perjantai 24. marraskuuta 2017

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Löysin kirjastosta Christien Niilitarinan, jonka aiemmin suunnittelinkin lukevani. Tällä kertaa tarina käynnistyi jokseenkin hitaasti. Sekalainen sakki ihmisiä kokoontuu samalle laivamatkalle, jossa nuori miljonääri Linnet Doyle viettää kuherruskuukauttaan uuden miehensä kanssa. Christie olettaakin, että homman juju on kaikille selvä ja esittelee ihmisiä ja heidän mahdollisia motiivejaan murhaan, ennen kuin laukaustakaan on edes ammuttu. Paatti niilillä ei ole jostakin syystä yhtä klaustrofobinen miljöö kuin esimerkiksi juna, mikä mielestäni vähensi kirjan jännitysmomenttia merkittävästi.

Itse juttu on toki mutkikas kuten aina ja lukija saa arvailla loppuun asti. Kuitenkaan loppuratkaisu ei ollut niin tyydyttävä tai hämmästyttävä kuin olisin toivonut. Kirja tuntui osittain melko absurdilta. Poirotia ja kumppaneita ei juuri tunnu stressaavan, että ympäriltä putoilee sakkia tasaiseen tahtiin. Tärkeintä on selvittää miten ja ennen kaikkea miksi murha tehtiin. Murhaajan suunnitelma on lisäksi tarpeettoman vaikea ja monimutkainen ja en oikeastaan ymmärrä, miksi Poirot on tyytyväinen siihen kun itsekään en ole.

Christiet ovat helppoa luettavaa ja vielä yksi nide yöpöydälläni näyttäisi olevan. Pitänee ehkä antaa sille vielä mahdollisuus jossakin vaiheessa. Olen valitettavasti taas tilanteessa, jossa minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan. En suosittele strategiaani. Typerintä on lukea satakunta sivua, pitää parin kuukauden tauko ja yrittää sitten palata teokseen ja muistella ylipäänsä, millä sivulla oltiin menossa. 

Eräästä asiasta olen salaa ylpeä. Keskeneräisissä teoksissani on myös tuleva Finlandia-palkinnon voittaja, jota aloittelin jo lukemaan ennen kuin ehdokkaita oli edes julkaistu. Kyseessä ei ole Miki Liukkosen ympyrä (jota kyllä sitäkin kesällä lueskelin, mutta kirjaston pikalaina-aika ei taipunut aikatauluihini) vaan hieman arktisempi teos. Siitä mahdollisesti tuonnempana arviota.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Agatha Christie - Aikataulukon arvoitus

Lars Svedberg turinoi minulle toisen Christie-pläjäyksen putkeen, Aikataulukon (siis juna-aikataulun) arvoituksen. En halua spoilata ketään, mutta mielestäni tämä teos oli selkeästi Idän pikajunaa heikompi. Viimeisen arvosteluni jälkeen muuten Idän pikajunan elokuvaversio on nähnyt päivänvalon ja kaikkitietävän IMDB:n mukaan ainakin kyseessä on odotetusti jonkinasteinen rimanalitus.

Aikataulukon arvoitus ei ollut suljetun paikan mysteeri, vaan tapahtumat sijoittuivat pikkukyliin ympäri Englantia ja murhien tutkinta kesti pitkän aikaa. Nämä seikat vähensivät selkeästi jännitettä ja mysteerin tuntua. Tämän lisäksi osasin olla tällä kertaa enemmän varuillani Christien hämäysyrityksiä kohtaan ja aavistella, ettei kaikki ole niin simppeliä, mitä hän antaa ymmärtää. 

Poirot oli veitikkamaisempi kuin koskaan ja Christie viljeli kotikutoista huumoriaan useassa kohdassa. Mielestäni tapaus ei kuitenkaan mahdollistanut Poirotin älynlahjojen valjastamista täyteen teräänsä ja vaikka itse ratkaisu vaatikin hoksottimia, tuntui siltä, että valtaosan kirjasta poljettiin jotakuinkin paikallaan. Mietiskelin lukemisen aikana, että meininki on vähän laimeaa, mutta epäilin, että pinnan alla kuhisee varmasti enemmän kuin arvaankaan. Lopussa Christie kääntäisi kaiken päälaelleen. Tällä kertaa kuitenkin petyin. Rikos oli toki jokseenkin monimutkainen, mutta ratkaisu ei ollut niin tyydyttävä ja tyhjentävä kuin se olisi voinut olla.

Ymmärrän toki, että Christien tarinat ovat absurdeja, enkä niiltä välttämättä täydellistä realismia odotakaan. Silti, ABC:n punoma juoni oli tarpeettoman kompleksinen ja vailla järkeä, jos asiaa miettii tosissaan. Keksin helposti sata parempaa tapaa, joilla murhaaja olisi voinut tavoitteensa saavuttaa. Pisteet toki Christielle siitä, etten tälläkään kertaa itse syyllistä keksinyt. Toisaalta, mikään kirjan aikana ei suoraan mielestäni vihjannut objektiivisesti syylliseen ja lopusta puuttui "olisihan se pitänyt arvata"- fiilis.

Christien dekkarit ovat kuitenkin helppoa luettavaa tai kuunneltavaa ja en kadu tähänkään teokseen tarttumistani. Suuri osa viehätyksestä tulee myös vanhan ajan tunnelmasta, mikä ilmenee ihmisten dialogissa ja nykyajalle tarpeettoman hienotunteisena pönötyksenä. Pohdiskelin adjektiivia "hauskannäköinen", ja että uskaltaisikohan termiä käyttää oikeassa elämässä kohteliaisuutena. Voi olla, että sanomista tulisi.

Mainittakoon vielä avainhenkilöt, jotta voin joskus palata tähän tekstiin ja muistella kirjan tapahtumia. Salaperäinen ABC, kioskinpitäjän sukulaistyttö Mary Drower, kipakka Megan Barnard, mustasukkainen Donald Fraser, velimies Franklin Clarke, hollantilainen posliininukke Thora Grey ja turhantärkeä poliisimies Crome.

Luulen, että palannen vielä Christien teoksiin, mutta mielellään ottaisin yhden murhan tilassa, jossa epäiltyjen joukko on tarkkaan rajattu, johtolangat selkeästi eritelty ja jossa kaikki puhuvat omista syistään palturia sekoittaen pakkaa. Kuolema Niilillä ainakin otsikon perusteella sopinee toiveisiini. Ajattelinkin käydä lainaamassa teoksen äänikirjana kirjastosta, kunnes tajusin, että sehän on siellä CD-levynä. Kirjasto se on niin hidas käänteissään. Kuka ihme käyttää vielä Herran vuonna 2017 CD-levyjä. Ainakaan omasta taloudestani ei löydy yhtään laitetta, joka moisia museokapineita pyörittäisi. Laittaisivat vaan nettiin kaiken, niin säästyisi hyllytilaakin.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Nautiskelin Christietä äänikirjan muodossa mainion Lars Svedbergin säestämänä. Kirjan valitsin aivan satunnaisesti, koska se oli helposti saatavilla. Melkoinen yllätys olikin, kun eilen aloin googlettamaan arvioita kirjasta. Kävi ilmi, että teoksesta on tehty uusi filmatisointi, jonka ensi-ilta (Amerikassa) on tänään 3.11. Sattumaako? Toisaalta kiinnostaisi nähdä murhamysteeri elokuvissa, mutta pelkään kovasti, että Hollywood-koneisto ei vain ole tarpeeksi herkkä säilyttämään alkuperäisteoksen charmia. Jään odottamaan arvioita ennen kuin teattereihin matkaan. Suomen ensi-ilta taitaa olla marraskuun lopulla.

Luku- tai kuuntelukokemukseni eteni seuraavasti: "Kiinnostava miljöö, mmm, suljettu tila, murhaaja on siis yksi matkustajista, hauskaa ajankuvaa, sekava tapaus kerrassaan ja paljon epäiltyjä, vaikea osoittaa syyllistä, jahas homma etenee, paljastuksia, miksiköhän nämä Christiet ovat niin suosittuja, kohta kai murhaaja jo selviää, hetkinen nyt, MITÄ IHMETTÄ, pyhä isä mitä täällä tapahtuu, Poirot perkele, en tajua vieläkään, aiivaan, aaiiiiivaan, se kyllä käy järkeen :D:D, uskomaton juttu, mahtava kirja!"

Pitää kai lukea enemmän dekkareita. Idän pikajunan arvoitus on Hercule Poirot -romaani, jossa tämä ranskalaisetsivä selvittää omaan verkkaiseen tyyliinsä raiteilla tehtyä murhaa. Christielle ja aikalaisilleen tyypillisesti actionia ei tarvita, on vain mysteeri ja epäillyt, joita haastattelemalla rakennetaan kokonaiskuvaa murhaillan tapahtumista. Christie luo pelin ja asettaa sille säännöt, joiden puitteissa lukija saa arvailla tapahtumien kulkua ja motiiveja. Kukin matkustaja vuorollaan käy epäilyksenalaisena. Peli etenee hiljalleen umpikujaan, tilanteeseen, jossa lukijasta tuntuu, että juttu on mahdoton, mutta tietää samaan aikaan, että silti se jotenkin selviää. Ehkä Christien noudattamat säännöt eivätkään sittenkään kaikki päde...

Kiinnitin lukiessani huomioni muutamaan yksityiskohtaan, jotka lopulta osoittautuivat tärkeiksi. Loppuratkaisu tuli silti totaalisen puskista. Voi toki olla ihan kokemuksen puutetta, että en osaa koskaan näiden dekkareiden arvoitusta itse selvittää. Tässä vaiheessa minun pitäisi kai kritisoida uudempaa jännityskirjallisuutta, joissa viskiin ja naisiinmenevä ex-poliisi mukiloi konnia varjoisilla kujilla. En ole kuitenkaan niitäkään lukenut. Christien maailma on sen sijaan mukavan rauhallinen ja vanhanaikainen. Itse asiassa moni ilmaisu särähtää jopa vähän korvaan, erityisesti stereotyyppiset luonnehdinnat eri kansallisuuksista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista. Ei kannata kuitenkaan triggeröityä, vaan ottaa huomioon konteksti ja kirjan ikä. Lasken itseni melko liberaaliksi tyypiksi, mutta on kiinnostavaa uppoutua toisinaan Christien maailman kaltaiseen konservatiiviseen ympäristöön, jossa nenäliinan kankaan hinta tai englantilaisuus määrittävät ihmisen luonteen.

Vielä anekdoottina mainittakoon, että uuden elokuvaversion Youtube-trailerin suosituimpana kommenttina oli jotakuinkin: "Näyttää aivan Sherlock Holmesilta". On kai vihdoin hyväksyttävä, että sitä on tulossa vanhaksi. Nuoremmalla sukupolvella lienee tuskin minkäänlaista kosketuspintaa siihen kuka on Agatha Christie, Hercule Poirot tai Neiti Marple.