maanantai 8. tammikuuta 2018

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on kirjallisuuden klassikoita ja voin kertoa, että aivan ansiosta. Pienen alkukangertelun jälkeen rakastuin teokseen päätä pahkaa. Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka oikeasti pisti miettimään elämää ja omaa itseään oikein perinpohjaisesti. 

Teoksestahan löytyy kerroksia useampia. Keskiössä on tietenkin Yhdysvaltain 1930- luvun rotuerottelukysymykset. Tummaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Jutun yksityiskohtiin perehdyttyessä käy selväksi, että faktat jäävät nopeasti ennakkoluulojen ja rasismin varjoon. Alabaman Maycombissa mitättöminkin valkoinen on arvohierarkiassa reilusti korkeammalla kuin esimerkillisinkään musta. Leen kuvaus todella avaa ainakin minun silmäni sille, miten barbaarista ihmisen ajattelu on vielä ihan lähihistoriassa ollut. Asiat ovat sittemmin maailmassa ottaneet askeleita oikeaan suuntaan esimerkiksi värillisten ja naisten oikeuksien osalta, mutta valmiita ei kyllä olla, on se vain pakko myöntää. Kotimaista maahanmuuttopolitiikkaa seuratessa törmää yhä jatkuvasti mielipiteisiin, jotka voisivat olla yhtä hyvin Bob Ewellin tai muiden Maycombilaisten suusta.

Kipeistä aiheista on siis puhe, mutta lukija seuraa tapahtumia kahdeksanvuotiaan Scoutin silmien lävitse. Tämä kerrontatapa luo mielenkiintoisen asetelman, jossa lapsuuden viattomuus kohtaa elämän kylmät ja kovat realiteetit. Scoutin ja hänen veljensä Jemin seikkaluissa käsitellään myös teemana ennakkoluuloja esimerkiksi kotiinsa erakoituneen Boo Radleyn tai rouva Dubosen kautta. Scoutin omapäisyydestä ja lapsekkaasta avarakatseisuudesta ei voi olla pitämättä. Kirja kuvaa myös Tommi Liimatan Jeppiksen kaltaisesti maailmaa lapsen silmin, mikä jo itsessään on erittäin nautinnollista luettavaa.

Henkilö, joka nostaa teoksen maailmankirjallisuuden klassikoiden joukkoon, on kuitenkin ehdottomasti Scoutin ja Jemin isä Atticus Finch. Atticus on raiskauksesta syytetyn Tom Robinsonin puolustusasianajaja. Atticus luovii valtavirtaa vastaan ja pyrkii totuuteen välittämättä siitä, että kiitokseksi hän saa tappouhkauksia ja tupakkamällejä kasvoilleen. Hän hoitaa työnsä samoin kuten lastensa kasvatuksen: suoraselkäisesti, empaattisesti ja lujasti, mutta oikein. Muistaisipa sitä omassa elämässä pyrkiä olemaan puoliksikaan Atticuksen kaltainen. Näin uuden vuoden alkaessa on kai hyvä saumakohta avartaa omaa ajatteluaan ja pyrkiä tähän tavoitteeseen.

Mieleen jäi myös, kuinka pahinkaan ihminen ei välttämättä ole läpeensä paha ja voi muuttua. Osa maycombilaisistakin osoittautuu tosipaikan tullen oikeamielisemmäksi, kuin ulkokuori antaa ymmärtää. Tämän kun muistaisi itsekin. Ihmiset, jotka eivät kuulu omaan maailmankatsomuksen piiriin ansaitsevat myös mahdollisuuden osoittaa arvonsa. 

Monenlaisia ajatuksia pyöri lukiessa päässä. Esimerkiksi, sitä harmittelee, että törmää kirjaan vasta näin vanhemmalla iällä. Omassa lapsuudessa oli varmasti hetkiä, jolloin ajautui ympäristönsä ohjailtavaksi, eikä osannut seisoa oman mielipiteensä takana. Toisaalta, Atticusta omiin vanhempiini verratessa, ei voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, kuinka hyvän kasvatuksen sitä on kaikesta huolimatta saanut. Paljon jää mainitsematta, mutta tuntuukin siltä, että Kuin surmaisi satakielen on kirja, johon tulen varmasti vielä jälkeenpäin palaamaan.

Hieno teos siis: moniulotteinen, silmiä avaava, realismissaan järkyttävä, hauska, jännittäväkin ja traaginen. Tämän kun jokainen lukisi, voisi maailma olla rahtusen parempi paikka meille kaikille.