sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Miika Nousiainen on käsittääkseni jonkinlaisessa hyvän kirjailijan maineessa. Tulipa korkattua miehen Maaninkavaara, kun suositeltiin. Hauskaa oli!

Juoksija-Jarkko ei systä tai toisesta palaa kisamatkalta koskaan. Tästä käynnistyy Huttusten perheessä suruprosessi, jonka osa perheenjäsenistä hallitsee paremmin kuin toiset. Eniten menetys iskee isä Marttiin. Perheen tytär Heidi rientää kuitenkin apuun lupauksella aloittaa kestävyysjuoksuharjoittelun, jotta Martti saisi käsiteltyä surunsa valmentamisen kautta. Valitettavasti juoksu ei ole Huttusille pelkkä harrastus, vaan elämäntapa. Absurdeja tilanteita seuraa.

Martti on hieno hahmo. Hän elää jossain kaukana menneessä maailmassa, jossa Suomi on kestävyysjuoksun suurmaa ja jossa koulumatkat kuljetaan hiihtäen. Lasse Viren, Kaarlo Maaninka, Paavo Nurmi ovat Martin idoleita. Martti ei juo kahvia, ellei kyse ole kultamitalikahveista. Kestävyysjuoksu on Martille filosofia, josta hän ammentaa elämän ohjeensa. 

Heidin lenkki lenkiltä koveneva harjoittelu on lopulta melko yliampuvaa. Kuitenkin kovasta treenauksesta lukeminen sai muistelemaan omia urheiluvuosia ja nimen omaan niitä harjoituksia, joissa puristi itsestään kaiken irti. Nykyään moista kokee enää harvemmin. Pakko kai käydä lenkillä huomenna. Kiertämättömät ratakierrokset määrittävät ihmisen viimeisellä tuomiolla.

Ihan pelkkää komedia Maaninkavaara ei toki ollut. Avioeron partaalla tasapainottelu on varmaan todellista lukemattomille suomalaispariskunnille, joiden suhteesta kaikki hyvä on hävinnyt ja jäljelle on jäänyt pelkkä kelvollinen. Martin mielenterveyden tilastakin voidaan olla montaa mieltä.

Plussat Nousiaiselle! Ehkä kuitenkin tekisi taas mieli lukea jotain arkielämän ulkopuolelta ammentavaa kirjaa. Jotain eeppistä. 


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Luin kirjan. Outo fiilis. Blogini on tainnut näyttää aika kuolleelta viimeiset puoli vuotta. En ole ollut varsinaisesti tauolla tai muutenkaan kiireinen - en vain ole lukenut mitään. Eiköhän tämä tästä lähde taas rullaamaan. Pitää kai vähentää tietokonepelaamista.

Luin Sinuhen! Viime kerrasta vierähtikin vuosikymmen. Vilkuilin vähän muiden bloggaajien arvioita ja samankaltaisia fiiliksiä oli monella herännyt. Nuorella lukijalla huomio kiinnittyy erityisesti seikkailuun ja Sinuhen ihmeelliseen tarinaan. Kypsemmällä iällä taas hoksaa, että taustalla on paljon yhteiskunnallisia ja filosofisia teemoja. Ei niin, että edes laskisin itseäni millään tasolla kypsäksi lukijaksi. Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät olleet menettäneet viehätystään vähääkään.

Ajattelin, että en paloittele näin hienoa kirjaa liian pieniin osiin ja analysoi sitä pilalle. Sinuhe on luonnollisesti lempikirjojani (niin kuin niin monen muunkin) ja kirjan kautta alunperin Waltarin erinomaisuuden keksinkin. Nuoreen lääkäriimme on vain niin helppo samaistua. Yksin hän eli kaikki elämänsä päivät ja sai lopulta maljansa täytenä. Alla joitakin havaintoja kuitenkin kirjasta.

Naiset. Nefernefernefer on suosikkini. Niin kaunis ja niin vaarallinen. Hän ei jätä uhreilleen yhtään mitään, ellei sitten kovettuneen sydämen. Minea on aika tavallinen tytönheitukka. Hänelle käy köpelösti. Merit on mukavan rauhallinen ja järkevä tapaus. Tragediaan tämäkin suhde tottakai päättyy. Muista naishahmoista erityismaininnan saakoon Baketamon, jonka kivimajan rakennusprosessia teki pahaa katso; sekä Muti, joka jaksaa purnata tutulla tyylillään kerta kerran jälkeen. Waltarin naiskäsityksestä on ollut ennenkin puhetta. Realistista? Ehkä ei. Viihdyttävää? Todellakin.

Kaptah. Hänen vuokseen välillä itkee ja useimmiten nauraa. Tämä silmäpuoli orja on liukas suustaan  ja ovela päästään. Hän on täysin uskollinen isännälleen ja varastaakin tältä vain kohtuullisesti. Viiniruukut ovat hänen suuri heikkoutensa. Vuosien vaihtuessa rikkaudet tulevat ja menevät, kilot kertyvät ja karisevat, mutta lopussa voi aina luottaa siihen, että Kaptah keplottelee itsensä pois vaikeuksista. Hän on "järkevämpi" isäntäänsä siinä, että osaa nauttia elämästä sellaisena, kuin se hänelle annetaan, ja ymmärtää, että on kenties viisampaa olla itsekäs kuin kantaa turhaan tuskaa muiden vuoksi.

Egypti. Satumainen, kaunis, eläväinen. Tulvat huuhtovat Niilin suistoa ja härski öljy ja lantakakut tuoksuvat köyhien kortteleissa. Kansat kapinoivat ja sotivat, kukoistavat ja romahtavat. Faaraot ja jumalat käyvät keskenään julmaa leikkiä, jonka viime kädessä maksaa kansa verellään ja hiellään. Voittajiksi selvityvät vain Niilin kylläiset krokotiilit. 

On kai turhaa jatkaa. Tämä on jokaisen luettava joskus. Upea kirja.