vähä vähältä paljastaa todellisen luonteensa. Jos YLE ottaisi Nälkäpelin ohjelmistoonsa, taitaisivat katsojaennätykset murskautua. Ohjelmatiedoissa olisi toki varoitus: "Voi sisältää lapsille sopimatonta materiaalia". Tätä tuskin tullaan näkemään, sillä Nälkäpeli rikkonee kaikkia mahdollisia ihmisoikeuksia.

torstai 14. marraskuuta 2013

Ben Goldacre - Bad Science

"The plural of anecdote is not data."

Homeopatia, vaihtoehtoishoidot, ravintolisät, rokotusten vastaiset kampanjat...silkkaa vedätystä kaikki tyynni. Silti näiden "tieteenalojen" nimissä käydään bisnestä, jossa puhutaan miljardien eurojen kokoisista summista. Guardianin lääkärikolumnisti Ben Goldacre on tuohtunut: yhteiskuntamme on niin umpisokea tieteen edessä, että se nielee purematta kaiken, mitä sille tieteenä tuputetaan. Bad Science on kirja omahyväisestä höynäyttämisestä, suoranaisesta huijaamisesta, mutta ennen kaikkea siitä, miksi tämä ylipäätään edes on mahdollista.

Kaiken pahan alku on lehdistö. Tieteen systemaattinen tyhmentäminen lukijoita varten on johtanut siihen, että heillä ei ole enää mitään menetelmiä erottaa laadukasta tutkimusta paskanjauhannasta. Goldacre kuvailee ilmiötä riemastuttavin esimerkein ja esittelee lukemattomia tapoja, kuinka tutkimustuloksia voidaan vääristellä, manipuloida ja tulkita haluamallaan tavalla. Prosentit, trendit, korrelaatiot ja kausaliteetit on mahdollista sotkea mitä hätkähdyttävimmillä tavoilla.

Muutama nimi nostetaan esille julkisesti riepoteltavaksi, mutta heidän vaikutusvaltansa ei ilmeisesti ole vielä sentään Suomen lehdistössä asti, vaan jutut koskevatkin lähinnä Iso-Britanniaa. Sen lisäksi, että kirja on opettavainen, se on myös varsin viihdyttävä. Goldacre tuntuu fiksulta jannulta, joten täytynee laittaa nimi korvan taakse

Paljon tilaa annetaan myös placebo-ilmiön selittämiselle. Perusperiaatteet ovat toki jokaiselle tuttuja, mutta on hämmentävää, miten vekkulisti ihmismieli toisinaan toimiikaan. Esimerkiksi valaistuksen vaikutusta työtehokkuuteen tutkittiin aikanaan Amerikassa, ja tutkimuksessa vahvistettiin hypoteesi siitä, että parempi valaistus vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen. Yllättävämpi havainto oli se, että myös valaistuksen vähentäminen aiheutti saman reaktion. Tosiasiassa suorituskyky paranikin siitä syystä, että tutkimus ylipäätään toteutettiin. Kirjassa viitataan paljon hömppätutkimuksiin, joista osaa tuskin on olemassakaan, mutta vastapainoksi mainitaan muutama hyvin toteutettu tutkimus, joista yllättävän moni on tehty Suomessa. Aiheet taisivat liittyä juuri ravintotieteisiin.

On oikeastaan turha alkaa avaamaan sisältöä sen enempää. Suosittelen vahvasti kaikille! Todella älykästä ja herättelevää tekstiä.  

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Thea Alexander - 2150 A.D.

Bongasin 2150 A.D:n listalta, joka mainosti silmät avaavia kirjoja. Siellä moni kehui sitä lempikirjakseen ja elämää mullistavaksi kokemukseksi. Tulipa opittua, ettei listoihin ole luottaminen.

Kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa ihminen on kehittynyt henkisesti ja saavuttanut korkeamman tietoisuuden tason. Taakse ovat jääneet viha ja eripura ja tilalla ovat lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys. Yhteys makrokosmokseen mahdollistaa siinä sivussa myös käteviä temppuja, kuten levitaation, psykokineesion, telepatian ja ties mitä. Tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa kyllä ihan kivalta: naisetkin ovat kauniita ja valmiita seksiin tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin makrotason kokemukset ovatkin astetta orgastisempia, joten kuka nyt viitsisi lihaa edes himoita, kun tarjolla on parempaakin. Utopia on täydellinen, siellä on kaikki aidosti hyvin.

Jon Lake, Vietnamin sodasta selvinnyt psykologian opiskelija pääsee maistelemaan kehityksen hedelmiä uniensa kautta. Hänellä on kolme kuukautta aikaa päästä tietoisuuden tasolle kolme. Olennaista on hyväksyä kaikki, mitä eteen tulee, rakastaa vihamiehiä kuin lähimmäisiä ja niittää sitä, mitä kylvää. Epäonnistuminen on onnistumista. Matka on vaikea, mutta palkitseva.

2150 A.D. herättelee kyseenalaistamaan nykyihmisen arvoja. Miksi maailma on niin julma paikka? Miksi on köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miksi soditaan? Jos maailman peruskiveksi asetettaisiin rakkaus, olisiko kaikki paremmin? Olen sen verran idealisti uskoakseni, että ihmisellä on vielä paljon opittavaa. 

Kuitenkin kirjana 2150 A.D. on aika mätä. Sen ajatus ja maailmankuva on kaunis, mutta kerronta ja juoni vesittävät paketin. Se on lähinnä selostus tulevasta. Esimerkiksi Hyperionin vahvuus juontuu siitä, että sen monimutkainen maailma paljastuu vähitellen juonen tiimellyksessä. Alexander taas vain luettelee, miten asiat ovat. Vähän kuin Wikipedia-artikkelia lukisi. Hauskana knoppitietona esimerkiksi sana "makro" mainitaan tekstissä 647 kertaa, "mikro" taas 380 kertaa. Puuduttavaa!

Ilmeisesti kirjailija tosiaan uskoo siihen, mistä kirjoittaa. Yritin etsiä netistä, onko makroajattelusta olemassa jokin kultti tai lahko, mutta todisteita ei löytynyt. Tässä olisi kieltämättä jollekin hihhulille hyvä sauma tehdä vähän bisnestä. Voin hyvin kuvitella jonkun partasuisen jäbän harrastamassa seksiä ja psykedeelejä nuorten opiskelijatyttöjen kanssa jonkinlaisessa hippikommuunissa. Tietysti eri leveleille siirryttäessä maksettaisiin kallis jäsenmaksu. Lopuksi tehtäisiin joukkoitsemurha, jotta tie makrouteen kävisi helpommaksi tallata.

Muutenkin hihhulismi paistaa läpi tekstin takaa aika voimakkaasti. Puhe astraaliolennoista ja spektreistä meinaa tulla korvista ulos. Ei minulla mitään ole rakastamista vastaan, mutta tarvitaanko sen ymmärtämiseksi tosiaankin tietää jotain vaikkapa Atoneista, Ztoneista ja Maxoneista tai expata itseään harmaalta ykköstasolta aina vitivalkealle kymppilevelille? Toisaalta katsonkin asiaa mikroperspektiivistä, joten näkemykseni on rajoittunut. Koko hölmistykseni johtuu kai siitä, koska en muista edellistä elämääni, jossa ruoskin kaleeriorjia ruotsinlaivalla.

En nyt siis aivan purematta niele kirjan sanomaa, mutta sen puolustukseksi on sanottava, että kyllä se ajatuksia herätti. Eli aivan turhasta teoksesta ei voi olla kyse. Unien merkitys on myös kiinnostava aihe. Jos minussa on sisäinen hihhuli, niin se ilmenee ehdottomasti mielenkiintona unennäköä kohtaan. En todellakaan usko, että ne ennustavat yhtään mitään tai ovat missään mielessä tieteellisen metodin tavoittamattomissa. Mutta kyllähän unet ovat huikeita. Toisaalta unet ovat yllätävänkin tabu aihe. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa selvää lucid-unista. En tiedä, onko ilmiöstä tieteellistä näyttöä, mutta omalla kohdalla systeemi toimii. Ihminen ei voi sanoa pelänneensä ennen kuin on kokenut ensimmäisen unihalvauksensa. Ehkä olen tietämättäni jo hyvää matkaa kapuamassa ylös henkisen kasvun portaita.
 

maanantai 28. lokakuuta 2013

Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles

Baskervillen koira on tuttu monesta Aku Ankka-tarinasta, joten loppuratkaisu oli pääpiirteittäin selvillä tähän Sherlock Holmes-klassikkoon tarttuessani. Vaikka kyllähän sen nyt hölmömpikin arvasi, ettei salapoliisiromaaneissa mitään yliluonnollista ratkaisua hyväksytä. Muuten kirja oli aika tavalla juuri sellainen, kuin olin antanut itseni olettaa. Sumuisia nummia, sateisia öitä ja englantilaista maaseuturomantiikkaa.

Sherlock Holmes ei kaipaa esittelyjä. Hän ei ole pelkästään maailman tunnetuin salapoliisi, vaan kenties jopa yksi kirjallisuuden historian ikonisimmista hahmoista. Silti en ole miehen seikkailuja koskaan lukenut: salapoliisiromaanien tuntemukseni rajoittuu hyvin pitkälti Agatha Christien tuotantoon. En oikeastaan muistanutkaan, miten mukava on seurata, kun alan ammattilaiset ratkovat kunnon mysteereitä. 

En arvannut murhaajaa, mutta ylpeänä voin kehuskella tienneeni lähes alusta asti, kuka salaperäinen hahmo soiden reunoilla öisin hiippaili. Ideaa kenkien varastamisessa en hoksannut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se oli ilmiselvää. Oikeastaan päällimmäinen kysymys mielessä ei ollutkaan "miten?", vaan "kuka?". 

Tykkäsin lukemastani ja ehkäpä palaan sankariimme tuonnempana. Murhamysteerien monimutkaisuuden lisäksi ehdoton kiinnostusta lisäävä tekijä on vanhahtava brittiläinen miljöö, joka pesee mennen tullen nykydekkarien tai rikossarjojen teknologiaan turvautuvan maailman. Rauhallisempi ilmapiiri yksinkertaistaa kuvioita ja mahdollistaa sen, että rikokset ratkeavat dna-näytteiden sijaan loogisella päättelyllä. Kaikki oli ennen paremmin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti ryypätään ja naidaan. Tämän on huomannut myös Vuorinen, joka Juoppohullun päiväkirjassa jättää kaiken ylimääräisen huomioimatta ja keskittyy täysillä itse asiaan. Lopputulos on kertomus Juhasta ja hänen seikkailuistaan, jotka usein päättyvät huuto-oksennukseen. Draamallinen elementti kumpuaa sen jännittämisestä, mikä esine tällä kertaa kenenkin peräreiästä löytyy.

Luulin pitäväni tämänkaltaisesta örveltämisestä, mutta jotenkin ei vain kolahtanut. Vähän väkisinväännettyä ja itsetietoista. Ihan hauskoja juttuja oli kyllä välillä. Taidan silti pitää hieman hienovaraisemmasta huumorista. Vika ei siis ollut siinä, että viina virtasi ja sohvapäällys kului, vaan tavassa, jolla siitä kerrottiin. Se ei oikein jättänyt tilaa omalle mielikuvitukselle. 

Tiedä sitten, onko tämän tarkoitus olla kannanotto alkoholilla läträämisen puolesta vai sitä vastaan. Ainakin omalla kohdalla kirja sai miettimään, miksi sitä aina vain tulee juotua. Meininki ei nyt ihan Juhan sfääreissä pyöri, silti tavoissa olisi tarkistamisen varaa. Jos aloittaisi vaikka siitä, että joisi silloin kun siltä tuntuu, eikä vain rutiininomaisesti viikonloppuisin. Itse asiassa kävinkin vastikään eräällä keikalla ja tilasin vain kokiksen. Meno ei kärsinyt valinnasta pätkääkään ja ratkaisun ylivoimaisuus vasta kävi kunnolla ilmi herätessä seuraavana aamuna pirteänä. Juopottelu on muutenkin vähän out.

Vuorinen ei siis ollut minun juttuni. Eipä tuo haittaa. Sadan kirjan listalta teos löytyy, mikä taas on ilahduttavaa. Luetaan hitaasti, mutta varmasti.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Lewis Carroll - Alice's Adventures in Wonderland

"Curiouser and curiouser."

Keskisuomalaisen sata kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana, eivät lue itse itseään. Kuitenkin lista on alkanut tuntua velvollisuudelta, lähes työltä, jota huomaamatta pyrkii välttelemään. Jotta urakka kuitenkin joskus olisi ohi, valitsin lyhyimmän teoksen, minkä nopeasti löysin. Arpa osui kaikille (paitsi minulle) tuttuun satuun, Liisa Ihmemaassa.

En ole katsonut Disney-versiota koskaan muuten kuin sivusilmällä sieltä täältä. Tarkastamatta on jäänyt myös Burtonin tuoreempi tekele. Tiesin jutun juonen noin pääpiirteittäin: Liisa hortoilee pusikoissa ja tapaa kummaa porukkaa. Vähän köyhä aihe, suonette anteeksi. Klassikoita tietenkään ei saisi lukea nykypäivän kriteereillä. Tai saa, mutta joskus se klassikkous perustuu siihen, että kirjan ajatukset olivat jotain uutta ja mullistavaa aikanaan. 

Liisa putoaa siis kaninkoloon, joka onkin portti outoon ihmemaahan. Tyttö ei sen kummemmin hätkähdä uusia kuvioitaan, mitä nyt välillä ihmettelee, kuinka paljon kummallisuuksia yhdelle aamupäivälle oikein mahtuu. Liisa törmää hassuihin hatuntekijöihin, irvikissoihin ja herttarouviin tuon tuosta. Välillä hän on kärpäsen kokoinen, toisinaan taas pituutta löytyy useampikin maili. Mitään niin sanottua järkeä hommassa ei ole. No toisaalta, onko oikea maailmakaan aina niin järkevä kuin sitä äkkiseltään luulisi?

Sanaleikkejä, runoja ja verbaalista hassuttelua saamme yllin kyllin. Dialogin moninaisuus varmaan hivuttaa kirjaa ulos lastenkirjallisuuden genrestä kohti saduista ulos kasvanutta lukijakuntaa. Ihmemaassa vinoillaan ja viisastellaan. Aikuisempaa lukijaa miellyttää kaiketi myös jonkinlainen nostalginen kaiho lapsuuden kirkassilmäiseen ja mielikuvitukselliseen maailmaan. En voi kieltää, etteikö sivuilla tuntuisi tuikkivan pientä ripausta taianomaisuuden tuntua.

Klassikko tai ei, kirja oli ihan kiva. Aika unenomainen ja kepeä. Tuskinpa tulee tarvetta palata asiaan kuitenkaan toiste. Jäin kaipaamaan edes pientä järjen hiventä. Suurin tyydytyksen tunne taisi tulla ruksiessa kirja yli sadan lukemattoman listalta.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Richard Feynman - Surely You're Joking, Mr. Feynman!

“I always do that, get into something and see how far I can go.” 

Richard Feynman on 1900-luvun kuuluisimpia fyysikkoja, mutta häneen ei törmää ihan luonnontieteiden peruskursseilla. Miehen erikoisalaa on kvanttisähködynamiikka (QED), joka poikikin hänelle mm. Nobelin palkinnon. Feynmanille tyypillisesti teorian keksiminen oli vaivatonta, mutta palkinnon vastaanottaminen sen sijaan täyttä tuskaa. On hauska huomata, kuinka auktoriteettikammo ja ilkikurisuus voivat saada yhden historiamme terävimmistä kavereista harjoittelemaan, portaiden laskeutumista takaperin hyppäämällä - vain, jotta hän saa näpäytettyä juhlaväkeä rikkomatta tiukkaa etikettiä.

Kyseessä on siis Feynmanin omaelämäkerran kaltainen kokoelma juttuja hänen elämästään. Usein hän huomaa olevansa tilanteissa, joihin hänen ei pitänyt joutua. Soittamassa bongoja balettiesityksessä, nukkumassa yliopiston sohvalla  ja puhumassa asioista, joista hänellä ei ole pienintäkään käsitystä. Jollain kummalla tavalla hän saa aina käännettyä tilanteen edukseen - tuurilla, järjenkäytöllä tai röyhkeydellä. Hänellä on oma tapansa katsella maailmaa.

Tällaista kirjaa olenkin kauan etsinyt! Mielenkiintoista tiedettä atomipommien suunnittelemisesta aineen olemuksen tutkimiseen, lukkojen tiirikointia, muurahaisten jekuttamista, radioiden korjaamista ja kaikki tämä höystettynä huumorilla, joka kumpuaa totudessa pysymisestä ja tinkimättömyydestä. Feynman on käytännön pilojen mestari. Hän on kuin innokas lapsi, joka ei vielä ole hukannut ihmettelyn kykyään.

Feynman käsittelee kassakaappeja samoin kuten matemaattisia kaavojakin. Hän tykkää räplätä niitä. Lukot eivät aukea jonkin erityisen lahjakkuuden avulla, vaan niillä leikkimisellä ja periksiantamattomuudella. Fysiikan lait eivät putkahda hänen mieleensä kuin tyhjästä. Sen sijaan hän vääntelee ja kääntelee niitä, keksii omia symboleitaan ja menetelmiään, huvittelee niiden kanssa, todistaa kaiken itse alusta alkaen välittämättä ammattimiesten opeista ja kuvittelee mielessään mitä moninaisempia reaalimaailman analogioita tehdäkseen asiat itselleen selväksi. Tämä lähestymistapa närkästyttää monia, mutta se toimii. Hän huomaa heti virheet muiden päättelyssä, koska tuntee yhtälöt kuin omat taskunsa.

Teeskentelijät saavat Feynmanilta huutia - niin Brasilian tieteenopetus, lautakuntien pönöttäjät kuin seurapiirien tyhjäntoimittajatkin. Ylipäätään ihmiset, jotka puhuvat asioista vaikeilla termeillä ja itsensä ylentäen. Kirja vilisee myös kuuluisia tiedemiehiä Einsteinistä lähtien, kaikki erilaisia persoonia. Feynmanin elämä on valtavan hienoa.

Ei meinaa asteikko riittää teosta arvioidessani. Parhaita kirjoja koskaan! Se sai minut tajuamaan, millaisia seikkailuja ihminen voi kokea vain heittäytymällä rohkeasti mukaan. Täydet pisteet!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Richard Dawkins - The Selfish Gene

"In the beginning was simplicity." 

Evoluutiopitoista tekstiä taas vaihteeksi. Nyt pääosassa seikkailee geeni, jonka silmien kautta pääsemme kummastelemaan maailman menoa. Päähenkilömme ei kuitenkaan ole perinteinen prinsessoja pelastava pyyteetön sankari vaan itsekäs lurjus, joka ei kaihda hämäräperäisimpiäkään keinoja kuolemattomuutta tavoitellessaan.

Dawkinsin kynä on pelottavan terävä. Ilmeisesti juuri The Selfish Gene on onnistunut nostattamaan kunnon myrskyn tietyissä piireissä. Elämässä Dawkinsin mukaan ei ole tilaa hyvyydelle. Luonto on täynnä oman etunsa tavoittelijoita, petkuttajia ja kelmejä. Teosta on virheellisesti tulkittu jonkinlaisena elämänoppaana, mitä se ei missään nimessä ole. Sen sijaan The Selfish Gene on todella kiehtova kirja, jota lukiessa ei malta pysyä penkillä.

Sisältöön en pureutune tällä kertaa kovin syvästi. Kirjassa käydään läpi lukuisia ilmiöitä luonnosta ja pohditaan miten itsekkään geenin teoria ne selittää. Toisinaan ajatusrakennelmat ja matematiikkaan pohjautuvat mallit ovat niin nerokkaita, että kuulee, kuinka aivot raksuttavat päässä. Dawkins kuroo DNA:n ja yksilön välisen kuilun umpeen ja näyttää, miten jostakin yksinkertaisesta voi tulla uskomattoman monimutkaista.

Eräs asia pistää silmään rivien välistä. Lukiessa tulee tunne, että tämä ei ole vain Dawkinsin teos, vaan koko tiedeyhteisön ääni puskee hänen sanojensa läpi. Enkä puhu mistään yksimielisestä hymistelystä, vaan myös soraäänistä ja vahvasta kritiikistä. Tuntuu, että seuraisin älykästä dialogia. Parasta antia onkin lopussa oleva kommentit, jotka on lisätty toiseen painokseen vajaa kymmenen vuotta kirjan julkistamisen jälkeen. Niissä Dawkins paljastaa uusia teorioitaan tukevia, mutta myös vastaan asettuvia havaintoja, vastaa kollegoidensa kritiikkiin ja myös myöntää, missä kohdissa näin jälkeenpäin on huomannut olevansa väärässä. Tieteen tekeminen näyttää todellakin olevan ryhmätyötä, jossa eivät henkilökohtaiset näkemykset paljoa paina, jos faktat eivät ole kunnossa.

Omasta puolestani pitää sanoa, että geenien toiminta on mielettömän mielenkiintoista. Kuinka pätkä kemiallista koodia voi aiheuttaa mitä mielikuvituksellisimpia ilmiöitä ajan kuluessa osallistumatta aktiivisesti tapahtumien kulkuun? Tämä prosessi on niin hienovarainen, että maalaisjärkeen turvautuminen ei pitkälle riitä. Luonnossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tämä kannattaa lukea!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Tommi Liimatta - Nilikki

"Lukossa on kolme numeroa: korkeintaan 999 pyöräytystä, ja salkku sanoo naps. Tästä olen kinannut Törmäsen kanssa. Hän väitti vaihtoehtoja olevan kymmenen potenssiin kahdeksantoista."

Matinlassi on rovaniemeläinen nilikki. Hän on hämärähommien erikoismies: viinan, tupakan, nuuskan ja huumeiden trokari, pimeän taksin kuljettaja ja haistaa joka tilanteessa mahdollisuuden pienelle tienestille. Tyttöystävänsä myy lehtien palstoilla käytettyjä pikkuhousuja, tampoonienkin kysyntää on. Rovaniemen kadut ovat hänen työpaikkansa, Honda Civic toimistonsa. Joulupukkia katsomaan tulleet turistit tuskin aavistavatkaan, mistä Lapin pimeässä yössä todella on kyse.

Tommi Liimattaa käy kiittäminen. Nilikissä on kyse tunnelmasta ja yksityiskohdista. Liimatta näkee tarkemmin kuin muut. Hän hoksaa tarinan juuren siellä, missä me muut näemme vain saunavuoroja, grillikioskeja ja auton hansikaslokeroita. Radiohaastatteluissa hän on hämmentävän sanavalmis. Ei itsevarma tai rutinoituneen oloinen vaan pohdiskelevaisen naseva nuorallatanssija, joka viihtyy laatikon ulkopuolella. Absoluuttisen Nollapisteen musiikista olenkin tainnut jo mainita: se on parasta.

"Satu paineli sormella puuvillakangasta vakonsa sisään, hoputti aromin siirtymistä kuin huljuttaisi maltitta teepussia, veti housut jalasta, sulloi ne kirjekuoreen ja pujotti nilkkansa puhtaisiin."

Nilikissä ammutaan naapurin parvekekynttilät sammuksiin vesipyssyllä. Pubeissa tilataan Hemohessiä ja saadaan kossua. Lapsista ei arvaa, tuleeko heistä isona pirihuora vai ympäristöministeri - vaiko molemmat. Paperia ei käytetä, koska vesisuihku on lempeämpi peräpukamille. Nistin gramma on vain yhdeksäsosa, loput oreganoa. Viinasta ei saa kiittää. Miestä tien nimen takana ei kukaan muista. Pizza pitää yllättää takaa. Kehitysvammaiset kuuntelevat aina listasuosikkeja. Ovikello rimpaisee vasta kun sormen vetää pois. Liput iskelmätähden keikalle maksavat kuukautisten aikaa kolmekymppiä, muuten neljäkymppiä. Vitutus on perustunne.

Kirja ei edes kaipaisi juonta, mutta jotain sen suuntaistakin löytyy. Matinlassi ei saa mielestään tapaamansa naista. Hänelle naisen perse on uskonto, pylly kuin runo. Kun vastarakkaus puuttuu, mitä muutakaan mies voi tehdä, kuin tunkeutua ihastuksen kohteen asuntoon remonttimiehenä, huumata tämä ja ottaa täydellisestä takamuksesta kipsivalos pesuvatiin. 

En löydä pahaa sanottavaa Nilikistä. Ainutlaatuinen kirja kerrassaan.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Dan Simmons - Endymion

"Kivespussini vetäytyivät ylös ajatellessani noita helvetin lankoja veden alla, kasvojeni edessä..."

Ripulipaskaa. Simmonsin Endymion on melkoinen rimanalitus upean Hyperionin tarun jatkajana. Se on pitkäveteinen ja tuntuu tarkoituksettomalta. En ole ollenkaan varma kiinnostaako minua edes tietää miten tarina päättyy.

Aloitetaan positiivisista puolista kuitenkin. Kirja alkaa mielenkiintoisesti, kun kuolemaantuomittu Raul Endymion kertaa seikkailujansa tietäen, että häntä odottaa hetkenä minä hyvänsä Schrödingerin kissan kohtalo. Alussa on tosiaan kerrassaan waltarimaista paljon virheitä elämässään tehneen miehen kaunista melankolisuutta, mikä sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni mestariteosta. 

Kuolleista nousemisen voi kirjallisuudessa tehdä lukemattomin eri tavoin, mutta Endymionissa sekin on tehty loistavasti. Kirkon kannattajilla on etuoikeus herätä henkiin jo aiemmissa osissa esiteltyjen ristinmuotoisten, tulevaisuuden teknologian, avulla kolmessa päivässä. Tästä syystä kirkko on valta-asemassa ja levittäytynyt ympäri maailmankaikkeutta. Kerrankin Jumalaan uskominen oikeuttaa oikeasti elämään ikuisesti. Koska kaukosiirtäjät eivät sattuneesta syystä ole enää toimintakunnossa, tiede on keksinyt nerokkaan tavan kiertää sääntöjä. Galaktisten etäisyyksien taittaminen onnistuu aluksilla, joiden hurja kiihdytys tappaa matkustajansa - mutta kätevästi ristinmuotoisten ansiosta kuoleminen ei ole enää mikään ongelma.

Endymionin alkuasetelmat ovat tosiaan lupaavat. Menneisyydestä tullut vapahtaja Aenea, pelottava Pax, juonia punova TechnoCore, Martin Silenuksen raamatunkaltainen Hyperionin Laulut, isä Hoyt paavina, läpi universumin virtaava Tethys, Lepinkäinen...miten tällä combolla voisi epäonnistua? Kaikesta huolimatta Endymion on huono kirja.

Raul kertojana kadottaa nopeasti alun dramaattisuutensa ja sävy vaihtuu alakuloisen punnitsevasta kömpelöksi tapahtuneiden asioiden selostamiseksi. Raul on hidasälyinen. Hän kyselee tyhmiä ja on naiivimpi kuin kaksitoistavuotias tyttö pahimmillaan. Ymmärrän kyllä Simmonsin vision näyttää tavallisen pojan muuttuvan hiljalleen sankariksi, mutta Endymionissa se ei vain toimi. Lukekaa, niin ymmärrätte, mistä puhun. Lainaus yllä kertoo jo olennaisen.

Lisäksi mies taitaa olla pedofiili. Simmons kompastuu jälleen toteutukseen, ei niinkään ideaan. Raul ja Aenea ovat tulevaisuudessa rakastavaisia, tämä on molemman osapuolen tiedossa. Raul on kuitenkin aikuinen ja Aenea vasta lapsi. Heidän suhteensa olisi voinut hoitaa tyylikkäästi luoden molemminpuolista luottamusta ja ystävien välistä rakkautta, jonka pohjalle he vuosien päästä voisivat ottaa intohimon mukaan. Siksi tuntuukin hämmentävältä, että hahmot piti esimerkiksi laittaa makaamaan alastomina samaan makuupussiin - olkoonkin sitten terveydellisistä syistä. Lisäksi kumppanusten koskettaessa toisiaan heidän välillään on ihan konkreettista sähköä. Jotenkin tulee kuitenkin fiilis, että kipinöintiä löytyy myös runsaasti Raulin jalkojen välistä.

Lauttamatka halki maailmojen on yhdentekevä. Suurin osa kirjasta onkin telttailua ja kamojen pakkaamista ainoastaan ilmaston vaihdellessa helteisestä jäätävään. Lisäksi matkaa kuvataan myös Paxin edustajan Federico de Soyan näkökulmasta, joka koostuu kuitenkin lähinnä kuolemisesta, henkiin heräämisestä, kiertoradalla pyörimisestä ja kahvinkeitosta. Henkilöt ovat persoonattomia. Vaikea uskoa, että kukaan lukijoista nieleskelisi kyyneliä esimerkiksi Nemesin lahdatessa lumihaamujen kynsillä luistelevia jää-äijiä. Kun vielä kirjallisuuden historian pelottavin ilmestys Lepinkäinenkin paljastuu käytännössä aikamatkailevaksi spurguksi, on kaikki se, mikä teki Hyperionista niin salaperäisen heitetty kaivoon.

Loppu jättää kourallisen avoimia kysymyksiä, joihin olisi kyllä kiva tietää vastaus. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti, että lunttaan loput Wikipediasta ja käytän arvokkaan aikani johonkin mieltä ylentävämpään. Ei liiemmin kiinnosta todistaa enempää eeppisen tarun evoluutiota b-luokan seikkailukirjallisuudeksi.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Dan Simmons - Hyperionin tuho

"Kun katsahdin takaisin näytölle, Hyperionin hologrammipallo oli lakannut pyörimästä ja purkautui sarjaksi kaksiulotteisia heijastuskuvia - vinoneliö, Bonne, suorakulmio, ruusukuvio, Van Der Grinten, Gores, keskeneräinen Gooden tasa-alueinen vääristymä, aurinkokellon varjokuvio, sinimuotoinen, atsimuutti, monikartio, hypertarkistettu Kuwatsi, tietokone-escher, Briesemeister, Buckminster, Millerin lieriö, multikoligrafi ja satelliittistandardi - ennen kuin hajosi Robinson-Bairdin Hyperionin standardikartaksi. Hymyilin. Se oli hauskin näkemäni juttu sen jälkeen kun tilanneselostus alkoi."

Palasin vihdoin Hyperionin järjestelmään ja iloisena totean, että lukukokemus stimuloi reseptoreitani varsin tyydyttävällä metatasolla. Verkon historian suurin mullistus sitten kaukosiirtäjien keksimisen jälkeen oli pakotettu tapahtumaan ja luotujen ja luojien välinen konflikti kulminoitui plasmapurskeiden, veren ja informaation roiskuessa läpi galaksien. Antientropisten aaltojen aiheuttamat deja vu-ilmiöt kaareuttivat todellisuutta aikahautojen matkatessa kohti menneisyyttä. On sangen ainutlaatuista elää lapsuuttaan kolmannen kerran tai kantaa sylissään omaa itseään 26 vuotta vanhempana.

Dan Simmons, tuo Korkein Äly, Puun Tosi Ääni, rikkoo mielikuvituksen rajoja. Hyperionin tuho sotkee yhteen tulevaisuuden teknologian, uskonnot, ihmisen kärsimyksen, aikamatkailun, runouden ja maailmankaikkeuden konsepteja tavalla, joka ravisuttelee polarisoituineita energiavirtoja ja saa hyperjonofysiikan näyttäytymään primitiivisen antropomorfisena, ellei peräti jälki-einsteinilaisena. Se kumartaa ihmiskunnan tieteen ja taiteen historian suurmiehiä ekspansio- ja kontraktiokierroksina, kemiallisperäisessä horroksessa niin muovikuitualueella, tietopiirissä kuin Maui-liiton vallankumoustaisteiluissakin.

Jotain huonoakin on. Kunnianhimoinen juonikuvion logiikka ei välttämättä kestä kaikkein kriittisintä analysointia. Toisaalta kaikki voidaan viime kädessä selittää teknologialla, mikäli joku välttämättä haluaa kaiken ymmärtää. Mutta se mikä on ymmärryksen rajoissa, on Hyperionin tuhossa komeaa ja mahtipontista. Ihmisten ja TekoÄlyjen välinen sota johtaa olevaisuuden rekonstruktioon. Ihmiskunta jättää galaktisen synkän keskiajan jälkeensä ja hylkää Jumalaa loukkaavan teknologiansa ja palaa aikaan, jossa tähtien välinen matkailu onnistuu enää Hawking-ajoasemilla - sama kuin me hylkäisimme lentokoneet ja palaisimme matkaamaan hevosten vetäminä. Ennen tätä kuitenkin planeetat palavat ja lasi pirstoutuu.

Edeltäjäänsä verrattuna Tuho on toiminnantäyteisempi, dramaattisempi ja antaa kysymysten sijasta vastauksia. Rachel saa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, Silenus kohtaa muusansa, Lamia huomaa olevansa Neitsyt Marian reinkarnaatio, Hoyt saa (ehkä) iankaikkisen elämän, konsuli kokee oikeutta ja Kassad pääsee tekemään sitä, mihin hänet on koulutettu. Lepinkäisen mysteeri säilyy. John Keatsin hauta tiivistää sanoman: "Tässä lepää eräs, jonka nimi oli veteen kirjoitettu".

Kahdeksan minuuttia sitten auringostamme emittoituneet fotonit paljastuivat pilvien takaa, kun luin viimeisiä sivuja tästä upeasta kokemuksesta. Maailmamme on kaunis. Enkä puhu nyt vain Colosseumin rappeutuvasta majesteettisuudesta, Mozartin sinfonioista, Maxwellin yhtälöistä ja skottilaisesta viskistä, vaan myös Verkon mustista majakoista, Tyhjiöstä-joka-sitoo, Äärettömyyden meren ekliptisistä tasoista, zen-gnostikoiden opetuksista, Lusuksen luonnottomasta painovoimakentästä, Armaghastin ultramariinista taivaasta, Tau Ceti Centerin invaasio-aalloista ja Viimeisen Sovituksen kirkon orgaanisesta metallivapahtajasta, Kivun Herrasta.

torstai 12. syyskuuta 2013

Richard Dawkins - The Greatest Show on Earth

En aiemmista uumoiluistani huolimatta hylännytkään Dawkinsia vielä, vaan ahmaisin vielä yhden miehen luomuksen. Tällä kertaa päästiin enemmän itse asiaan ajatusleikkien sijasta. The Greatest Show on Earth esittelee evoluution todisteita ja sen toimintaa ja pakko sanoa, että se oli todella kiehtovaa luettavaa, jota suosittelen lämpimästi itse kullekin.

Evoluutioteoria on huono sanavalinta, sillä se on alttiina kriitikoiden (tässä tapauksessa kreationistien) hyökkäyksille. "Evoluutio on vain teoria", he huutavat kuorossa, avaavat Raamatun ja lukevat onnellisina, kuinka Jumala loi maan ja ihmiset ja eläimet sen kannelle. Kuitenkin, evoluutioteoria on Dawkinsin mukaan käytännössä yhtä pitävä kuin teoria siitä, että kuu kiertää maata. Kumpaakaan väitettä ei voi todistaa täysin matemaattisessa mielessä pitäväksi, mutta todennäköisyys sille, että ne eivät ole totta, on häviävän mitätön, likipitäen olematon. Huomaa kyllä miten hankalassa asemassa mies on väitelleensä vastapuolensa kanssa, joka ei suostu näkemään todisteita eikä yritäkään ajatella rationaalisesti.

Koulubiologiasta evoluutio on tietysti tuttu juttu kaikille. Oma biologian opettajani oli hieno mies, mutta tuntuu, että jotenkin sumuinen kuva minulle aikanaan aiheesta jäi. Vasta nyt ymmärsin kokonaisuudessaan, kuinka kaikki elämä palautuu ensimmäiseen elävään olentoon muodostaen valtaisan polkujen verkoston tai sukupuun. Ihminen ei tietenkään periydy apinoista, vaan meille molemmille yhteisestä kantaisästä, joka sattuu olemaan lähempänä apinaa kuin ihmistä. En ehkä aiemmin ole ymmärtänyt luonnonvalinnan ohjaavaa merkitystä täysin. Perusajatus siitä, että vahvat selviävät ja heikot kuolevat pois tuo liikaa mieleen leijonan ja sen saaliin. Tosiasiassa selvityä kuitenkin voi mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla. Eikä Darwin aikanaan edes puhunut vahvimman vaan sopivimman selviämisestä.

Hämmästyttävää on myös evoluution nopeus (vaikka se useimmiten onkin tuskallisen hidasta ihmisen näkökulmasta. Dawkins mainitsee esimerkiksi koirat ja hopeaketut. Jos satojen tai kymmenien vuosien aikaikkuna tuntuu vielä liian laajalta, voi evoluution toimintaa todistaa omin silmin laboratoriossa kasvattamalla bakteereja. Dawkins kuvailee monia käytännössä suoritettuja testejä aiheesta, joka on ehkä kiintoisinta luettavaa, mihin olen aikoihin törmännyt. Kirkastuksen koin myös tajutessani, että DNA ei sinänsä luo jotakin olentoa tuosta vain, vaan eliön kasvaessa hedelmöittymisestä aikuisuuteen asti sen jokaisessa solussa vaikuttavat vain paikalliset säännöt, jotka tottelevat kemian ja fysiikan lakeja. Tämä on vaikuttavaa. Kuten kasvit taistelevat maan ravinteista, solut käyvät omaa sotaansa ja sama pätee myös solun elimiin kuten mitokondrioihin - kaikki on vain kemiaa. Luonnonvalinnan seurauksena tästä toisistaan tietämättömien organismien tanssista muodostuu jotain monimutkaista, bakteeri, kala, dinosaurus tai ihminen.

Kappale kelloista on myös hieno. Radioaktiivinen ajoittaminen, hiilikellot, molekyylikellot...nämä kaikki tuntuvat äärettömän loogisilta kun ne kerrankin esitetään selkeässä muodossa. Jälleen kerran ei voi olla kumartamatta miettiessään sitä uskomattoman pitkää ajanjaksoa, minkä maailmankaikkeus on viitsinyt olla olemassa, ja kuinka tarkasti taitavat tiedemiehet pystyvät sen historiaan näkemään. Radioaktiiviset kellot saivat myös tajuamaan maailmankaikkeuden alkuvaiheista hieman enemmän. Ne selittävät miksi useimpia alussa syntyneitä alkuaineita ei enää luonnossa ole (tai ole maapallolla koskaan ollutkaan) - ne hajoavat hiljalleen itsekseen muiksi aineiksi, kuka hitaammin, kuka nopeammin.

Kovan asian lisäksi, joka siis koostuu muun muassa nisäkkäiden kalloluiden pyörittelystä, hankajalkaisten ja ties-minkäjalkaisten otusten eroavaisuuksien seulonnasta, DNA:n olemuksen selostamisesta ja fossiilien kaivelusta, Dawkins ruokkii mielikuvitusta muutamilla hauskoilla ajatuksilla. Esimerkiksi puut ovat järjettömiä energian tuhlareita, niillä on paksut ja pitkät rungot, jotka ovat syntyneet kilpavarustelussa naapuripuiden kanssa. Jos puut perustaisivat ammattiliiton, joka rajoittaisi kasvun vaikka pariin metriin, kaikki osapuolet hyötyisivät. Auringonvaloa riittäisi kaikille saman verran kuin ennenkin, mutta rungon kasvatukseen tuhlatut resurssit voitaisiin hyödyntää muualla. Valitettavasti evoluutiota ongelma ei kiinnosta. Jos yksikin puu rikkoo sopimusta kasvamalla metrin sovitun rajan yli, se hyötyy tempustaan, eikä sitä kukaan rankaise. Luonnonvalinta suosii sitä, sen jälkeläiset kasvavat myös pitkiksi ja taas ollaan lähtötilanteessa. Toinen ajatusleikki liittyy maapallon liikkeisiin. Dawkins pohtii miten elämä selviäisi jos esimerkiksi maapallo ei pyörisi akselinsa ympäri (toinen puoli olisi paahtava helvetti, toinen kylmä ja pimeä), jos sen akseli ei olisi vino (ei olisi vuodenaikojen sykliä, vaan päiväntasaajalla olisi ikuinen kesä, Etelä-Euroopassa kevät ja meillä talvi) tai jos se ei kiertäisi tähteä (ei tähteä, ei energiaa, ei elämää). 

Kertauksena kehotan - lukekaa tämä kirja! On väärin sanoa uskooko vai eikö usko evoluutioteoriaan. Todisteet puhuvat puolestaan. Ei ole kyse uskonasiasta, vaan tieteellisestä faktasta. Kreationisteille naureskelu on tietysti liian helppoa, mutta Dawkinsin mukaan 44% amerikkalaisista uskoo, että maapallo on noin 10000 vuotta vanha. Suomalaisetkin ovat huolestuttavasti hakoteillä verrattuna vaikka Islantiin, Tanskaan ja Ruotsiin. 27% meistä ei usko, että nykyihmiset ovat kehittyneet aikaisemmista eläinlajeista. Jäätävä luku. No, kuten Dawkinskin sen on saanut kokea, ei tämänkään arvostelun tarkoitus ole saada kreationisteja miettimään asioita - tämä porukka ei näe tai kuuntele mitään, mikä on Raamatun sanaa vastaan.

 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Richard Dawkins - Unweaving the Rainbow

"We are going to die, and that makes us the lucky ones"

Dawkinsin aivopesemänä halusin tutustua miehen ajatuksiin paremmin, joten tein visiitin kirjastoon lainatakseni The Selfish Genen...jota ei sieltä sitten löytynytkään. Kuinka harmillista. Paremman puutteessa lainasin Unweawing the Rainbowin, jossa Dawkins yrittää todistaa vääräksi sen väitteen, että tieto tappaa kauneuden.

Kirjana Anviivinki on ihan kiintoisa, vaikka siitä puuttuukin samanlainen selkeys ja systemaattisuus kuin God Delusionista. Teema pyörii ympäriinsä jotakuinkin kaikkialla, missä tieteellistä tutkimusta on satuttu tekemään. Popularisoituja tiedekirjoja paljon lukeneelle vastaan tuleekin paljon tuttua tarinaa. Toisaalta opin myös ilokseni paljon uutta, lähinnä evoluution ja geenien toiminnasta. Osittain teos on päässyt jo hieman vanhentumaan, sillä esimerkiksi tähtitieteen uusimmat havainnot ja tietotekniikan kehitys eivät kirjoitusaikana olleet vielä näkyvissä.

Tavan tallaajalle voi olla vaikea erottaa astrologinen hölynpöly tieteestä. Muun muassa tämänkaltaisia harhoja Dawkins valottaa. Lisäksi hän kritisoi runouden ja kielikuvien vääränlaista soveltamista tieteeseen. Holtittomat analogiat voivat johtaa ymmärryksen sumentumiseen ja vääriin johtopäätöksiin. Dawkinsille (ja myös minulle) tiede on kaunista. Runoilija John Keats ja kumppanit lynkkasivat esimerkiksi Newtonin, joka heidän mukaansa tuhosi sateenkaaren mysteerin selittämällä sen tieteellisesti. Dawkinsin pointti on se, että universumi on vain kauniimpi, mitä paremmin sitä ymmärtää ja päivittelee, kuinka upeaa runoutta on jäänyt syntymättä sen vuoksi, että runoilijat ja tiedemiehet eivät mahdu useimmiten samaan kahvipöytään.

Tuntuu vain siltä, että Dawkinsin idea on tullut näiden parin kirjan aikana minulle selväksi ja pelkään, että lisälukeminen tuntuisi vain kertaukselta. Voi kunpa löytäisin jonkin syvälle kvanttimekaniikkaan tai astronomiaan sukeltavan teoksen, jossa skipattaisiin ne ilmeisimmät asiat ja selitettäisiin todella, miten maailma toimii. Kokemuksen syvällä rintaäänellä on kuitenkin pakko myöntää, että tällaisia kirjoja ei ole olemassa. Jos näistä asioista haluaa ymmärtää enemmän on pakko opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa, joita vastaan minulla ei ole todellakaan mitään, mutta jotka ovat kuitenkin hyvin vaikeita aiheita - olen kyllä yrittänyt parhaani. Jos haluat todella saada pääsi sekaisin, suosittelen ohittamaan päihteet ja menemään yliopistotason fysiikan luennolle.

Dawkins kelpaa kyllä oppaaksi, jos tyytyy vähän vähempään. Tuli kyllä huomattua viikonloppuna, että jotain miehen opeista on tullut omaksuttua. Jutustelin mukavanoloisen tytön kanssa, kunnes tämä kysyä töksäytti, mikä olen horoskoopiltani. Väistin varovasti ja mainitsin, etten usko moiseen. Tyttö sen sijaan alkoi analysoimaan luonnettani ja pohtimaan, josko jokin nouseva merkki sotkee kauriuttani. Sanoin, että oli hauska tutustua, korkkasin oluen ja kävelin auringonlaskuun.

torstai 22. elokuuta 2013

Bill Bryson - A Walk in the Woods

"Not long after I moved with my family to a small town in New Hampshire I happened upon a path that vanished into a wood on the edge of town."

Vaeltaminen on aika leppoisaa ajanvietettä. Silti sitä tulee harrastettua aivan turhan harvoin. Vaikka purkkiruoka, märät sukat ja karhut eivät ole se oma juttu, on erämaan mystiikkaa etsivälle olemassa onneksi helpommin lähestyttävä vaihtoehto - vaeltamisesta lukeminen. En kuitenkaan valinnut kirjaani tällä kertaa aiheen vuoksi, vaan kirjailijan. Bill Bryson on nimittäin hauska mies. Eikä hän pettänyt tälläkään kertaa.

A Walk in the Woods on kertomus Brysonin ja hänen matkatoverinsa Stephen Katzin yrityksestä kävellä kuuluisa Appalachian Trail, 3500km pitkä vaellusreitti, joka yltää Georgiasta Maineen. Kyse on siis hienoisesti ylipainoisista miehistä, joilla on tuskin ollenkaan aikaisempaa tietoa patikoinnista. Voin kertoa, että näistä lähtökohdista syntyy legendaarista huumoria.

En ole ääneen nauravaa tyyppiä, varsinkaan kun luen. Mutta niin vain Bryson sai minut ääntelehtimään, jopa julkisilla paikoilla. Hatunnoston arvoinen suoritus, kerta kaikkiaan. Bryson ja Katz ovat lyömätön parivaljakko - ja Katz on yksinkin riemastuttava. Siinä on mies, josta löytyy suomalaista jääräpäisyyttä ja sisua. Puolet tavaroista löytyy ensimmäisen päivän jälkeen pusikoista...piti keventää. Kun kohtalo koettelee, Katz ottaa osumat vastaan omalla tyylillään - hillitysti, henkilökohtaisesti ja arvaamattomasti.

Appalachian Trail on niin pitkä, että sen varrelle mahtuu monenmoista miljöötä. Amerikkalaiset pikkukaupungit, joita reitti sivuaa, tuntuvat hyvin masentavilta paikoilta. Ei oikein herätä matkailukipinää. Toisaalta onhan sitä luontoakin jäljellä. Veikkaanpa, että Lapin erämaat ovat astetta karumpia olosuhteiltaan. Muutenkin amerikkalainen liioittelu välillä hieman hämmentää, erityisesti kun Bryson pelkää saavansa hypotermian keskellä kesää. Kyllähän tuolla mielellään päivän tai pari patikoisi. Koko reitin selättäminen tuskin minulta onnistuisi.

Eikä se toki onnistu sankareiltammekaan. Pikkuseikkoja.

"We didn't walk 2200 miles, it's true, but here's the thing: we tried. So Katz was right after all, and I don't care what anybody says. We hiked the Appalachian Trail."

 

maanantai 19. elokuuta 2013

Stieg Larsson - Millenium-trilogia

Istuskelin taannoin rantabaarissa jossain kaukana kylmästä pohjoisesta siemaillen taskulämmintä olutta, kun äkkäsin kutsuvan näköisen kirjahyllyn johon matkailijat ennen minua olivat jättäneet lukemiaan kirjoja. Eräs teos herätti mielenkiintoni - Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia (toki englanninkielisenä painoksena). Sympaattinen baarimikotar ei ottanut edes rahojani vastaan, vaan antoi kuluneen näköisen kirjan matkaani ilmaiseksi. Leffat olin sivuuttanut syystä tai toisesta, mutta nyt oli aika tutustua ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, jota kuuluu ylistettävän joka välissä. 

Teollisuussuvun tytär on kadonnut, toki vuosikymmeniä sitten, mutta pöly ei ole vieläkään laskeutunut. Journalisti Mikael Blomqvist palkataan tutkimaan tapausta, vaikka toivoa ratkaisun löytymisestä tuskin on. Tältä osin kirja on tavanomainen mysteeri, jossa epäiltyjen joukkoa pikku hiljaa karsitaan pienemmäksi. Varsinainen syy, miksi trilogia niin suosittu lieneekin, on Blomqvistin salaperäinen apuri Lisbeth Salander. Salander on hyväksikäytetty, angstinen lesbohakkeri, joka kulkee yhteiskunnan rajojen tuolla puolen. Katoamismysteeri ratkeaa ja Blomqvist ravistelee samalla ruotsalaisen talousmaailman jättiläisiä lehdessään, mutta prosessi herättää uusia kysymyksiä - mikä Salander on oikein naisiaan?

Kirjan lukeneena fiilikset olivat kahdenlaisia. Toisaalta pidin kirjasta paljon, vaikka Larssonin tyyli onkin aika kädestäpitelevä. Toisaalta tiesin, että jatko-osaa tuskin löytänen viidakoitten keskeltä. Menin paikalliseen divariin katselemaan, josko löytäisin jotain muuta kiinnostavaa. Valikoima oli pieni ja koostui turhanpäiväisen kuuloisista rakkaustarinoista ja sen sellaisista. Kunnes olin saada slaagin - kaiken sen "kirjallisuuden" keskeltä silmiini pisti trilogian toinen osa, Tyttö joka leikki tulella. Vaihdoimme kirjoja päittäin kauppiaan kanssa pienen välirahan siivittämänä. En ollut uskoa tuuriani.

Kakkososassa Blomqvist valmistelee uutta kohuartikkelia, kunnes hänen työtoverinsa murhataan. Samaan aikaan Salander hautoo kostoa isäänsä kohtaan (ja ottaa silikonitissit?). Hieman erilaisia reittejä seuraten Salander ja Blomqvist sekaantuvat lopulta kuvioihin, joissa haudataan ihmisiä elävältä ja joissa kirveet uppoavat kalloihin. 

Halusin tietää miten tämä kaikki päättyy. Maa oli jo vaihtunut, mutta tällä kertaa pieni toivonkipinä oli olemassa, kun astuin internet-kahvilaan, jolla näytti olevan pieni kirjavalikoima hyllyllä. Uskomatonta, mutta totta - kolmas osa odotti siellä minua. Jos joskus olen ollut onnekas, niin nyt.

Pilvilinna joka romahti punoo kahden edellisen romaanin aukinaiset juonenpätkät yhteen kiintoisalla tavalla. Salanderin salaisuuksien alkulähde löytyy suojelupoliisin toimistoista. Angstikin jo hellittää.

On kai turhaa avata tapahtumia tämän tarkemmin. Larssonin trilogian tunnistaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, epärealistisen taidokkaasta hakkeroinnista, tutkivan journalistin arjen kiintoisasta kuvauksesta, satunnaisesta seksistä, vahvoista naishahmoista (feministit älähtävät nyt, että miksi naishahmon oletetaan olevan normaalisti heikko) ja yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle putoamisesta tai oikeastaan sen rattaisiin murskautumisesta. Poliisin ja lehdistön välinen konflikti on myös herkullinen.

Voin suositella lämpimästi, mutta muistaa täytyy, että kyse on ennen kaikkea huolettomasta viihteestä, josta löytyy omat heikkoutensa (kuten kipua tuntemaan kykenemätön muskelimies). Salander on kuitenkin symppis ja aika hot. Bonuksena kirja löytyi myös sadan kirjan listaltani, vaikka en ollut aluksi tunnistaa sitä suomalaisen nimen takia.

Richard Dawkins - The God Delusion

Päivi Räsänen. Räsäsen Päivi. Ei ole helppoa olla uskovainen ministeri Suomessa 2000-luvulla. Raamatun sanat näyttävät nimittäin hämmentävän provosoivilta iltapäivälehtien lööpeissä. Kristittyjen ja ateistien välinen sota on jo kieltämättä vähän kulahtanut aihe. Silti on pakko myöntää, että Päivin esiintyminen julkisuudessa, kiihtyvä kirkosta eroamisen aalto, Dawkinsin maine tiedepiireissä ja matkustelu muiden uskontokuntien maissa soivat otollisen ilmapiirin sen faktan selvittämiselle, onko sitä Jumalaa nyt olemassa vai ei. Joo joo tiedän, Räsänen ei ole yhtä kuin kirkko jne. Ei kiinnosta.

"God is a vindictive bloodthirsty ethnic cleanser , a misogynistic, homophobic racist, an infanticidal, genocidal, phillicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully."

Raamatun lukeminen olisi varmaan ollut se loogisin tie asian ytimeen, mutta aikaa säästääkseni valitsin hieman ohuemman teoksen asian tiimoilta, Dawkinsin The God Delusionin, suomalaisittain Jumalharhan. Perusasiat olivat toki hallussa: Jumala loi, Mooses kiipesi vuorelle, vesi muuttui viiniksi (en muista oliko puna- vai valkoviini) ja Jeesus ylösnousi. Dawkins esittää hypoteesin, että on olemassa korkeampia voimia ja kategorisesti todistaa, miksi näin ei ole. Näinkö yksinkertaista se on?

"We are all atheists about most of the gods that humanity has ever believed in. Some of us just go one god further."

Luin ahnaasti. Dawkinsilla on pointtia. Varmaan suurin ahaa-elämys oli sen ymmärtäminen, että Jumalan olemassaolo ei ole mikään fifty-fifty -kysymys. Dawkins rinnastaa hänet surutta keijuihin, spagettimonstereihin ja muihin taruolentoihin. Niinhän se toki kuuluu tehdäkin. Ehkä Dawkinsin todennäköisyyslaskentaan perustuva väitös Jumalan olemassaolosta ei ole täysin aukoton, mutta ei sen niin väliä. Niin syvällisiä minun ei tarvitse tietää ymmärtääkseni, että kirkko ja uskonnot ovat aika mätä juttu. 

"George W. Bush says that God told him to invade Iraq (a pity God didn't vouchsafe him a revelation that there were no weapons of mass destruction)."

Amerikassa on kouluja, joissa opetetaan kreationismia evoluution sijaan. Katoliset lapset kärsivät elinikäisiä traumoja pelätessään karkotusta helvettiin. Raamattu on epäjohdonmukainen kirjoitelma, jonka oppeja ei voi noudattaa valikoimatta hyviä elämänohjeita huonojen joukosta. Älkää käsittäkö väärin. Ei, en osaa vastata, mitä oli ennen alkuräjähdystä, enkä tiedä minne ihminen joutuu kuoleman jälkeen. Kyllä pienelle mysteerille löytyy tilaa tieteenkin keskeltä (vaikka Dawkins vahvasti uskoo, ettei edes sieltä), mutta se ei selitä sitä, miksi uskonto vihaa homoja ja naisia ja samaan aikaan papit masturboivat huntujensa alla lapsikuorojen laulaessa ylistystä Herralle (Catholic priest caught masturbating during mass).

Yhteenvetona siis: jos uskoni oli horjuvaa jo ennen lukukokemusta, on se nyt lähes olematonta. Olenko siis ateisti? Jos olen, en myönnä, sillä niin negatiivisia sävyjä sen mainitseminen nykyään kerää. Tietysti uskonasiat ovat jokaisen oma asia. Korkeampiin voimiin uskominen on ok, tietyn kirkkokunnan opetuksien pureksimatta nieleminen tuntuu kuitenkin kohtuullisen nololta näin nykyaikana. Räsäseltä odotan uusia lausuntoja innolla: jos ei muuta niin hyvää sosiaalipornoa se ainakin on. Huomautettakoon, että tämän kirjoituksen sävy on anonymiteetin suomana kenties ikävän kuuloinen. En minä oikeassa elämässä kenenkään elämänkatsomusta tuomitse...ainakaan muualla kuin ajatuksissani.

 
 

David Diamond & Linus Torvalds - Just for Fun. Menestystarina

Torvaldsin Linus lienee kuuluisin suomalainen, josta ei oikein koskaan puhuta missään. Nimi on varmaan tuttu monille, mutta harvoin hänen tekojaan hehkutellaan mediassa tai kahvipöydissä. Nico Rosberg tai Pamela Andersson suomalaisine juurineen herättävät enemmän ylpeyden tunnetta sisäisissä patriooteissamme. Miksi on näin? Linus on nimittäin aika kova jätkä.

Tarina alkaa kaukaisista ajoista, jolloin tietokoneet olivat pelottavia ja internet hikisten nörttien bisnestä. Nuori suomalaispoika kaikessa hiljaisuudessa kirjoitteli koodia syvällä tasolla ratkaisten ongelmia, joista tavallinen kansalainen ei ole eläissään kuullut ja vaikka kuulisi, hän tuskin ymmärtäisi vähääkään. Suomalaispojan uurastuksesta syntyi Linux, jonka hän latasi verkkoon tarkoituksenaan saada vain hieman palautetta ja vinkkejä.

Linusin hämmästykseksi ihmiset pitivät hänen harrastelunsa hedelmästä. Koneelta koneelle leviten Linux keräsi mainetta alan piireissä ja valloitti dataväen sydämet. Kantavana voimana oli tietenkin avoimuus. Microsoftin ja Applen korporaatiomaisten, maksullisten ja suljettujen järjestelmien sijaan Linux oli raikas tuulahdus vapaasti muokattavaa koodia, jota sai jakaa ja muokata vapaasti. Käyttistä voisi kai kutsua digitaaliseksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vallankumoukseksi. Nykyään Linux on iso juttu, isompi kuin normaali kadunmies tajuaakaan. 

Linusista tuli miljonääri ja hänen tiensä vei Amerikkaan. Varmaan etäisyys Suomesta ja fakta, että Linusin äidinkieli on ruotsi, on suurimpia syitä sille, miksi kansamme ei nosta häntä suurmiesten joukkoon. Linux elää ja voi hyvin. Yritysmaailmassa ja suljetuissa järjestelmissä se lienee ylivoimainen ykkönen ja ei se kotikoneillakaan mikään harvinaisuus ole. Muun muassa eräs toinen käyttöjärjestelmä nimeltään Android on kehitetty Linuxin pohjalta. Ei huonosti, vai mitä? 

Linuxin tarina on kiinnostava ja opettavainen. Kirjana Just for fun on tosin aika paska. Varsinkin Diamondin mehustelu sillä, että hän pelaa tennistä, lounastaa, golfaa ja tekee sitä ja tätä Linusin kanssa ei kyllä kuulu tällaiseen elämäkertaan sitten millään tavalla. Kielenkäyttö on paikoitellen äärettömän naiivia ja lässyttävää. Eikä kirja onnistu loppujen lopuksi tuomaan Linusta lähemmäksi lukijaa. "Ei menestys minua kiinnosta ollenkaan, vaikka onhan se mukava huristella urheiluautoillani ympäriinsä heh heh bröm bröm" -tyyliset kommentit ihmetyttävät. Uskon vahvasti, että Linus on ihan hyvä tyyppi, mutta näiltä sivuilta se ei oikein käy ilmi. 

Yhtä kaikki, kun seuraavan kerran muistelette, kuinka se Jobsin Steve oli niin määrätietoinen, mutta pissapäinen johtaja ja se Gatesin Bill niin rikas mies, mainitkaa toki Linuskin parilla sanalla, hyvässä tai pahassa. 

Ken Kesey - One Flew Over the Cuckoo's Nest

“They’re out there. Black boys in white suits up before me to commit sex acts in the hall and get it mopped up before I can catch them.”

Mielisairaalassa on menoa ja meininkiä. Rutiineihin jämähtänyt asiakaskunta saa uutta tarkoitusta elämilleen, kun uusi jäsen ei ole tyytyväinen vallitsevaan järjestelmään ja ryhtyy kapinoimaan sitä vastaan. Osaston johto on tiukkapipoistakin tiukkapipoisempaa porukkaa ja konflikti on väistämätön. Lopputulemana on hauska ja kantaaottavakin tarina arjesta suljettujen ovien tuolla puolen.

Pelon ilmapiirin murtaminen onnistuu parhaiten huumorin kautta. Mutta mistäs revit komiikkaa, kun ylläsi leijuu jatkuvasti sähköshokin ja turruttavien pillereiden uhka. Silti, itselleen nauraminen on paras muistuttaja siitä, erilaisten "sairauksien" alta löytyy aina tavallinen ihminen.

Ulkopuolinen ihminen tulee ovat paukkuen sisään porukkaan, jolla on omat sääntönsä ja tapansa, eikä kunnioita niitä. Hämmennystä ja torjuntaahan moinen aiheuttaa. Aivan tuttua juttua omasta elämästänikin. Yhdeksässä tapauksesta kymmenestä tunkeilija ajettaneen kauhistellen pois. Mutta ehkä olisi syytä välillä miettiä, olisiko vaihtoehtona hieman nostaa katsettaan lattiasta ja tarkistaa omaa asennoitumistaan. On niin helppo vaipua horrokseen ja olla näkemättä, millaisessa paskakasassa sitä oikein rypeekään.

Jos joku nyt kummastelee, miksi arvostelustani puuttuu substanssi, nostan kädet pystyyn ja vieritän vastuun olosuhteille. Puoleen vuoteen en ole erinäisistä syistä (positiivisista sellaisista) blogiani kerennyt päivittelemään. Vaikenemisen aika on nyt ohi ja postuumisti kirjoittelen lukemistani niteistä, mitä nyt satun muistamaan. Ihmisen muisti on harmittavan lyhyt ja köykäinen valitettavasti. Välillä kyllä pistää miettimään, onko lukemisessa järkeä, jos sanat haihtuvat mielestä näinkin nopeasti. Ei tämä lukukokemuksena niin järisyttävä ollut, mutta mieleen kirja jää - sain sen nimittäin lahjaksi mukavalta tytöltä.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”
 
Talvi ja joulu herättivät pikku nationalistini jossain sisässäni ja yhtäkkiä aloin tuntea vastustamatonta vetovoimaa Pohjantähteä kohtaan. Luin trilogian noin viisi vuotta sitten ja ihastuin samantien ikihyviksi. Uusintakierros  on kyllä paikallaan. Ensimmäisen opuksen jälkeen voin tyytyväisenä sanoa, että kyllä Linnaa mielellään lukee.

Teoshan kylpee jonkinlaisen suomalaisuuden kiteyttäjän maineessa. Klassikkoasemaan on monia syitä. Sen ihmiset ovat tuttuja tavallisesta elämästä hyveineen ja paheineen. Linna kirjoittaa kansan kielellä ja murteita ei säästellä. Toinen seikka lienee romanttinen maaseudun kuvaus. Vilja kasvaa kotipellolla hiestä ja kyynelistä, ja vain jos Jumala suo. Poikkileikkaus Suomen historiasta lienee itselleni se kiinnostavin puoli. Isot rattaat pyörivät, mutta pieni ihminen kärsii yksin maailman myllertäessä. 

Noh, ensimmäisessä osassa ei vielä myrskyä aivan täydellä voimalla. Koskelan Jussi mittailee katseellaan suota jossakin päin Hämettä. Ajatus on jo selvä, kun ensimmäinen lapionisku uppoaa märkään maahan: tähän on nouseva komea torppa ja vielä joku päivä sen lunastan itselleni. Raakaa voimaa se vaatii, mutta niin vain Jussi saa lopulta huomata, että hänellä on käsissään melkoisen komea tila. Mutta mikäs pykälä se torpankontrahtiin jäikään…

Kirjan edetessä saamme huomata, kuinka talollisten ja maamiesten välinen eripura vähitellen konkretisoituu riidaksi ja lopulta aatekysymykseksi. Muutoksille on ollut aina tarvetta, mutta nyt niitä voidaan kutsua yhdellä nimellä: sosialismi. Pentinkulman ulkopuolellakin tapahtuu. Venäjä kiristää otettaan suuriruhtinaskunnastaan, Bobrikov ammutaan, pidetään yleislakko ja yleinen äänioikeus nostaa sosialistit eduskuntaan. Päivänpoliittiset aiheet, maakysymys, kansallisuuskysymys, kielikysymys ja naiskysymys, jakavat kansaa huomaamatta kahtia. 

Kirjan parasta antia ovat tietysti Koskelan torpan nouseminen, Laurilan Anttoon ratkiriemukas häätö, Akselin niittomestaruus ja Elinan liehittely. Kuitenkin, laajemmin ajatellen lukukokemus rakentuu monista pienistä, mutta yhdessä tärkeistä seikoista: Halmeen koukeroisista puheista, Oton ja kumppanien piruilevista sutkauksista, Jussin murahteluista, Ellenin fennomaanisesta sokeudesta, hevoskaupoista, Aliinan pyllistyksestä ja yleisestä köyhyydestä ja kurjuudesta.

On oltava kylmäsydäminen ihminen, jos tämän kuvauksen perusteella ei tunne sympatiaa punaisten puolesta. Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla kirja avasi silmiä ja sydäntä todella paljon. Kirjan loppupuoli monine häineen tuntuu hieman irralliselta, mutta sen sietää tietäen, että kohta alkaa tapahtumaan. Jos jotakin kirjaa suosittelen kenenkään lukevan, niin se on kyllä ehdottomasti tämä. Voiko itseään sanoa edes suomalaiseksi, jos ei Pohjantähteään tunne? Ei ole häpeä olla ylpeä alkuperästään, toki ”Suomi suomalaisille” ja ”Karjala takaisin”- porukka on sitten erikseen.