torstai 2. helmikuuta 2012

George R.R. Martin - A Clash of Kings

Ensitöikseni varoitan, että tekstini vilisee spoilereita. Lukeminen on siis jokaisen omalla vastuulla. Tosin koko blogini on pelkkää yhtä pitkää spoileria, joten ei tämä mikään uutinen ole. Jotenkin tuntui vain oikealta ilmoittaa se kerrankin etukäteen, jottei kukaan pahoittaisi mieltään. Noin muuten olen sitä mieltä, että analyysit, joissa kirjoja ruoditaan edestä ja takaa ja pienimmätkin kivet käännetään ovat huomattavasti hedelmällisempiä kuin pelkät ympäripyöreät suosittelut. Paikkansa toki kullakin.

Ilmassa on muutoksen tuulia. Valtakunta on sodassa ja kuninkaan valtaistuimelle riittäisi ottajia. Nuori susipoika Robb on julistanut itsensä pohjoisen kuninkaaksi. Kovapäinen Stannis kokoaa idässä laivastoaan ja palvoo uutta outoa jumalaa. Etelän lordit seisovat Renlyn takana säihkyvissä haarniskoissaan ja suunnittelevat hekin pääkaupungin valtaamista. Joffreyn asema hallitsijana alkaa näyttää tukalalta. Hänen neuvonantajansa yrittävät parhaansa mukaan pitää revittyä valtakuntaa kasassa. Kuka selviytyy voittajana kuninkaiden kohtaamisessa?

Merten takana lohikäärmeiden suku nostaa päätään ja enteilee uutta tuloaan. Tulen aikakausi ei ole enää kaukana. Mutta myös muurin pohjoispuolella kuhisee. Sammuttaako yhä lähempänä oleva talvi sittenkin lohikäärmeiden liekit? Taivaalle on ilmestynyt punainen komeetta ja jokainen tulkitsee sen merkiksi omasta nousustaan. Rauhan aika on takana päin.

Eeppistä, niin eeppistä. Martin pitelee kymmeniä langanpätkiä käsissään yhtäaikaisesti. Suurten linjojen vastapainoksi kirja vilisee pieniä yksityiskohtia. Satapäisellä henkilökaartilla on jokaisella omat ongelmansa ja salaisuutensa. Bran uneksii outoja unia susista, Theon yrittää palauttaa sukunsa kunnian aikoja, Tyrion juonittelee sisartaan vastaan peläten menettävänsä rakastajansa, Sansa rukoilee pääsevänsä pakoon julmaa kuningasta, Arya seikkailee miekka kädessään rohkeampana kuin koskaan, Jon palelee pakkasessa, Robb kantaa suurtaa vastuuta isänsä saappaissa ja Catelyn suree perheensä kohtaloa. Juonikuvioita on enemmän kuin valtakunnassa huoria.

Enemmän väkivaltaa, enemmän seksiä, enemmän juonittelua – tätä kaikkea tulen ja jään laulun toinen osa tarjoaa.  Eniten minua hätkähdyttää Martinin rohkeus noin vain tappaa päähenkilöitä. Ykkösosassa edesmenneen Eddard Starkin kuolema oli varoitus kirjailijalta, että kuka tahansa voi kuolla milloin hyvänsä. Tämä surullinen muisto takaraivossa saa aikaan oikean pelon tunteen, kun näyttää siltä, että joku huikeista hahmoista on vähällä heittää veivinsä. Tämän lisäksi juonenkäänteet ovat tuskin koskaan ennalta arvattavissa. Siksi jokaisen sivun kääntäminen tuntuu jännittävältä. 

Lohikäärmetytön vaiheet ovat edelleen kirjan heikointa antia. Tapahtumapaikat ovat niin kaukana idässä, etteivät ne mahdu edes kartalle. Tuntuu myös siltä, että Daeneryksen taru ei oikein etene kunnolla. Samanlaisia kyliä toisensa jälkeen, ilkeitä noitia ja petkuttavia kauppiaita. Toivotaan, että seuraavassa kirjassa suunnattaisiin jo kohti länttä ja lohikäärmeet toisivat kasvaessaan vähän säpinää tytöntyllerön paluusuunnitelmiin. 

Myös pohjoisessa tapahtumat rullaavat aika verkkaisesti. Lunta ja pakkasta riittää, kuivaliha maittaa ja villimiehistä ei näy jälkeäkään. Luminen maisema kuitenkin puhuttelee paremmin suomalaismiestä kuin Qarthin helteiset tasangot. Potentiaalia kuitenkin on – talvi on tunnetusti tulossa. Murtuuko muuri ja vyöryvätkö sinisilmät etelään. Entä miten käy sympaattisen parivaljakon Jonin ja Ghostin? 

Ehdottomasti parhaimpia ovat kappaleet, joissa asetutaan kääpiö-Lannisterin housuihin. Hänen suustaan kumpuavat terävimmät repliikit ja kieroin huumori. Muutenkin Jaimen viettäessä aikaa Riverrunin tyrmissä jää Tyrionille tilaa nousta pyörittämään käytännössä yksin King’s Landingia. Hän on vaarallisessa kaupungissa vaarallisten ihmisten ympäröimänä, mutta jotenkin hän vain onnistuu sumplimaan asiat itselleen suotuisiksi. Ainoa heikkoutensa hänellä on – kuten Cerseikin tietää – hänen sukupuolielimensä, jotka häiritsevät muuten niin rationaalista ajatusprosessia. Tosin kyse taitaa olla enemmästäkin kuin pelkästä himosta. Tyshan muisto korventaa yhä miesparkaa…

Ah, olisi vielä niin paljon kerrottavaa. Kukaan kaveripiiristä ei ole Martinin kirjoja lukenut, joten keskustelukumppanin puuttessa on pakko vuodattaa ajatuksia siis tänne. Erityisesti mieltä painaa Winterfellin kohtalo. Tätä olen kyllä jo aavistellut ihan alusta asti. Tuntuihan tämä Rovaniemen fantasiaversio aluksi niin turvalliselta ja ikuiselta paikalta, että sen illuusion murtamisen tuomaa dramatiikkaa ei vain voinut jättää hyödyntämättä. Näihin tapahtumiin liittyen…oli tulla pala kurkkuun kun korpit toivat etelään uutisen tiedätte-kai-mistä. Uskomattomaksi helpotukseksi kaikki kääntyi kuitenkin lopulta parhain päin. Ehdinkin jo miettiä, miten Martin olisi pystynyt nukkumaan yönsä ripustettuaan yhden rakkaimman hahmonsa pään Winterfellin porttien yläpuolelle.

Branista vielä sananen. Halvaantunut tai edes haavoittunut henkilö kirjoissa tai elokuvissa on aika ongelmallinen. Tällainen hahmo tuntuu sidotulta ympäristöönsä, hänen liikkumisensa on kömpelöä ja mahdolliset tulevat juonikuviot vaikuttavat rajoittuneilta, kun niistä poistetaan se osajoukko, joiden toteuttamiseen vaaditaan kahta toimivaa jalkaa tai kättä. Martin löytää kuitenkin mainion pakotien tästä pulmasta. Pieni ripaus magiaa ei haittaa ainakaan minua yhtään. Muutenkin kakkososassa oli huomattavasti ykköstä enemmän merkkejä siitä, kuinka realismi antaa jalansijaa taikuudelle. Mistään päättömästä loitsimisesta ei vieläkään ole kysymys, vaan keskiaikaishenkisestä ritarimeiningistä muutamalla taikaolennolla maustettuna.

Ja sitten loppusummaukset. Helevetin hyvä kirja. Siihenpä se tiivistyy.