Jotkut ammatit sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Lääkäri
jakaa harvoin sivutyönään postia. Lastentarhaopettajaa on vaikea kuvitella striptease-tanssijana.
Mutta jos muusikko tarttuu kynään ja kirjoittaa romaanin, on se vain
luonnollista. Näin teki Tommi Liimatta, Absoluuttisen Nollapisteen laulaja ja
tuloksena syntyi Muovikorvo – vaikeasti määriteltävä pala miehen
mielenmaisemaa. Esikoisromaanihan kyseessä siis ei ole, mutta minun
neitsytteokseni tältä Suomen kenties parhaalta sanoittajalta. Huom! Jos et pidä
Absojen omintakeisesta tyylistä, on Muovikorvokin luultavasti sinulle liikaa.
Liimatta on niitä miehiä, joiden edessä äidinkielenopettajat
miettivät kuumeisesti, antaako esseestä nelonen vai kymppi. Peräkkäisten
lauseiden välillä ei ole varsinaisesti jatkumoa, tai ainakaan mitään
sidossanoja johdattelemassa eteenpäin. Lauseet ovat itsenäisiä yksikköjä, jotka
ilmaisevat ne pienet asiat ihmiselämässä, joita ei tule ajatelleeksi, vaikka ne
ovat päivänselviä. Näistä paloista muodostuu tarina, tosin siten, että aika ja
paikka saattavat hukkua tekstin pyöteisiin. Tapahtumat eivät ole mikään
deterministinen ketju, vaan kuin kasa kvantteja – pieniä osasia, joiden tarkkaa
paikkaa, nopeutta ja suuntaa on samanaikaisesti mahdotonta määrittää.
Tämä kvantittuneisuus saa tekstin tuntumaan töksähtelevältä.
Ajatusta ei auta herpaannuttaa, kun joka lause tuo jotain uutta. Toisaalta
muutaman rivin missaamisella ei juoni karkaa mihinkään, lähinnä menetät vain
hippusen Liimatan elämänopeista. On vähän kuin kävelisi liukuportaita väärään
suuntaan. Verbitkin ovat saksalaisittain lähempänä lauseen loppua kuin alkua. Siis
hyvin tuttua miehen musiikillista antiin tutustuneille.
Entäs se kirjan aihe sitten. Miljöönä on pieni maaseutukylä
itäisessä Suomessa, lähempänä Suomen keskipistettä kuin Keski-Suomea. Henkilöt
ovat tavallisia maalaisia: bensanimppaajia, salapolttajia, hirviporukkaa,
ravintoloitsijoita ja eläimiinsekaantujia. Porukka on värikästä, eikä kukaan
kohoa päähenkilöksi, ellei sitten taidemaalari-Eki. Lähinnä tavoitteena on
tarkastella sivusta kaikkea sitä pientä kuhinaa, mitä pieni yhteisö tarjoaa: perinteisiä
lavatansseja, kaupantekoa, Hehkuviinin nautiskelua ja tietenkin kylänväen
välienselvittelyjä. Ja hauskoja huomioita kyllä riittää. Ehtiikö mies juoda
neljä kaljaa sinä aikana, kun vaimo pistäytyy naistenhuoneessa?
Liimatta tavoittaa paljon arkisia, tuttuja, mutta samalla
yllättäviä seikkoja elämästä. Usein mukana on sanoilla ja niiden merkityksillä
leikittelyä. Oletuksiin ei kannata turvautua. Välillä kadotin miehen
ajatuksenjuoksun, enkä ymmärtänyt, mitä hän yritti oikeastaan sanoa. Murresanoja
on paljon – oikeastaan Sunnarborgien keskustelu on aika raskasta seurattavaa
sanojenviäntelyineen. Kaupunkilaisena minuun vetosi erityisesti
maalaisromantiikka. Jos määritellään, millainen on suomalainen ihminen, kyllä
silloin aina puhutaan maalaisista.
Summatakseni ajatukseni – Muovikorvo toimii. Sain tasan
sitä, mitä odotinkin. Se on näppärä ja hauska, aiheena tuttu, mutta väistää
taitavasti kliseet. Nämä plussat kumoavat ne miinukset, joita voisin jakaa
vaikealukuisuudesta ja juonettomuudesta. Liimattaa en ole livenä nähnyt, tosin
tähän saattaa olla tulossa muutos marraskuun aikana. Nollapiste keikkailee ja
vieläpä maalaismaisemissa. Kai se on hypättävä junaan ja koettava tämäkin. Keikan
jälkeen sitten potkiskellaan autonrenkaita, piilopullo kiertää porukassa,
kaupunkilaisgeenit sekoittuvat maalaisgeeneihin ja aamulla herään silmä mustana
– pitäähän nuo muualta tulleet opettaa tavoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti