torstai 22. joulukuuta 2011

George R.R. Martin - A Game of Thrones

Valtaistuinpelillä jatketaan. Maine ja kunnia ovat kiirineet Martinin fantasiasarjan edellä ja kantautuneet viimein minunkin korviini. Törmäsin ykkösosaan kirjakaupassa joululahjaostoksilla ja ostaa päräytin kirjan. Moista temppua ei ole hetkeen tullutkaan tehtyä. Joskus Harry Potter-huuman aikoihin kai viimeksi. Onpahan muuten mukava fiilis lueskella ikiomaa kirjaa. Homma tuntuu heti astetta vakavammalta ja juhlallisemmalta. 

Omistamisen ilon lisäksi toinen seikka, joka sai varpaat kihelmöimään, oli se, että kirja on fantasiaa. Pitkästä aikaa ihka oikea fantasiasarja! Pullmanin lastensatuja en laske tähän kastiin. Miekkoja, kuninkaita, lohikäärmeitä, taikaa…hyvän kirjan perusaineksia. Lukemisen aloitin täysin puhtaalta pöydältä siinä mielessä, että en tiennyt tulevista tapahtumista vähääkään. Kuinka hieno tunne – lähteä rakentamaan puhtaalta pöydältä kokonaista fantasiamaailmaa apuna vain kartta, sukuluettelo ja vajaa tuhat sivua tekstiä.

Kyseiset sivuthan eivät tosiaan ole mitä tahansa tekstiä, vaan tällä kertaa englantia. Mukava huomata, että kielitaitokin alkaa jo olla kestävissä kantimissa. Lähinnä adjektiivien kanssa oli välillä pähkäilyä ja voi olla, että kuvittelin jonkin lordin kasvonpiirteet kenties kuvailtua lempeämmiksi tai hänen aikomuksensa liian pahansuoviksi. Toisaalta esim. Riverrunin salit loihdin mielessäni taatusti komeammiksi ja monimutkaisimmiksi kuin joku natiivi kielentaitaja olisi ikinä kuvitellut.

Tutustuin moneen sympaattiseen hahmoon, kuten Nediin, Aryaan, Joniin, Braniin ja Tyrioniin. Starkit pitivät moraalia yllä kun taas Tyrion heitteli hyvää läppää. Oikeastaan pidin myös kuninkaan neuvoston luikuripojista Pycellestä, Varyksesta ja Baelishista. Paljon kiehtovaa dialogia ja salamyhkäistä kyräilyä. Muutama henkilö kävi toisaalta hermoille, kuten rasittava Lysa Arryn ja ilkeä prinssi Joffrey. Myös Drogon ja Danin suhteessa jokin tuntui tökkivän. Taisin vain kyllästyä loputtomiin ruohotasankoihin ja hämyisiin telttoihin.

Thronesiahan tulee tosiaan myös telkkarin kautta. Katselin joitakin jaksoja sarjaa lukiessani ja sieltä tuntui tarttuvan muutamat kasvot myös kirjan universumiin. Mielikuvitukseni kelpuutti Boromirin lordi Starkina, Branin ja Daeneryksen. Huomasin myös sen, että ei teos tuntunut oikein pääsevänsä oikeuksiinsa kuvaruudun kautta. Henkilöiden välisiä suhteita raapaistaan vain pinnalta ja tapahtumat vyöryvät hurjaa vauhtia eteenpäin. Tätä varjopuolta tosin kompensoi kiitettävästi runsas väkivallalla ja seksillä mässäily. Talvi on tulossa, mutta tyttöset kulkevat iloisesti rinnat paljaina hölskyen – oikein!

Hahmoja oli älytön määrä. Kuka on kenenkin poika ja kenelle tämäkin herra on valansa vannonut? Alun vaikeuksien jälkeen pääsin kuin pääsinkin menosta hyvin kärryille. Ja kun kärryt kerran olivat liikkeessä, ei niitä enää saanut pysäytettyä. Taidan olla koukussa. Martin punoo joka suuntaan pieniä juonenpätkiä. On pohjoista uhkaa, lohikäärmeen kostoa, hovin sisäistä juonittelua, sukukikkailua…jokaiselle jotakin. Nyt ei jarrutella, kakkososa odottaa jo kiihkeästi vuoroaan.

Jätetään mielipiteen ilmaiseminen johonkin hamaan tulevaisuuteen, kun olen nähnyt enemmän. Vieläköhän ehtisi muuten kirjoittaa pukille…tahtoisin vain pienen sudenpennun.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Mika Waltari - Neljä päivänlaskua

Blogihiljaisuuteni on jatkunut jo liian kauan. Nyt on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni. Onneksi syy ei ole lukemattomuudestani, vaan siitä, että työn alla olevat teokset ovat paksumpia kuin keskiverto joulukinkku. Saan tosin hieman soimata myös saamattomuuttani, sillä tässä postauksessa käsiteltävän Waltarin Neljä päivänlaskua luin jo ajat sitten, mutta en sitten syystä tai toisesta tullut koskaan arvostelleekseni sitä. Senhän toki arvaa, kuinka siinä käy, kun viivyttelee – en muista kirjasta enää paljoa. Mutta yritetään.

Kyseessähän on kirjailijan omaa elämää sivuava romaani, tarkemmin sanoen Sinuhe egyptiläisen kirjoitusprosessin kuvaamista. En oikeastaan tiedä tahi jaksa ottaa selvää, onko tämä nyt sitten tosiaan lähes faktaa vai kuvataanko tässä fiktiivistä Waltaria vai mitä. Tarkoitus olisi lukea myöhemmin Waltarin elämänkerta, joten eiköhän se viimeistään sitten selkiydy. Se nyt ainakin on selvää, että ihan puhdasta realismia teos sentään ei ole. Sen paljastaa kirjailijan sydän, joka majailee kirjan tapahtumissa leijonanosan ajasta muualla kuin omistajansa rinnassa.

Itse tapahtumat olivat rakkauden ja hallusinaatioiden perässä juoksemista. Päähenkilöön oli mahdoton samaistua ja muutenkaan en voi varsinaisesti sanoa uppoutuneeni kirjan maailmaan. Maininnat kummittelevista egyptiläisistä olivat mielenkiintoisia, mutta niitäkin oli vain harvakseltaan eikä niillä ollut sen kummempaa juonellista merkitystä. Päähenkilö oli melko angstinen tapaus, viina maistui ja vaimokin tuntui aikansa eläneeltä. Nuori rakastaja oli siis otettava. Tunteita ja ajatuksia, jotka tähän rakastajattareen liittyivät, vatvottiin edestakaisin. Melko peruskauraa siis.

En muista, olenko julistanut näin julkisesti tavoitteekseni lukea koko Waltarin tuotanto. Tällainen ajatus päässäni on siis jo pidempään kytenyt, mutta nyt tavoite tuntuu taas astetta kaukaisemmalta. En ole ollenkaan varma, ovatko miehen ei-historialliset rakkaus- tai ihmissuhderomaanit minua varten sittenkään. Oli niin tai näin, projekti on kuitenkin ainakin tällä hetkellä jäissä, sillä eräs huippusuosittu fantasiasarja on napannut minutkin koukkuunsa. Ehkä palaan taas myöhemmin Waltarihaasteeseen, varoitettakoon kuitenkin, että seuraavat muutama tuhat sivuani taitavat olla peräisin George R.R. Martinin kynästä. 

Toivotankin itselleni hyviä lukuhetkiä, sillä olen viimein lomalla ja kohta on joulu. Aika makia homma!

torstai 20. lokakuuta 2011

J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Ei tämä ollutkaan baseballromaani. Ei sieppareita, ei syöttäjiä, ei kakkosvahteja. Olisin nimen perusteella voinut vaikka vannoa niin. Sikäli nimi on relevantti, että sieppasin teoksen hyllystä aivan hetken mielijohteesta ja käperryin lukemaan sitä kirjaston mukaviin korituoleihin. Siitä hetkestä ei ole kulunut kuin vasta reilut puolisen vuorokautta, kun tämä arvostelu jo hahmottuu kirjain kirjaimelta läppärini näytölle. Olenpas nopea!

Hervotonta, eikö? Holden Caulfield sanoisi niin. Holden on angstinen yhdysvaltalaisteini, jolle ei maistu koulunkäynti. Hän käy paljon elokuvissa, vaikka vihaa niitä falskeina. Hänen mielestään ihmiset ovat teeskentelijöitä. He puhuvat typeristä asioista, kuten autoista, eivätkä koskaan halua ajatella mitään älykästä. Holdeniin on patoutunut paljon vihaa ja masennusta, kenties hänen siskonsa kuoleman vuoksi, kenties huonon koulumenestyksen. Näistä tunteista, useista taksikyydeistä, puhelinkopeista ja hotelliöistä Sieppari ruispellossa kertoo. Ollaan 50-luvun New Yorkissa, ei ruispellossa.

Salinger tiputtelee tarinansa varrelle hauskoja huomioita. On olemassa ihmisiä, jotka esimerkiksi leffaan kutsuttaessa haluavat aina tietää, ketkä tulevat mukaan. Jos heitä yrittää pelastaa autiolta saarelta, eivät he varmasti astu veneeseen ennen kuin kuulevat, kuka sitä oikein soutaa. Opetuslapset ovat typeriä. He ovat satunnaisesti valittua porukkaa, ei Jeesuksella ollut aikaa tutustua kaikkiin heihin kunnolla. Miksi naiset aina pyytävät lopettamaan, kun juttu etenee makuukammarin kynnykselle? Tämä piste jakaa miehet: toiset jatkavat kielloista huolimatta ja saavat naisen, toiset taas luopuvat ja homma kuihtuu käsiin. Olen tosissani.

En ollut koskaan erityisen hyvä tekstitaidossa. Nyt kuitenkin hälytyskelloni soivat ja tekisi mieli tehdä radikaaleja johtopäätöksiä kirjan todellisesta sanomasta. Voiko kaikki olla niin yksinkertaista kuin pinnalta katsoen näyttää? Miksi teos muuten olisi klassikko? Pyydän anteeksi kirjailijalta, jos ammun harhaan: kirja kertoo pohjimmiltaan hyväksikäytöstä. Holden mainitsee huolettomasti kokeneensa parisenkymmentä kertaa perverssien ahdistelua. Hänen historianopettajansa silittelee pojan päätä keskellä yötä. Hän kyselee Janelta, onko tätä koskettu laittomasti. Siksikö Holden rakentaa ympärilleen niin vahvan huumorin ja välinpitämättömyyden kuoren? Siksikö nuorukainen ei kykene tasapainoisiin ihmissuhteisiin?

No en tiedä. Kuvittelen kai vain liian monimutkaisia. Kirja antaa kyllä joka tapauksessa paljon muutakin. Holdenin välit sisaruksiinsa ovat kauniin lämpimät. Tosiasiassa hän pitää kyllä muistakin ihmisistä, vaikka kätkee sen caulfieldmäisyytensä alle. Yksi näkökulma voisi olla Suomessakin ajankohtainen väliinputoaminen. Holden on vaarassa syrjäytyä, hän ei panosta koulunkäyntiin eikä näe tulevaisuuttaan valoisana. Onneksi hän voi sentään vielä palata kotiinsa, mihin routa tai New Yorkin pakkanen hänet porsaana ajaakin.

Taisin pitää teoksesta. En minä siihen sentään ihastunut. Helppolukuista tekstiähän se oli, mutta jollain lailla aavistuksen rasittavaa. Salinger on minulle ihan uusi tuttavuus. On muuten huono nimi kirjailijalle. Kirjailijoiden nimien tulisi olla mahtipontisia kuten Tolstoi ja Tolkien tai sitten salaperäisiä kuten Shakespeare ja Kafka. Salingerista ei oikein edes tiedä, kuinka se tulisi lausua. Luotaantyöntävää tämä tämmöinen. Oli kiva kurkata välillä atlantintakaiseen koulumaailmaan, mutta pidemmälle visiitille en jää. Kokeista ja tytöistä saan tarpeekseni ilman lukemistakin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tommi Liimatta - Muovikorvo

Jotkut ammatit sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Lääkäri jakaa harvoin sivutyönään postia. Lastentarhaopettajaa on vaikea kuvitella striptease-tanssijana. Mutta jos muusikko tarttuu kynään ja kirjoittaa romaanin, on se vain luonnollista. Näin teki Tommi Liimatta, Absoluuttisen Nollapisteen laulaja ja tuloksena syntyi Muovikorvo – vaikeasti määriteltävä pala miehen mielenmaisemaa. Esikoisromaanihan kyseessä siis ei ole, mutta minun neitsytteokseni tältä Suomen kenties parhaalta sanoittajalta. Huom! Jos et pidä Absojen omintakeisesta tyylistä, on Muovikorvokin luultavasti sinulle liikaa.

Liimatta on niitä miehiä, joiden edessä äidinkielenopettajat miettivät kuumeisesti, antaako esseestä nelonen vai kymppi. Peräkkäisten lauseiden välillä ei ole varsinaisesti jatkumoa, tai ainakaan mitään sidossanoja johdattelemassa eteenpäin. Lauseet ovat itsenäisiä yksikköjä, jotka ilmaisevat ne pienet asiat ihmiselämässä, joita ei tule ajatelleeksi, vaikka ne ovat päivänselviä. Näistä paloista muodostuu tarina, tosin siten, että aika ja paikka saattavat hukkua tekstin pyöteisiin. Tapahtumat eivät ole mikään deterministinen ketju, vaan kuin kasa kvantteja – pieniä osasia, joiden tarkkaa paikkaa, nopeutta ja suuntaa on samanaikaisesti mahdotonta määrittää.

Tämä kvantittuneisuus saa tekstin tuntumaan töksähtelevältä. Ajatusta ei auta herpaannuttaa, kun joka lause tuo jotain uutta. Toisaalta muutaman rivin missaamisella ei juoni karkaa mihinkään, lähinnä menetät vain hippusen Liimatan elämänopeista. On vähän kuin kävelisi liukuportaita väärään suuntaan. Verbitkin ovat saksalaisittain lähempänä lauseen loppua kuin alkua. Siis hyvin tuttua miehen musiikillista antiin tutustuneille.

Entäs se kirjan aihe sitten. Miljöönä on pieni maaseutukylä itäisessä Suomessa, lähempänä Suomen keskipistettä kuin Keski-Suomea. Henkilöt ovat tavallisia maalaisia: bensanimppaajia, salapolttajia, hirviporukkaa, ravintoloitsijoita ja eläimiinsekaantujia. Porukka on värikästä, eikä kukaan kohoa päähenkilöksi, ellei sitten taidemaalari-Eki. Lähinnä tavoitteena on tarkastella sivusta kaikkea sitä pientä kuhinaa, mitä pieni yhteisö tarjoaa: perinteisiä lavatansseja, kaupantekoa, Hehkuviinin nautiskelua ja tietenkin kylänväen välienselvittelyjä. Ja hauskoja huomioita kyllä riittää. Ehtiikö mies juoda neljä kaljaa sinä aikana, kun vaimo pistäytyy naistenhuoneessa?

Liimatta tavoittaa paljon arkisia, tuttuja, mutta samalla yllättäviä seikkoja elämästä. Usein mukana on sanoilla ja niiden merkityksillä leikittelyä. Oletuksiin ei kannata turvautua. Välillä kadotin miehen ajatuksenjuoksun, enkä ymmärtänyt, mitä hän yritti oikeastaan sanoa. Murresanoja on paljon – oikeastaan Sunnarborgien keskustelu on aika raskasta seurattavaa sanojenviäntelyineen. Kaupunkilaisena minuun vetosi erityisesti maalaisromantiikka. Jos määritellään, millainen on suomalainen ihminen, kyllä silloin aina puhutaan maalaisista.

Summatakseni ajatukseni – Muovikorvo toimii. Sain tasan sitä, mitä odotinkin. Se on näppärä ja hauska, aiheena tuttu, mutta väistää taitavasti kliseet. Nämä plussat kumoavat ne miinukset, joita voisin jakaa vaikealukuisuudesta ja juonettomuudesta. Liimattaa en ole livenä nähnyt, tosin tähän saattaa olla tulossa muutos marraskuun aikana. Nollapiste keikkailee ja vieläpä maalaismaisemissa. Kai se on hypättävä junaan ja koettava tämäkin. Keikan jälkeen sitten potkiskellaan autonrenkaita, piilopullo kiertää porukassa, kaupunkilaisgeenit sekoittuvat maalaisgeeneihin ja aamulla herään silmä mustana – pitäähän nuo muualta tulleet opettaa tavoille!

Mika Waltari - Nuori Johannes

Nuori Johannes kertoo Johannes Angeloksen nuoruuden ja levottomuuden päivistä. Kaikista niistä henkilökohtaisista tapahtumista ja kohtaamisista, jotka muokkasivat hänen persoonansa sellaiseksi kuin se Konstantinopolin tuhon kynnyksellä esitetään. Mutta myös kaikista niistä suurista ja globaaleista tapahtumista, jotka johtivat kirkkojen unioniin ja lopulta suureen piiritykseen Bosporin niemimaalla. Kaiken kaikkiaan teos on herkullista luettavaa, varsinkin näin epäkronologisesti nautittuna myöhemmät tapahtumat kirkkaana mielessä. 

Angelos kosketti preesensmuotoisena tunteellisella tasolla ja sai lukijan tempautumaan Bysantin viimeisen majakan muurien sisäpuolelle. Nuori Johannes palaa sen sijaan niin tuttuun ja turvalliseen muistelumuotoon. Näin lukija näkee koko ajan suuren kokonaiskuvan ja tuntee ajan virtaavan ohitseen, näkee suurmiesten nousevan ja kaatuvan ja voi melkein kosketella sitä värikästä kangasta, jonka kertoja kutoo hänen silmiensä eteen. Ja kuitenkin välillä tarina on kiinni vahvasti hetkessä ja henkilöissä: esimerkiksi Cusanuksen oivaltaessa jumalallisen totuuden tai Johanneksen käden koskiessa ensi kertaa naisen poskea. Kerrassaan upeaa kerrontaa Waltarilta!

Pääasiassa kirjan tarina koostuu kolmesta elementistä: Johanneksen naisseikkailuista, hänen vaikeasta valinnastaan Jumalan ja tiedon välillä ja idän ja lännen kirkon yhdistymispyrkimyksistä. Minuun tarina kyllä iski voimakkaasti. Kirkkojen eroavaisuuksista olisi tehnyt mieli kuulla jopa vielä tarkemmin. Muistan historianopettajani veisanneen aikanaan, että keskiajan lopulla tiede, jota siis harjoitettiin lähinnä kirkkojen toimesta, oli tullut kaiken kehityksensä päähän ja koostui vain pilkun viilaamisesta ja Raamatun sanojen yhä tarkemmasta tulkinnasta. Asiaa hän näytti puhuvan, niin absurdilta väittely sanasta filioque tuntuu. Puolueettomamman lukijan silmissä tapahtumat saattavat välillä näyttää hieman verkkaisesti eteneviltä. Tähän väittämään voisin esittää vastalauseen – nykyajan kiireiselle ihmiselle (pois se minusta) tekee vain hyvää totutella 1500-luvun leppoisaan elämäntapaan.

Johannes pakenee omien sanojensa mukaan vankilasta vankilaan. Hän yrittää olla sitoutumaton, vapaa ihmisenä toimimaan niin kuin kulloinkin parhaaksi näkee. Ja kuitenkin hän huomaa aina keränneensä ympärilleen valtaa ja velvollisuuksia. Jotain kaunista miehen pyrkimyksessä on. Olla vapaa kaikesta. Kiertää maailmaa tiedonjanoisena vain itseänsä varten. Hauskaa, mutta lukukokemuksen jälkeen iski kauhea himo opiskella kreikan kieltä – olkoonkin se nykyään vain karkeaa slangia verrattuna antiikin aikojen puhtaaseen ja monimutkaiseen sivistyksen kieleen. Kuitenkin sitä kysyy itseltään, mitä hyötyä siitä olisi nykymaailmassa. Ei kreikka ole enää tieteen kieli, ei taiteiden, ei kaupankäynnin eikä rakkaudenkaan. Olen käynyt Kreikassa ja silloinen minäni näki sen vain lämpimänä rantalomakohteena muutamalla rapistuneella temppelinmuurilla höystettynä. Kunhan joku päivä palaan sinne takaisin, yritän ehdottomasti tavoittaa edes ripauksen siitä kadonneesta kulttuurista, joka maassa kerran kukoisti.

Kumpi kannattaa lukea ensin, Angelos vai Nuori Johannes? Nuorta Johannesta Waltari alkoi kirjoittamaan ennen Angelosta, mutta hyllytti tekstinsä lopulta, kun ei tuntunut pääsevän tarpeeksi nopeasti kiinni itse aiheeseen eli Euroopan ja Aasian kohtaamiseen. Nuori Johannes julkaistiin vasta 30 vuotta edeltäjäänsä myöhemmin postuumisti. Näin päin luettuna Konstantinopolin tapahtumat tuntuivat hieman harmaansävyisiltä, mutta toisaalta ne saivat väriä Nuoren Johanneksen kautta. Toisin päin luettuna Nuori Johannes olisi voinut ehkä vaikuttaa tylsältä ja juonettomalta. Muutamassa kohdassa taisi muuten olla samaa tekstiä käytetty molemmissa teoksissa: esimerkiksi Muhammedin surmatessa rakastajatterensa janitsaariensa edessä.

Sulttaani Muhammedin motiiveja Nuori Johannes tosiaan selittää kiitettävästi. Tästäkin miehestä olisi voinut tehdä vaikka oman romaaninsa, niin mielenkiintoinen kasvuprosessi on kyseessä. Nyt vasta ymmärtää, miten suuri kliimaksi Johanneksen mestaaminen turkkilaisten valloittamassa Konstantinopolissa olikaan. 

Ja vielä niistä tykeistä – ovathan ne komeita pelejä. Kun jo tykkien valaminen säikäyttää kokonaisen sotajoukon valmiuteen, voi vain kuvitella, millaista tutinaa kreikkalaisten housuissa ilmeni niiden syytäessä tykinkuuliaan kohti murtumatonta muuria. Antti Tykinvalajallekaan ei voi olla suomatta lämmintä ajatusta, samassa kaupungissahan hänenkin seikkailunsa tapahtuvat, tosin toisessa ajassa: parikymmentä vuotta myöhemmin ajanlaskun mukaan, neljä vuotta aiemmin Waltarin kynästä kirvonneena. 

Mahdotontahan näitä on asettaa paremmuusjärjestykseen. Toisaalta harmittaa vääntää Waltarin teoksista ylipäänsä arvosteluja, kun en kuitenkaan saa välitettyä sitä hienoa tunnetta, jonka lukukokemus jättää. Miten edes voin kuvitella saavani tiivistettyä kirjailijan vuosien taustatyötä, kuukausien kirjoitusurakkaa ja vuosikymmenten elämänkokemusta parin sivun mittaiseen tekstiin. Johannes Angelos – olet hieno mies. Mika Waltari – olet kenties vielä hienompi. Luen, mutta en kirjoita – antaa Mikan hoitaa se homma!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Mika Waltari - Johannes Angelos

Haa! Yksi Waltarin historiallisista on jälleen selätetty. Ei kuitenkaan Turms kuolematon, jota taisin aiemmin jo lupailla, vaan Johannes Angelos – kertomus suuresta rakkaudesta ja Konstantinopolin tuhosta. Luulin jo tuntevani Waltarin kerronnan ja huumorintajun, mutta Angelos osoittautuikin olevansa tyystin erilainen kuin aiemmin lukemani: kaihoisampi, mystillisempi, surullisempi. Ei kai sentään parempi? 

Poissa ovat rönsyilevät lauseenparret ja hykerryttävän hauska musta huumori. Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle ajanjaksolle vuosikymmenien sijaan. Sankarimme rakastajatarkaan ei ole peto naisen vaatteissa. Mikä shokki!  Pientä totuttelemista se vaatii, mutta lopulta asioiden laita pitää vain hyväksyä ja nauttia siitä, mitä annetaan. Kun vuodet ovatkin nyt päiviä, painottuvat kirjassa toisenlaiset, nykyisyydessä kiinni olevat asiat. Maallinen mammona menettää merkityksensä, tieto ja oppi ovat turhuutta, elämä vain kasa hetkiä, jotka järjestetään peräkkäin ainoastaan, jotta niistä näyttäisi muodostuvan looginen jatkumo. Ja elämän turhuuden ymmärtää parhaiten kuolema.

Rakkaus ja kunnia koettelevat Johannesta, tuota purppurasaappaissa syntynyttä, jo elämänsä syksyä elävää kreikkalaista. Miehen menneisyys on seikkailuja täynnä (, joista saamme kuulla enemmän teoksessa Nuori Johannes) ja nyt häntä, sekä tietysti koko bysanttilaista kulttuuria odottaa vain väistämätön tuho. Konstantinopolia kuvataan hyvin kauniisti. Sen murtumattomia muureja, pyhiä kirkkoja, suojattua satamaa, sen kaihoisaa kansaa ja polittisia juonitteluja. Puhtaan kristinuskon viimeinen majakka on vihdoin luhistuva ja uusi aika on koittava, pedon ja islamin aika.

Mikael Hakimissa ajan rattaat ja universumin laskokset pyörähtivät eteenpäin parin sadan sivun välein. Angeloksessa Waltari ei tällaisia hetkiä säästele. Johannes aistii vähän väliä suuren mysterion, tuntee itätuulen tuovan mukanaan hyasinttien tuoksun, kokee lämpimän käden kädessään Sofian kirkon kupolin loisteessa, menettää kaiken uskonsa, herää puhdistuneena ja onnellisena ja niin edespäin. Suurista tunteista on kai kysymys. Minusta on hauska kuvitella, että tämä hengellisyys ei niinkään johtuisi Waltarin tietoisesta valinnasta, vaan Johannes Angeloksen päähenkilötovereitaan herkemmästä persoonasta, joka välittyy hänen päiväkirjansa kautta lukijoille maalaten Konstantinopolin tapahtumat surumielisyyden sävyllä.

Muutamia yksityiskohtia mieleeni tarttui erityisesti. Sulttaanin tykistöä kuvataan harvinaisella antaumuksella. Tykit jyrisevät jatkuvasti ja kristityt korjaavat samaan tahtiin murenevaa muuriansa. Heinäsäkkejä, multaa, hirsiä, kivenlohkareita ja soratynnyreitä tulee vastaan kyllä enemmän kuin usein. Suokaa anteeksi, aikaa säästääkseni suollan tähän listan mielessäni risteilevistä ajatuksista ja lukijan vastuulle jää muodostaa niistä ymmärrettävä kokonaisuus: kreikkalainen tuli, Pyhän Romanoksen portti, latinalaiset, ortodoksinen kirkko, Allah, kavallus, sotakaleeri, ulkomuuri, megadux, kuolema, sulttaani Muhammed, Giovanni Giustiniani, Anna Notaras ja Jumalan valtakunta. Leikkaa ja liimaa, kuorruta koko komeus verellä ja nuolisateella ja pue se rautahaarniskaan niin ymmärrät, mistä kirja kertoo.

Pitäisi kai tehdä itsellenikin selväksi, mitä oikeastaan ajattelen romaanista. Olihan se hyvä. Suurta rakkautta, lopullisuuden tuntua, turhaa toivoa ja kuoleman läsnäoloa. Väkivaltaa, ristiriitaisia uskontoja, historian siipien havinaa, ihmisluonnon syviä vesiä, ylpeyttä omasta alkuperästä, eksistentialistista pohdintaa, iloja ja suruja. Mutta parempi kuin Sinuhe tai Mikaelit? Ei minusta. Kirja on vahvasti erilainen, joten vertaaminen on aika vaikeaa. Huumori taitaa olla lopulta se ratkaiseva heikkous. Angeloksen silmäkulmasta ei vain tavoita sitä ilkikurista pilkettä. Ja se kerronta. Upeaa, muttei niin lyyristä, tahdikasta ja itsessään nautinnollista kuin se olisi voinut olla.
 
Hieno tarina on siis kyseessä. Eritoten historiallinen elementti miellyttää minua. Matkakuumeen lisäksi otsalleni tuntuu nousevan halu ottaa selvää menneestä ajasta, sen kansoista, keksinnöistä, uskonnoista ja suurmiehistä. Puhumattakaan selittämättömien tuttujen ruskeiden silmien kohtaamisesta väkijoukossa. Palatakseni historian syövereistä arkisempiin asiohin: ette muuten uskoisi, jos paljastaisin montako Waltaria minulla on tällä hetkellä lainassa. Enemmän kuin laukaisten lukumäärä, jonka turkkilaisten suurin tykki pystyy ampumaan vuorokauden aikana.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

Rinnassani tuntuu kuumaa leiskuntaa. Johanna Sinisalon fantasiahässäkkää on ylistetty milloin missäkin, mutta en minä arvannut, että se näin hyvä olisi. Pimeys, metsä ja suomalainen kansanperinne kohtaa urbaanin, pinnallisen ja nuorekkaan homokulttuurin. Näistä elementeistä Sinisalo loihtii jännittävän, hämmentävän ja omaperäisen tarinan, joka pursuaa rakkautta, elämää ja mystiikkaa. Olen vaikuttunut!

Päivänsäteen ja menninkäisen kohtaamisesta ei puutu kipinää. Trendikäs graafisen alan freelancer, enkelikiharainen umpihomo Mikael saa kerrostaloasuntoonsa vieraakseen palavasilmäisen peikkopoika Pessin. Päivänsäde kultasiipi saa opetella tulemaan toimeen uuden elättinsä kanssa. Kaksikon yhteiselo sujuu kuitenkin yllättävänkin hyvin ja herkempi lukija saattaa jo loppupuolella kiskoa hätäjarrukahvaa – enpä ole minäkään aiemmin tullut ajatelleeksi, minkä väristä on peikon sperma.

Hyvän maun rajoilla keikutaan, mutta nippa nappa sillä oikealla puolella. Lisää latausta tuovat tosin Mikaelin miesystävät, joiden kotiluoliin Mikaelkin hengästyttävän usein päätyy. Maskuliinista värähtelyä ja tantereen töminää on siis luvassa. Olen onnistunut välttämään kirjat miesten välisestä ystävyydestä tähän asti. Sinänsä on ihan mielenkiintoista kurkistaa siihenkin maailmaan, mutta kyllä tällainen rytinä saa kulmakarvani koholleen. Liikaa hikeä, liikaa testosteronia.

Suomen kirjallinen historia vilisee viittauksia peikkoihin, hiisiin ja muihin metsinkäisiin. Sinisalo lainaa vuorollaan Aleksis Kiveä, Mikael Agricolaa ja muita tuttuja suur- ja pienmiehiä, joiden peikkopuheet elävöittävät tarinaa ja saavat sen tarrautumaan tiukasti kiinni todelliseen maailmaan. Tämä suomalaisen perinteen ja mystiikan esittäminen osana nykyhetkeä on kirjan hienoimmin toteutettuja temppuja. Satujen ja uskomusten rinnalle Sinisalo tuo kansallisen suurpetopolitiikan useiden todentuntuisten lehtileikkeiden muodossa. Immersio on vahva – tämä voisi olla totta.

Vaikka tarinankerronta on upeaa, ei Sinisalon kielenkäyttö jää huonoksi kakkoseksi. Lukeminen on helppoa ja nopeaa, vaikka teksti kuhisee kiehtovan mausteisia sanavalintoja ja kekseliäitä ilmauksia. Tyylikin vaihtuu kappaleesta toiseen näkökulman muuttuessa: kansien väliin mahtuu mm. havainnointia Mikaelin silmin, tietokirjatekstiä, nettiartikkeleita, satua, saarnaa ja runoutta. Eikä havainnointikaan jää pelkästään enkelimme harteille, vaan pääsemme hänen työkavereidensa, naapureidensa ja ihastuksiensa pään sisään. Arvoitukseksi jää ainoastaan, miltä maailma näyttää peikon aistimana.

Juonikuvioita solmitaan ylitse ja ympäri ja näkökulmaa ja materiaalia on vaikka muille jakaa. Tässä satenkaarenvärisessä tilkkutäkissä muutama langanpätkä jää tosin hapsottamaan, kuten alakerran aasialaisnaisen hieman irrallisen tuntuinen tarina. Mutta mitäs pienistä, hienoja muistijälkiä kirja pääasiassa päähäni poltti. Niistä selkeimpinä mielessäni loistavat farkkuihin puettu Pessi, kasa paskaa eteisen maton alla, katajanmarjojen ja Calvin Kleinin huumaava tuoksu, lyhyehkö mahakkaahko punakahko kaljuhko Koistinen ja konvergentti evoluutio. 

Yritän synnyttää mahtavaa lopputiivistelmää, joka yhdistelisi kirjan tunnelmia, Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikkoja ja ikkunan takana ropisevaa hiljaista sadetta. Valitettavasti joudun tunnustamaan kirjallisen mitättömyyteni haasteen edessä – suomeni ei vain taivu kovin kaunopuheiseen muotoon. Tahdon vain sanoa, että kirja oli aivan huippu ja minua ympäröivä pimeys viestittää nyt uudenlaisia signaaleja. Google latistaa muuten hauskasti tunnelman. Hakusana peikko ohjaa ensimmäisenä osoitteeseen peikko.fi – betonirakentamisen kiinnitysosien ja matalat välipohjaratkaisut mahdollistavien liittopalkkien asiantuntija. Se siitä mystiikasta.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Mika Waltari – Feliks onnellinen

Feliks on aivan tavallinen suomalainen mies. Hänellä ei ole taikavoimia, verratonta rohkeutta, kaunista ulkomuotoa tai edes terävää älyä. Feliksillä on tärkeä tehtävä. Joka päivä hänen pitää muistuttaa yhtä satunnaista ohikulkijaa Jumalasta. Taakka on Feliksille toisaalta raskas ja toisaalta hyvin palkitseva. 

Tuntuu, että tämä uskontoteema alkaa jo pursuta korvistani ulos. Jotenkin kuvittelin kirjan olevan Aku Ankka-tyylistä epäonnisen miehen kompurointia työpaikasta työpaikkaan huumorin höystämänä. Pitäisi lukea takakannet tarkemmin läpi, mutta pelkään spoilaantuvani, joten en useimmiten niitä edes vilkaise. Mitä lie johdatusta tämä on, kun tällainen tieteisuskovainen joutuu jatkuvasti lukemaan Herran tutkimattomista teistä. Sietäisi tulla varoitustarralla merkityksi näin uskonnollinen materiaali.

Alusta kuitenkin tykkäsin. Joka päivä Feliks tapasi uuden ihmisen, joka kerta tietty aivan erilaisen sellaisen. Kohtaukset olivat jännittäviä, mutta kuitenkin sopivan lyhyitä ja noudattivat pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tällainen ennalta määrätty rakenne on aina miellyttänyt minua. Esimerkkinä olkoon Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa henkilö toisensa jälkeen kuolla kupsahtaa – täsmällisesti ja kaavasta poikkeamatta.

Tuudittauduin siis uskomaan, että tätä tahtia mennään hamaan loppuun saakka, mutta Waltarin ajatuksenkulku olikin astetta ennalta-arvaamattomampi. Yksi Feliksin käännytettävistä ei suostu häipymään kuvioista, ja se jos mikä rassaa minua lukijana. Tuntuu, että tarina kompastuu, takertuu ja juuttuu johonkin epäoleelliseen ja ärsyttävään häiriötekijään. Yritä siinä sitten tulla toimeen uusien vakionaamojen kanssa, jotka ovat jo itseisarvoltaan melko kuivakoita tapauksia.

Koulujen hektinen alku sai minutkin hetkeksi hämilleen ja se näkyy suoraan luettujen sivujen määrästä. Pari viikkoa on nyt mennyt ilman iltaista kirjahetkeä ja sepäs vasta suututtaakin minut. Tämäkin arvostelu on yhtä vilppiä, sillä kirjan luin jo kuukausi sitten, mutta jokin blokki sai minut viivästyttämään raportin kynäilyä. Tuskanhikeä puskien yritän tässä verestää muistiani, mutta lukukokemuksen hienoimmat vivahteet ovat kaikonneet autuaasti unholaan viikkojen vieriessä. Kunhan saan rutinoitua aikatauluni edes jonkinlaiseen kuosiin, lupaan ja toivon hartaasti, että opinto-oppaan selailu vaihtuu taas romaanien ahmimiseen.

Jotenka, Feliks onnellisen kohtalo on nyt joutua paitsioon ja epäreiluun valoon – pääni lyö vain niin tyhjää. Muistan, että jotakin hienoa, herkkää ja erikoista lopun tapahtumissa oli. Mutta väliäkös sillä, tuskin kukaan pahastuu, jos käännän nyt selkäni kesälle ja sen kirjoille ja toivotan syksyn tervetulleeksi uusine kokemuksineen. Ensimmäinen syyskirja on muuten jo luettu ja raporttia pukannee ennen kuin lehdet putoavat puista. Keskiviikoksi on muuten luvattu myrskyisää – ah, miten upea sää lukea.

maanantai 22. elokuuta 2011

Arthur C. Clarke - 2001 Avaruusseikkailu

Avaruus on jännä paikka. Olisinpa avaruuslentäjä. Tähystelisin tähtiä, matkaisin mustiin aukkoihin ja kävisin kuussa. 2001 Avaruusseikkailu kertoo parin astronautin matkasta Saturnukseen selvittelemään maan ulkopuolisesta älystä vihjailevia merkkejä. Tämä kyseinen merkki on kuusta löydetty pahaenteinen musta suorakulmio. Kuulostaako hurjalta? No ei minustakaan.

Muukalaiset ovat kuitenkin sivuosassa, sillä pääpahiksena toimii Hal, avaruusalus Löydön tietokonejärjestelmän tekoäly. Tekisi mieli antaa huutia koodareille: liekö ohjelmointiprojekti ollut liian tiukasti aikataulutettu. Ohjelmaan on kuitenkin päässyt bugi ja Halin persoonallisuus korostuu matkaajiemme kannalta kohtalokkaalla tavalla. Näitä tietokone haastaa luojansa-asetelmia on scifissä nähty lukemattomia kertoja. Annan itseni uskoa, että Avaruusseikkailu on tämän alan pioneereja – muuten kyseisen kliseen käyttö tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta.

Clarken teosta vaivaa moni seikka. Juoni on tavallaan ihan hyvä, mutta ei mikään erikoinen. Aluksi kuvataan ihmisen syntyhetkiä maapallolla: alieneilla on osansa tässäkin prosessissa. Sitten miljoonien vuosien päästä kuusta löytyy mystinen kapine. Tämä osa kirjasta on aika pöljä. Arvostettu tiedemies matkustaa kuuhun, juttelee sulkeutuneesti muiden asiantuntijoiden kanssa, juo kahvia, manailee mitä tästä löydöstä oikein seuraa…viimein päästään pääkallonpaikalle ja salaisuutta verhonnut esirippu vetäistään auki. Clarken jännityksen luominen ontuu. Tässä vaiheessa lukija jo tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa, joten yllätys on äärimmäisen vesittynyt sellainen.

Kolmas osa on pitkähkö lentomatka. Sen aikana ihmetellään avaruuden laajuutta ja ihmisen pienuutta. Clarke onanoi vanhahkolla scifisanastolla aivan liikaa. On madonreikiä, radioelektronisykäyksiä, sentrifugeja, diffraktiovyöhykettä, plasmasuutinta ja transistorielektroniikkaa. Nanoteknologiaa ei taida olla kuitenkaan keksitty, sillä erästä peilipintaa kuvaillaan ainoastaan paperinohueksi. Sanaa miljoona toistetaan ainakin miljoona kertaa. Miljoona kertaa nopeampi, miljoona kertaa kauempana, miljoonia planeettoja, haluatko miljonääriksi jne. Mukatekninen sanasto yhdistettynä kömpelöön tarinankerrontaan saa ihmiskunnan nopeimman aluksen kiitämisen läpi kaikkeuden kuulostamaan yskähtelevän ruohonleikkurin etenemiseltä umpihangessa.

Kirjan loppu on melkoista metafyysistä mittelöä ja Clarke tuntuu olleen jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa tai kenties yhteydessä johonkin suurempaan olevaisuuden muotoon sen kirjoittaessaan. Kolme ulottuvuutta ei miehelle enää riitä ja ikuisuuskin on vain väläys ajassa. Ehkä eniten itseäni huvitti muukalaiskuution sivujen mittojen aiheuttama ihmetys. Ne ovat luonnollisten lukujen neliöitä, kuinka uskomatonta, matematiikan ja kosmoksen täytyy olla yhtä!

Mietin itsekin, miksi olen näin kriittinen. Aihepiiri on suosikkejani, silti 2001 Avaruusseikkailu ei tempaa mukaansa millään tasolla. Lukeminen oli hidasta ja väkinäistä. Onkohan avaruudensietokykyni vain yksinkertaisesti tullut täyteen? Kuinka paljon omaperäistä voikaan loihtia vain äärettömästä tyhjyydestä?  Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja tutustutti minut aikanaan aiheeseen, ja kun nyt tarkemmin ajattelee, oli siinä kaikki oleellinen – kaikki sen jälkeinen on ollut vain toistoa.

Käännän katseeni hitaasti taivaalle ja yritän erottaa sen kannelta Otavan tähdistön seitsemän jäsentä. Harmikseni on keskipäivä ja kaiken lisäksi oikein pilvistä. Huokaisen helpotuksesta. Jos olisin avaruutta katsellessani ymmärtänyt vähäisyyteni ja kaiken merkityksettömyyden, mitä järkeä olisi enää lukea kirjoja, joilla on minkäänlaista merkitystä ainoastaan yhdellä maailmankaikkeuden kaikista planeetoista, saati kirjoittaa niistä blogia, jota ei maassakaan juuri kukaan lue? Kuitenkin suuri auktoriteettini Buzz Lightyear kehottaa tähyilemään tähtiin – kohti ääretöntä ja sen yli! Mikäpä minä olen hänen neuvojaan kyseenalaistamaan.

lauantai 20. elokuuta 2011

Mika Waltari - Fine van Brooklyn

Fine van Brooklyn edustaa Waltarin kevyempää proosaa. Kannen mainostekstin mukaan teos on Waltarin henkilökohtaisia suosikkeja omasta tuotannostaan. Minun lempparikseni kirja ei kuitenkaan nouse. Waltarin läsnäolon pystyi kyllä hetkittäin aistimaan, mutta muuten romaani ei erottautunut edukseen vertaistensa suuresta harmaasta massasta.

Nuori, mutta ei koskaan nuoruuttaan elänyt tiedemies matkaa Ranskaan opintojensa vuoksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuntee olevansa vapaa. Vapaus kuitenkin suistaa hänet siveettömyyden poluille, viinin ja kauniiden naisten maailmaan ja saa hänet hylkäämään työnsä ja tutkimuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään irstailuromaanista, vaan tiedemiehen loikkaus synnin maailmaan on pikemminkin varovainen ja hapuileva askel. Synnin symbolina tapaamme nuoren kaunottaren, Fine van Brooklynin, joka pistää kokemattoman nuorukaisemme pään aivan umpisolmuun.

Päähenkilöiden lyhyestä romanssista puuttuu balanssi. Fine hallitsee tilanteita täysin ja hänen ilkamoiva käytöksensä saattaa tiedemiehen (rupesin miettimään oliko miehelle annettu nimeä, ja en ainakaan muista, että olisi) ymmälleen. Julmaa kissa ja hiiri-peliä pelataan idyllisissä vuoriston ja meren maalaamissa maisemissa. Luontokuvausta on melkein liikaakin – alati paistava aurinko tuntuu haalistavan värit kirjan maailmasta.

Jos Rautatie oli nimenomaan suomalaista kirjallisuutta, on Fine van Brooklyn huomattavasti eurooppalaisempi eleganttiudessaan. Jos tämän lukisi esimerkiksi englanniksi, ei mikään viittaisi, että kirja on täällä pohjolan perukoilla kirjoitettu. Voi kai sen laskea Waltarin ansioksikin, mutta ehkä kuitenkin juuri se saa teoksen tuntumaan niin keskinkertaiselta. Ei Finestä oikein opi mitään sen suurempaa. Ehkä jotain sentään naisista. Waltarin naiskuva on kuitenkin vain hänen mielipiteensä ja voisin kuvitella, että hameväki äänekkäästi kritisoi van Brooklynin välittämää stereotypiaa laskelmoivana miestennielijänä.

Ei lukukokemukseni ollut kuitenkaan mitenkään tuskaisa. Kerronta on kepeää ja tutunoloista. Minusta ei kai vain ole tällaisiin puhtaisiin ihmissuhdeselvittelyihin – tarvitaan jotakin muutakin, esimerkiksi historia- tai fantasiaelementti. Lainasin tämän oikeastaan siksi, koska en saa tarpeekseni Waltarista. Kuitenkaan en viitsisi heti aloittaa jotakin miehen pitkistä historiallista romaaneista, koska siihen tuhlautuisi taas koko syksy vauhdillani. Valitettavasti lainasin ajattelemattomuudessani jo seuraavan, Turms Kuolemattoman. Vilkaisin ensimmäistä sivua ja se oli vähällä imaista minut matkaansa. Yritän vastustella vielä pari viikkoa ainakin sen kutsua. Voisinhan kuitenkin lukea useampaa teosta yhtä aikaa. Hmm. No katsotaan.

Lainaamisesta puheenollen. Viimeinen kirjastoreissu taisi mennä jotenkin mönkään. Nyt kun katson kirjapinoani on siinä minulle suhteellisen erikoista tavaraa. En kehtaa mainita niitä nimeltä, sillä jos en jaksakaan tarttua johonkin, ei kenenkään tarvitse pettyä lunastamattomieni lupausten vuoksi. Pitäisi suunnitella lukemiset paremmin etukäteen. Jos menee kirjastoon tai kauppaan nälkäisenä, tulee lainattua tai ostettua kaikkea epäterveellistä. No, välillä tämmöistäkin – ennakkoluulottomasti vain eteenpäin.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Juhani Aho - Rautatie

Juna kulkee vaan...kaksi kiskoa siihen tarvitaan ja pölkyt väliin. En erityisemmin pidä junailusta: se on kallista ja tylsää puuhaa. Satun asumaan junaradan vieressä ja päivittäin saan ilokseni katsella lähteviä ja saapuvia vetureita ja niiden vetämiä vaunuja. 1800-luvun lopun Suomessa rautatie ei ole kuitenkaan ihan jokapäiväinen näky. Ahon Rautatie kertoo maalaistalon isäntäväen Matin ja Liisan matkasta katsomaan junaa – vaarallista masiinaa, joka syö pölkkyjä ja vetää perässään suuria pyörillä kulkevia huoneita.

Kirjan keskiössä ei ole niinkään itse rautatie, vaan päähenkilöiden innostus ja pelko sitä kohtaan. Aluksi siitä puhutaan kylillä, mahtaako moinen jumalaton haastelu olla ensinkään totta? Maantie tehdään maasta ja mullasta, rautatie taas rautapellistä, miettii Matti. Talven ja kevään konservatiivinen pariskunta asiaa jahkailee, toiselle ei toki voi myöntää, miten mielenkiintoinen ilmiö kyseessä onkaan. Juhannuksena sitten vihdoin lähdetään katsomaan junaa paikan päälle. Ja kylläpä se on melkoinen peli.

Romaanin juoni ei tarjonnut mitään odottamattomia käänteitä. Teoksen kirjalliset ansiot ilmenevätkin muilla osa-alueilla. Ahon kerronta on oikein rapsakkaa, kansallisromanttista jupinaa, joka saa hymyilemään ja maalailee isänmaallisia korpimaita lukijan mieleen. Taidan hieman liioitella – jos Ahon mestariteoksessa Juhassa taitetaan koluamattomia korpia, ollaan nyt astetta urbaanimmissa ympyröissä, pappiloiden pihoissa ja rautatieaseman portailla. Yhtä kaikki, selvää on, että Suomessa ollaan ja tällainen ajan patinoima fennorealismi on aina miellyttänyt minua jollakin kierolla tavalla.

Välillä tuntui, että päähenkilöitäkin kiihkeämmin halusin nähdä jo viimein tuon höyryllä kulkevan vaunun, josta kaikki puhuivat. Matti ja Liisa saattoivat sentään uppoutua maatalon arkiaskareisiin itseään hillitäkseen – minä taas sain sivu sivulta kuulostella, josko veturin vihellys jo kantautuisi korviini.

Ei taida olla kovin montaa kotimaista kirjaa, jossa ei viinalla läträttäisi. Rautatie ei tee tähän sääntöön poikkeusta, mikä on kyllä Aholta aika mielikuvitukseton veto. Juopottelukohtaus tuntuu hyvin irralliselta ja pakotetulta, eikä tuo tarinaan kyllä yhtään mitään uutta. Matin puolustukseksi sanottakoon, että yksi huurteinen olut ravintolavaunussa siivittää kyllä rasittavaa matkaa mukavasti.

Ahon kynän terävyyden huomaa parhaiten Matin ja Liisan välisestä dialogista. Tällaisia ahavoituneita pariskuntia, jotka arvaavat toistensa ajatukset sananpuolikkaasta taitaa olla Suomi pullollaan. Molemmat ovat ylpeitä, mutta yksinkertaisia ihmisiä. Keskustelu ei ole useinkaan suoraviivaista, vaan vähäsanaisuudessaan piikittelevää, tunnustelevaa ja pidättyväistä. Välillä jompikumpi intoutuu juttelemaan ajatuksistaan liian avoimesti, ja sitten hävetään, mökötetään ja pidetään mykkäkoulua. Lopulta aina hellytään ja sitten jutellaan rautatiestä. Ei mahda pärjätä nopealle hevoselle vauhdissa se juna. Ei, vaikka kuinka pölkkyjä kitaansa syytäisi seisahtumatta ensinkään.

Arvosanani olkoon siis hyvä. Tällainen kirjallisuus on kyllä juuri sitä, mitä äidinkielenopettajat hartaimmin suitsuttavat. Lienenkö sitten heidän aivopesemänsä, tai muuten vain hölmö ja kokematon lukija? En minä voi olla tästä pitämättä, vaikka usein (etenkin netissä) kuulee suomalaisen kirjallisuuden kuin myös elokuvan olevan täyttä sontaa. Pois tällaiset puheet minusta! Suomen kieli taipuu Ahon ja muiden mestareiden käsissä yllättävään ja rosoiseen ilmaisuun – ulkolaisten kielten taitajat saavat vain moisesta uneksia. 

Kotikaupunkini rautatieasema on niin ränsistynyt, että herää epäilys, onko sitä rempattu ollenkaan sitten ajan, jolloin ensimmäisen juna asemalle puksutti. Jos ja kun tuo korvataan uudenaikaisella liikennelaitoksella, taidan minäkin matkata sitä lähemmin tarkastelemaan. Harmi vain, että markalla ei saa enää kyytiä seuraavalle asemalle. Lentäen olisin jo perillä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Vanhus ja meri on niitä kirjoja, joista kuulee juttuja suhteellisen usein. Silti minulle oli jäänyt pimentoon, mistä kirja oikeastaan kertoo. Kuvittelin teosta paljon raskassoutuisammaksi ja pidemmäksi kuin se lopulta olikaan. Pelkojani ruokki todennäköisesti huonot kokemukset Hemingwaysta, nimittäin myös kuuluisa Kenelle kellot soivat, jonka luin pari vuotta sitten. Siitä en pitänyt lainkaan, eihän siinä edes tapahtunut juuri mitään ja kerrontakin tuntui tönköltä. Yllätys oli siis ensireaktioni, kun avasin toisen Ernestini. Tästähän saattaisi jopa nauttia.

Minua pikkuisen arveluttaa latinot tai ylipäätään espanjankieliset päähenkilöt kirjoissa. Pohjoisen miehenä sitä ei vain tunnu pääsevän mukaan heidän ajatusmaailmaansa. Tällä kertaa tällaiset ongelmat kuitenkin vältettiin. Henkilöt eivät olleet niin suuressa roolissa, tietenkin vanhusta lukuunottamatta. Vanhuksenkin ajatukset olivat kuitenkin sopivan globaaleja ja kulttuurierot eivät puskeneet pintaan. Kun tämä puoli oli kunnossa, oli helpompi keskittyä itse tarinaan.

Tarinahan on siis hyvin yksinkertainen. Mies menee kalaan. Siinä kaikki. Eipä sitä hyvään kirjaan tuon monimutkaisempaa asetelmaa tarvitakaan. Kalaonni on vanhuksella matkassa ja mahtava vonkale tarttuu koukkuun. Tästä alkaa väsytystaistelu, joka jatkuu useamman vuorokauden ihmisen ja kalan ottaessa mittaa toisistaan. Nälän, janon ja väsymyksen lisäksi vanhusta raastaa yksinäisyys, kuoleman pelko ja hänen oma periksiantamattomuutensa. Kun toinen käsi kiskoo viisimetristä fisua ja toinen perkaa mätänevää delfiiniä, intoutuvat miehen ajatukset syvällisille vesille.

Hemingwayn kalajuttu on oikein mainio kirja. Se pitää otteessaan tiukasti ja saa aidosti jännittämään, miten taistossa käy. Voin kuvitella millainen pettymys se olisi ollut, jos kala olisi karannut. Sen verran on itsekin tullut kalassa käytyä, että tietää sen tunteen, kun iso on kiinni. Suomen vesillä en kuitenkaan ole vielä tavannut haikaloja, jotka Havannan rannikkoseuduilla sen sijaan aiheuttavat vanhukselle ikäviä ongelmia. Lopun hurmahenkinen verilöyly päättyy surullisesti. Harppuunat ja veitset ainoastaan viivästyttävät väistämätöntä kohtaloa, ja aamun valjetessa saaliista on jäljellä pelkät ruodot. Mitä lie maailman kiittämättömyyttä tämäkin kohtaus pyrkii symbolisoimaan.

Siinä mielessä teos on erikoinen merikirja, että siinä ei ole myrskyjä. Sitä on niin tottunut siihen, että kun kalaan lähdetään kauniissa auringonpaisteessa hyvällä mielellä on palatessa vuosikymmenen kovin myrsky vienyt suurimman osan miehistöstä mennessään valtameren pohjamutiin. Voisin kuvitella, että joku muu kriitikko kuvaa tätä kolmiodraamaksi, jossa kalan ja vanhuksen lisäksi itse meri toimittaa päähenkilön virkaa. Ehkä pitäydyn kuitenkin vähemmän romanttisella linjalla ja totean, että Hemingwayn meri on vain meri: realistinen, kunnioitettava, mutta ei kuitenkaan mikään oma persoonansa, vaan pohjimmiltaan vain kasa vettä.

Olen tainnut jo aiemminkin blogissani viitata Yann Martelin Life of Pi:hin, mutta viitattakoon uudestaan. Nyt huomaan nimittäin, että Vanhus ja meri on ollut vahva innoittaja Martelille, esikuvasta ei voi erehtyä. Molemmat ovat hyviä kirjoja, ehkäpä Life of Pi satumaisuudessaan vielä astetta koskettavampi. Periaatteessa en ole kuitenkaan varma, onko meri loppujen lopuksi niin kauhean kiintoisa miljöö kokonaiselle romaanille. Radiosta satuin kuuntelemaan hiljattain jotain tarinaa lokikirjan muodossa ilmeisesti Itämereltä, ja ainaiset säätilan ja aallokon kuvailut vesittivät kuuntelukokemuksen alkuunsa. Meren mystisyyteen kuulin erään kannanoton muuten viime viikolla kaupungilla pyöriessäni. Meren jäädyttäminen curling-kentäksi on kuulemma äärimmäisen haastavaa puuhaa ja se pitää tehdä silloin, kun on laskuvesi ja peilityyntä – muutoin jäätyneet aallonharjat saattavat haitata urheilusuoritusta.

Hemingwayn pisteet siis nousivat ropisten. Silti en vielä luota miehen kirjailijan kykyihin varauksetta. Jonkinlainen kurtvonnegutmainen kankeus miehen elämäntyötä mielessäni varjostaa. Nyt muuten tuntuu, että lukeminen maittaa paremmin kuin aikoihin, ei oikein malttaisi mitään muuta tehdäkään. Ja miksi tekisinkään – vielä on kesää jäljellä!

Mika Waltari - Mikael Hakim

”Kuka oikeastaan olen, ja mitä haluan”, kysyy Mikael el-Hakim, laillistettu lääkäri, sulttaanin orja, arvonsa tunteva renegaatti ja vilpitön suomalaispoika itseltään tähtien syttyessä Istanbulin taivaalle, ja tuntuu siltä, että vuosituhannet vierivät hänen ylitseen, taivas ja maa ovat yhtä ja ihmisen osa on vain mitätön henkäys suunnattomassa kevätmyrskyssä. Tuossa eräs kaiken kiteyttävä hetki Waltarin uskomattomasta tarinasta niin kuin sen muistan. Kuukausi siinä meni, mutta nyt se on luettu ja olo on mahtava. Enää täytyisi pukea ajatukseni sanoiksi – tosin se taitaa olla mahdotonta.

Karvajalan jälkeen oltiin siinä pisteessä, että Mikaelin ja Antin oli pakko jättää kristikunta taakseen ja suunnata kohti osmanien valtakuntaa. Saksan, Italian ja Ranskan tappion tilalla ovat nyt satumaiset Turkki, Algeria ja Unkari. Ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla, ainoastaan uskonto on eri. Sankarimmekin tottuvat turbaaniin, ja kääntävät rukouksensa Allahin puoleen. Hurskaimmista muslimeista heidät erottaa ainoastaan heidän ympärileikkaamaton ruumiinsa ja persoutensa hyvälle viinille.

Waltari on ehtymättömän lähteen äärellä ammentaessaan kertomusta islaminuskon ja koraanin lakien runsaasta ja monitulkintaisesta kaivosta. Islam näyttäytyy rauhaa rakastavana, järjestelmällisenä ja suvaitsevaisena uskontona, joskin väkivallan harjoittaminen muita uskontokuntia vastaan on toki erittäin suotavaa.  Itäinen kulttuuri on rikasta ja kiehtovaa: sulttaanit, suurvisiirit, haaremin juonittelut, minareetit, paasto, merirosvot jne. Nykymedian antama raadollinen kuva islaminuskosta on kyllä kaukana Waltarin näkemyksestä.

Kirjassa on niin paljon kaikkea. Tuntuu aivan kuin jokin olisi muuttunut minussa lukemisen aikana. Tunnen olevani vain hiekanjyvänen aavikolla, tai langanpätkä äärettömässä kankaassa. Mikaeliin on vain niin helppo samaistua ja kokea hänen kanssaan elämän heittely nousuine ja laskuineen. Viisautta, sitä teoksesta löytyy. Mikaelin elämänfilosofia on kadehdittava: kulmakivinä hänellä ovat vilpittömyys itselleen ja hyväntahtoisuus höystettynä terveellisellä opportunismilla. Näitä oppeja on kyllä minunkin pakko koettaa soveltaa omassa elämässäni.

Waltarin taidot tarinankertojana ovat ylivertaiset. En tiedä, olenko koskaan niin paljon janonnut lauseita vain niiden kauniin rakenteensa ja tahtinsa vuoksi. Sitä toivoo, että tekstiä riittäisi loputtomiin. Se vain rullaa omia aikoja eteenpäin toistaen toisinaan tuttuja elementtejä, kuten Allahin nimeen vannomista, Antin tyhmyyden päivittelyä, tukaattien ja aspereiden tarkkaa laskemista yms. Herkullisinta on kenties kertoja-Mikaelin itsensä vähättely ja kaiken selittely itselleen parhain päin. Tapahtumia ei koskaan selosteta sellaisenaan, vaan ne suodatetaan Mikaelin kynän läpi, joka värittää ne huumorilla ja hioo pahimmat rosot pois. Kun nyt yritän lukea jotain tavallista kolmannesta persoonasta kuvattua kirjaa, tuntuu se kovin etäiseltä ja lattealta.

Mikael ja Antti ovat saaneet uusia ystäviä sitten ykkösosan, näkyvimpinä heistä tietenkin suurvisiiri Ibdrahim ja Mikaelin vaimo Giulia. Mikaelin kohtalo on sidottu Ibdrahimin onnentähteen ja heidän ystävyytensä on kaunista ja todellista. Giulia sen sijaan on melkoinen tapaus. Giulian raivostuttavat luonteenpiirteet ja hänen oikullisuutensa voisi mennä kenties vielä huumorin piikkiin, ellei siinä olisi niin paljon totuuden siemeniä joukossa. Hänen jokainen sanansa raastaa lukijan hermoja. Hän kääntää asiat aina päälaelleen, vie talouden rahat, eikä ole koskaan tyytyväinen Mikaelin ponnistuksiin. Ja kuitenkin hän saa kaiken anteeksi vain eriparisilmiensä takia, jotka säihkyvät kuin kaksi jalokiveä. Naiset, mikä teitä riivaa?

Historian tuntemukseni on sen verran vähäinen, että tällaiset tapahtumat eivät olleet ennen tiedossani. Mietinkin miten paljon Waltari on pistellyt omiaan. Oliko tosiaan niin, että koko Eurooppa oli vaarassa hautautua islamin ikeen alle 1500-luvulla? En ole koskaan mieltänyt muslimeja näin suurena ja mahtavana väkenä, ei tästä ainakaan koulun historiantunneilla paljon puhuttu.

Islam tosiaan taipuu moneksi, kun tavoitellaan huumoria. Koraania tulkitaan niin kirjaimellisesti, että ei tosikaan. Sattumalta luin juuri uutisista, kuinka Yhdysvalloissa erään kauppaketjun muslimityöntekijät eivät suostuneet uskontoonsa vedoten ojentamaan asiakkaille pekonipakkauksia. Juuri tällaista meininkiä kirjastakin löytyy. On uskomatonta, miten hauskimmat ja kummallisimmilta näyttävät asiat saattavat olla joillekin täyttä totta.

Kaiken muun lisäksi (ja sitä muuta siis riittää) Waltari tarkentaa katseensa tiukasti ihmisen psykologiaan. Romaani pursuaa juonittelua ja salattuja pyrkimyksiä, korkeata politiikkaa ja silmät kirkkaina vannottuja lupauksia. Seraljissa kuolemantuomio saattaa tulla yllättäen ja pyytämättä, joten elämä sen varjossa on jatkuvaa luovimista pimeällä merellä. Ihmiset ovat myös lähes järjestään ahneita, joten raha-asioista käydään lukemattomia vääntöjä. Kenties sankarimme ovat jotakin oppineet matkojensa aikana: enää heitä ei petetä aivan yhtä helposti kuin joskus aiemmin saatettiin pettää.

Kirja oli niin pahuksen pitkä, että siinä meinasi vierähtää puoli kesää. Siksi bloginikin on elänyt hiljaiselämää viime aikoina. Ehkä postaustahti tästä nyt tiivistynee, pitäisi vain pysytellä erossa noista tiiliskivistä. Toisaalta taas Waltariltakin löytyisi vielä runsaasti koskematonta materiaalia ja paksujahan ne kaikki ovat kuin Egyptin eunukki Soliman. Tämän kesän lukukokemukseni ovat kyllä jotenkin avartaneet mieltäni: saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan. Opin tuossa muuten äsken lukemaan musiikin soidessa taustalla. Tosin heti, jos tuli joku hyvä biisi, meinasivat ajatukset lähtä harhailemaan. Tämänkin raportin valmistumista säestivät Final Fantasy VII:n musiikkien upeat pianoversiot. 

Seuraava arvostelu on jo muuten syntymäisillään. Ahmaisin kirjan tuossa aamiaiseksi. Luvassa on kalaa ja pesäpalloa. Tähän väliin pari voileipää, kiitos.