sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ken Follett - The Pillars of the Earth

Huh heijaa. Vihdoin se on ohi. Ostin tämän kirjan viime kesänä matkalukemiseksi toisella puolen maapalloa. Alku vaikuttikin ihan lupaavalta ja nautiskelin parisataa sivua nopeasti maisemien vaihtuessa ympärillä. Kunnes kirja eräänä päivänä varastettiin hostellini dormihuoneesta. Mysteeriksi jäi oliko syypää kenties katala siivoja vai joku röyhkeä huonetoverini. Olisivat vieneet rahat ja passit mieluummin. Mutta että kesken olevan kirjan. Aargh.

Kirjastosta löytyi kuitenkin apu hätääni. En oikein tiedä, mitä ajattelisin Follettista. Pidin Taivaan pilareiden eeppisyydestä ja keskiaikameiningistä. Katedraalit nousevat, kansa näkee nälkää ja kuninkaat kaatuvat. Huomio pyörii pienessä ydinporukassa, joka tarpeen tullen pyöräyttää myös mukuloita nousemaan uusiksi päähenkilöiksi kattamaan ne vuosikymmenet, jotka Kingsbridgen massiivinen rakennusurakka vaatii. 

Sankari- ja vihulaiskaarti on sekalainen sakki. Tom Builderin haave on rakentaa jotain suurta. Priori Philip haluaa taas kunnioittaa Jumalaa nostamalla Kingsbridgen entiseen loistoonsa. Jack on myös pohjimmiltaan raksamiehiä, mutta yleisnerokin kuvaisi miestä hyvin. Aliena on vannonut kuolevalle isälleen palauttavansa sukunsa kunnian ja aseman. William Hamleigh ja piispa Waleran heittelevät valitettavasti kapuloita rattaisiin, minkä ennättävät.

Henkilöt ovat kuitenkin hyvin ohuita loppujen lopuksi. Hyvikset erottaa pahiksista jo ulkonäöstä alkaen. Koko tuhatsivuinen eepos toistaa samaa kaavaa. Kaikki näyttää menevän hyvin, kunnes William saapuu ratsullaan aiheuttamaan ongelmia. Philip ystävineen keksii kuitenkin keinot kerta toisensa jälkeen. Välillä teksti ja juonenkäänteet tuntuvat lapsellisilta. On aina selvää, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Tulipalot, hirmumyrskyt ja yllätyshyökkäykset kenties hidastavat katedraalin nousemista, mutta se, mikä ei tapa, vahvistaa Kingsbridgeä.

En osaa sanoa juuta enkä jaata. Luin kuitenkin innokkaasti, koska halusin nähdä rakennuksen nousevan ja kuulla selitykset taustalla piileviin mysteereihin. Myös kansan kärsimys ja pienet yksityiskohdat sitä vastaan taistellessa oli mukavaa seurattavaa. Follettin mielikuvitukseton kielenkäyttö aiheutti kuitenkin pään pudistelua toisinaan. Pelimaailmasta lainatakseni tarina tuntui myös putkijuoksulta, johon oli scriptattu sekaan erilaisia episodeja ja välianimaatioita.

Follettilla on vielä paljon opittavaa kirjailijana, mutta aivan hakoteillä ei sentään olla. Tykkäsin pienin varauksin.