keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Michael Cunningham - Tunnit

Kolme naista. Kolme tarinaa. Yksi päivä. Cunninghamin Tunnit on romaani naisten ongelmista ja naisten ajatuksista. Lontoo, 1923. Virginia Woolf kirjoittaa uutta romaaniaan ruoka-ajoista välittämättä luovien inspiraation ja masennuksensekaisten tunteiden myllerryksessä. 1949, Los Angeles. Nuori äiti Laura Brown pakenee elämäänsä kirjallisuuden pariin. New York, 2001. Ikääntynyt seurapiirirouva Clarissa Vaughan valmistelee sairaalle ystävälleen juhlia. Näennäisesti itsenäisiä tapahtumaketjuja punoo yhteen taustalla kaiken aikaa Woolfin romaani Mrs. Dalloway.

Toimintaseikkailu kirja ei totisesti ole. Genre asettunee johonkin ihmissuhdedraaman ja psykologisen paatoksen välimaastoon. Dallowayn lisäksi neitosia yhdistää pienimuotoinen lesbovivahde ja itsemurhateeman käsitteleminen. Naisten ajatukset ovat harmaansävyisiä ja suru läpikuultaa kaiken aikaa esille. Lopussa eri ajan edustajien tiet kohtaavat ja täydentävät tarinaan ripotellut aukot. Taitavasti ja kauniisti rakenneltu kertomus.

Olettaen siis, että lukija pitää tämänkaltaisesta demaskuliinisesta vatvomisesta. Jos termillä lukija halutaan tarkoittaa juuri minua, puhutaan kohderyhmästä, joka ei juurikaan moisesta teemasta syty. En toki haluaisi aiheuttaa kellekään mielipahaa. Minusta oli mukava seurata tapahtumien kehitystä ja makustella naikkosten tunnelmia heidän matkassaan. Mutta loppujen lopuksi teos on perin pohjin tasapaksu. Jännityksetön. Vähän kuin sähkölaskua maksaisi.

Woolfin nimen tietysti tunnistan, mutta hänen tuotannostaan tiedän vähemmän kuin Nairobin kunnallispolitiikasta. Luonnollinen askel on kysyä itseltään, olisiko Mrs. Dallowayn tunteminen tuonut kirjaan uusia sävyjä tai syventänyt juonta. Mene ja tiedä. Eikä tutustuminen kyseiseen rouvaan varsinaisesti vieläkään kuulosta kovin houkuttelevalta. Lienee niin, ettei kaikkia kirjoja ole tarkoitettu kaikille. 

Etukäteen olin nähtävästi myös kaiken lisäksi omaksunut väärää tietoa tulevasta. Jokin keljulla päällä ollut synapsi aivoissani viestitti aivokuoren ajatteluyksikköön, että Tunnit on psykologinen trilleri, jossa tarinaan sekoittuvat tavalla tai toisella mielisairaus, pyörätuoli ja aikamatkailu. Muistan jostakin jo vuosia sitten kuulleeni, jolloin jo muuten ensi kertaa kirjan lainasin vain palauttaakseni sen lukemattomana, että teoksen aikarakenne olisi hämmentävän monimutkainen ja vaikeasti seurattava. Näin ei siis ollut. Aika ja paikka toki vaihtelivat, mutta eivät tavalla, joka olisi sen kummemmin uhmannut ajan ja logiikan lakeja.

Ei minulla kuitenkaan mikään paha mieli tullut. Uskaltanen todeta, että en ole universumin keskipiste, jonka miellyttäminen on kirjailijoiden ammattikunnan elämän tarkoitus. Näkisin itseni ja Cunninghamin kuin vastaantulevina linja-autoina, joiden kuljettajat niiden kohdatessa heilauttavat kättään ja laskevat kasvoilleen kenties hymyntapaisen. Vain hetken kuluttua autot jatkavatkin kierrostaan eri suuntiin, kohti omia määränpäitänsä. 

Se siitä. Tähän vielä yleistä kommentointia äänikirjoista, jollainen Tunnitkin oli. Plussaa: helppous (kesätyöni on kuin luotu niitä silmällä pitäen), tunnelma, kirjamaisuus. Miinusta: temmon hallitsemattomuus, ajatusten herpaantuminen, kirjaston surkea kokoelma. Lisää tulee varmasti kuunneltua. Ehkä jätän ne kaikista parhailta ennakolta vaikuttavat kirjat nautittavaksi kuitenkin traditionaalisessa paperimuodossa. Tällöin voin olla varma, etten missaa mitään, ja että saan käyttää niihin aikaani täsmälleen sen verran kuin itse haluan.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

Klassikko tämäkin, vaikkakin kotimainen. Esitietoni rajoittuivat pelkkään otsikkoon ja tietoon siitä, että teos on suuressa suosiossa täkäläisten keskuudessa. Se, että Suomessa perinteisesti on arvostettu sotakuvauksia ja ylipäätään isänmaallisesti latautuneita lukukokemuksia sai minut järkeilemään, että luvassa on Tuntemattoman kaltainen korpivaellus, jossa konekivääri laulaa, pontikkapannu porisee ja vihollista lakoaa. Olisinkohan voinut osua enemmän harhaan?

Kasarmielämän sijaan Juoksuhaudantie tarjoaa retken omakotitaloasumisen jännittävään maailmaan. Sangen mielenkiintoista. Omakotitaloasumisesta ei lukijalla löytynyt tällä kertaa omakohtaista kokemusta, rivi- ja kerrostaloasumisesta sen sijaan sitäkin enemmän. Laudoitettujen terassien, grillikatosten ja keski-ikäisten pariskuntien maailmankaikkeus – voiko siitä tehdä tosiaan kirjan? Kyllä näköjään voi ja vieläpä hyvän sellaisen.

Tarinamme ei käynnisty verisellä tykistökeskityksellä vaan sitäkin raadollisemmalla avioeroprosessilla. Nyrkki vaimon silmäkulmassa kuulostaa tutulta vähääkään sanomalehtiä lukeneelle. Näitä tarinoita Suomi on täynnä. Ajattelematon kädenheilautus saa aikaan sen, että vaimo jättää ja ainoa lapsikin riistetään samalla rysäyksellä pois aiemmin niin idylliseltä vaikuttaneesta arjesta. Mitä miehelle enää tämän kaiken jälkeen jää? Palava halu toteuttaa vaimon suurin unelma – hankkia ikioma omakotitalo.

Varastohommia aamuvarhain, eroottista hierontaa iltaisin. Mitään keinoja ei kannata kaihtaa, kun tavoite on kerryttää pesämunaa asunnon ostoa varten. Kalliitahan mokomat yksityisyyttä arvostavien taloratkaisut tuppaavat olemaan. Rintamamiestalojen hinnoissa on niin pirusti ilmaa, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Kotirintamamies Matti Virtanen käy yksin taistoon vastassaan ei-niin-avokätiset rahoituslaitokset, ahneet asuntoesittelijät ja saavutetuista eduistaan kynsin ja hampain kamppaileva naapurusto.

Äärimmilleen viedyt juoksulenkit, salapoliisimainen omakotitaloasujien varjostusleikki ja Matin kaipuu entistä perhettään kohtaan kypsyy vähitellen pakkomielteiseksi odysseiaksi. Pääsemme kurkistamaan taistoa myös muiden asianosaisten vinkkelistä, mm. kiinteistönvälittäjä Jarmo Kesämaan, Matin vaimon Helenan ja konstaapeli Kalliolahden silmien läpi. Hyökkäyssota etenee päivä päivältä kohti farssimaista loppunäytöstä, jossa Matin unelma käy vihdoin toteen, tosin uurastuksensa hedelmistä hän joutunee nauttimaan ypöyksin.

Viihtyisimmätkin pientaloalueet, oikeastaan juuri ne eritoten, näyttäytyvät nyt uudessa valossa. Kaasugrillissä kärisevä makkara tuoksahtaa tyhjältä, rapistunutta lautaseinää maalaa kenties katkera työnarkomaani, perheen uros ja Seiskaa selailee puutarhatuolissa selluliittiä pursuava elämäntapavalittaja, joka salaa suunnittelee arjesta irtautumista nuoren rakastajan kanssa. Ja tuossa komeassa rintamamiestalossa istuu pimeässä unohdettu sotaveteraani, joka varoo visusti heittämästä puurokattilan rippeitä haaskuuseen. Jonkinlainen kollektiivinen unelma siitä, millaista elämän kuuluisi olla, on sokaissut miljoonat suomalaiset ja pakottanut heidät asettautumaan samanlaiseen muottiin, jossa elämän pääasiallisen sisällön muodostavat työura, talonyhtiön kokoukset ja naapuripihalta leijailevan tupakansavun kyttäys. Eikö ole olemassa muuta tapaa viettää tätä ainoata elämää?

-Tässä oli alunperin kappale, jonka päätin sensuroida pois päähänpistosta kolme vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Kaikenlaista sontaa sitä nettiin tuleekin suollettua.-

Tematiikka näkyy karkailevan jo aika kauaksi Hotakaisen romaanin maailmasta. Ajatuksia herättävää kamaa siis näemmä. Hyvä kirja se kyllä oli. Hauska ja aidosta elämästä. Sotaa ei nähty, sotaverbaliikkaa kylläkin. Hitto vie, omakotiasuminen on varmaan rasittavaa. Yhtä ruohonleikkuuta ja lumen luontia. Kyllä elämän tarkoitus on olla villi ja vapaa ja asua onnellisesti vuokralla.

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan ilmestyi Moskovassa Patriarkan lampien luokse kaksi kansalaista. Näin ajattomalla ja yksinkertaisuudessaan paljon lupaavalla lauseella alkaa Mihail Bulgakovin klassikko Saatana saapuu Moskovaan. Toisen ja kolmannen lauseenkaan ei tarvitse hävetä itseään ensimmäisen rinnalla, vaikka sen eleganssia on tietty vaikea tavoittaa. Tässä kirjassa on, sanoisinko, tuhansittain upeita lauseita ja mikä parasta, yhdessä ne muodostavat hauskan, kiinnostavan ja hyvin venäläisen tuntuisen seikkailun. 

Ensimmäinen kohtaus alkaa kiinnostavasti. Ystävykset pohtivat Jumalan olemassaoloa ja loogisesti päätyvät toteamaan, ettei moista veikkoa ole koskaan olemassa ollutkaan. Tätä johtopäätöstä kyseenalaistamaan saapuu itse Saatana, tällöin vielä tuntemattoman ulkomaalaisen roolissa esiintyen. Kiehtovan keskustelun päätteeksi hän raottaa hieman tulevaisuuden esirippua ja ennustaa Massolitin puheenjohtajan, Berliozin, kuolevan mitä pikimmiten. Pian alkaakin tapahtumaan. Maahan loiskunut auringonkukkaöljy ja raitiovaunu muodostavat olosuhteet, joiden seurauksena Berliozin irti leikkautunut pää vierii pitkin katukivetystä. 

Tapahtumat etenevät tämän jälkeen vauhdikkaasti. Kerronta keskittyy yhteen henkilöön kerrallaan, jotka kaikki esitellään pikkuhiljaa tarinan edistyessä. Heillä kaikilla on omatunnollaan jotain päivänvaloa kestämätöntä ja paholainen ystävineen on orientoitunut tuomaan julki nämä luurangot ja rankaisemaan asianomaisia kullekin sopivalla tavalla. Moskovalaisten ahneus ja muut synnit maksetaan tällä tavoin heille takaisin.

Toisaalla, tarkemmin sanottuna Jerusalemissa, kuvataan Jesua Ha-Notsrin, eli Jeesuksen, pääsiäisen kaikille tuttuja dramaattisia tapahtumia. Hyvin samankaltainen tapahtumaketju nähtiin myös Waltarin Valtakunnan salaisuudessa ja näin jälkeenpäin nämä kaksi kirjaa tältä osin ovatkin hieman lomittuneet ajatuksissani. Romaanin toisessa osassa keskitytään Margaritan ja mestarin suhteeseen ja siihen miten Saatanan suunnitelmat heidän elämäänsä punoutuvat. Kirjan alkuperäisnimi on Мастер и Маргарита, Mestari ja Margarita, joten suomennoksen nimivalinta onkin mielenkiintoinen ratkaisu. Ehkä suomeksi se on jopa kuvaavampi ja kiehtovampi ja kohdistaa huomion ennen kaikkea Saatanan toimiin. 

Alkupuolella yliluonnollisuuksia annostellaan säännösteltysti ja Moskovan viranomaiset ja muut kansalaiset luonnollisesti pyrkivät selittämään kaiken järjen keinoin, huijauksina tai silmänkääntötemppuina. Tämä ihmisen tarve ymmärtää asiat logiikan kautta on kirjan mielenkiintoisinta antia mielestäni. Lopussa tarina alkaa olemaan hyvinkin fiktiivistä lentävine noitineen ja puhuvine kissoineen. Viimeistään Tanssii kuolleiden julkimoiden kanssa –osiossa fantasian tuntu on vallannut romaanin. 

Juonen kehittely on venäläisellä tavalla hämmentävää ja on jokseenkin vaikea aavistaa mihin suuntaan tapahtumat ovat oikein etenemässä. Margaritan kommellukset tuntuvat mukavan omituisilta, vaikka tuskin on häpeä tunnustaa, että en tiedä mitä näillä seikkailuilla kirjailija yrittää oikein sanoa. Tämänkin teoksen kuuntelin äänikirjana, ja välillä ehkä olisi tehnyt mieli pohtia tarkemmin kuulemaani, mutta kertojan tempo on säälimätön eikä anna aikaa syventyä sanomaan niin hyvin kuin ymmärryksenkaipuisena lukijana tahtoisi. Lopetus on kaunis ja outo. Liittykö se mitenkään alkuun, paha sanoa, mutta pidän tästä epäjatkuvuuden tunteesta.

Venäläiset nimetkin ovat hyvin hallussa verrattuna vuodentakaiseen tutustumismatkaan Dostojevskin romaaneihin, kiitos vauhdikkaasti edenneiden venäjän opintojen.  Opintoja tai ei, pidin lukemastani. Erilaisia tulkinnan tasoja lienee tämän teoksen kanssa lukemattomia. Ilmeisesti kirjan voi lukea kritiikkinäkin venäläistä yhteiskuntaa kohtaan. Tätä tasoa en ainakaan ensilukemallani osannut tavoittaa. Konkreettisten tapahtumienkin seuraaminen vaati jo sen verran paljon keskittymistä. Pitänee kai mainita, että kirja oli myös hyvin hauska johtuen ennen kaikkea Saatanan seurueen vekkulimaisista kiusanteoista ja ihmisten reaktioista niihin. 

Saatana saapuu Moskovaan jää varmasti mieleeni kauaksi aikaa. Varsinkin sen ovela tunnelma. En taida nyt tältä istumalta nostaa sitä mihinkään henkilökohtaisiin Hall of Fameihini, mutta kunniamaininnan hienona kirjana se on ehdottomasti ansainnut. Oma lehmä ojassani ammuu myös villisti, koska lukukokemus tuki kyllä hyvin motivaatioani venäjän opiskeluun. Välillä oikein maistoi, kuinka suomennoksen takana lymysi alkukantaisen elinvoimaisia venäjänkielisiä lauseita, jotka eivät kuitenkaan päässeet oikeuksiinsa vieraalla kielellä. Tästäpä voisi kehittää pienimuotoisen haaveen – lukea jokin venäläinen klassikko vielä joskus alkuperäiskielellään. Joten ei kai auta kuin painua kertaamaan niitä suhisevia ja säriseviä, kammottavia ja kiehtovia ässiä…

lauantai 5. toukokuuta 2012

Italo Calvino - Herra Palomar

Herra Palomar eroaa tyyliltään merkittävästi Halkaistusta varakreivistä. Tämä on sitä Calvinoa, mitä rakastan. Sitä pohdiskelevaa, viisasta, kaunista, universaalista, ajatonta Calvinoa. Herra Palomar seisoo rannalla ja tarkkailee aaltoa, oikeastaan vain yhtä aaltoa. Se kasvaa, lähestyy, muuttaa muotoa ja väriä, vyörähtää itsensä ympäri, särkyy, hajoaa ja virtaa takaisin päin. Miehen oivaltava logiikka ja empiirinen hyvin määritelty tutkimustyö muodostavat upeita ajatusrakennelmia, jotka kasvavat lopulta ulos kontekstistaan ja pyrkivät peilaamaan yhteiskunnan, ihmisen mielen tai olemassaolon luonteen ilmiöitä. Mykistävää.

Aallon salat selvitettyään tämä viisas vanhus havaitsee rannalla aurinkoa yläosattomana ottavan naishenkilön. Mihin kohdistaa katseensa, mies pohtii? Eikö kohtelias katseen siirtäminen horisonttiin oikeastaan tarkoita sitä, että hän tiedostaa pyöreiden rintojen katsomisen olevan normeja rikkovaa, että hän näin tehdessään itse asiassa vahvistaa rintojen olemassaolon ja viestittää niihin liittyvän jotain seksuaalista ja hävytöntä? Monimutkaisen ajatuskulun päätteksi tapahtuu totta kai väistämätön: nainen hypähtää pystyyn, puuskahtaa, peittää sulonsa ja poistuu rannalta olkapäitään paheksuvasti kohautellen.

Teos koostuu 27 samankaltaisesta hetkestä, joissa Palomar yrittää katseensa avulla etsiä maailmasta säännönmukaisuuksia, totuuksia ja syitä. Kukaan ei katsele kuuta iltapäivällä, vaikka silloin sillä olisi meille eniten kerrottavaa. Missä muualla kohtaa niin paljon vuosisataista historiaa ja kielitieteen ihmeitä kuin juustomyymälässä? Entä sitten aasialaisesta basaarista ostetut parittomat tohvelit: onko jossain toinen huono-onninen, joka myös kulkee eriparikengissään mietteliäänä, vai onko salaisuus tohvelipinon parittomuudesta hautautunut kenties vuosikymmeniksi pinoa tonkivien asiakkaiden ostoksiin ja yhä uusien tohvelilastien ylitsevyöryävään voimaan? 

Moni tarinoista käsittelee eläinten käyttäytymistä: lennähtelevän lintuparven evoluutiota, kilpikonnien parittelua, kirahvin holtitonta juoksua ja gekkoliskon läpinäkyvää ruumista.  Hyvin yksinkertaisista asioista rakentuu vähitellen kerta toisensa jälkeen uskomattoman syvällisiä johtopäätöksiä. Kuin matemaatikko Calvino luo muutaman postulaatin avulla aukottoman todistuksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Matemaattisia termejä vilahtelee myös herra Palomarin ajatuksen tasolla, vektoridiagrammmeista aaltojen superposition kautta kaavojen kaavaan. 

Lupaan kirjan kunniaksi muistaa ikuisesti Jupiterien suurimpien kuiden nimet: Io, Europa, Ganymedes ja Callisto. Hetken haaveilin jo loppujenkin nimien opettelemisesta, mutta paljastuikin, että niitä on yhteensä musertavat 63 kappaletta. Yritän vain sanoa, että tämä on niitä kirjoja, jotka muuttavat ihmisen ajattelua. Katsominen ja näkeminen on loppujen lopuksi äärimmäisen monimutkainen prosessi. Maailma on upea, kun siihen keskittyy ajan kanssa.  

Italo Calvino - Halkaistu varakreivi

Verinen sota raastaa Eurooppaa. Korppikotkatkin ovat kuolleet ruttoon ruumiskentillä aterioidessaan ja niiden sulista ja höyhenistä on muodostunut erehdyttävästi pensailta näyttäviä kasoja. Helppoa saalista taistelujen yllä vaanivat nyt haikarat. Sotaleireissä parveilee yleisiä naisia, jotka ovat niin saastaisia, että täiden, luteiden ja kirppujen lisäksi majaansa heissä pitävät jopa sisiliskot ja skorpionit. Varakreivi Medardo ottaa myös osaa taistoihin, ei nähdäkseen turkkilaisia, sillä kaksi turkkilaista nähneenä on nähnyt ne kaikki, vaan oppiakseen sodasta. Häntä odottaa valitettavasti puolinainen kohtalo.

Älkää katsoko taaksenne, kaikaa sotahuuto. Rohkaisevan komennon perimmäinen tarkoitus on pitää salassa se tosiasia, että hyökkäävä sotajoukko koostuu vain yhdestä rivistä sotilaita. Turkkilaisilla on aseenaan valtavat tykit. Kokematon Medardo ei tiedä, että tykkejä voi lähestyä vain takaa tai sivusta. Onnettomuus kohtaa miestä ja raskas tykinkuula halkaisee hänet keskeltä kahtia. Resurssipulaa paikatakseen lääkintämiehet onneksi keräävät taistelun laannuttua vähänkin taistelukelpoisilta näyttävät sotilaat tai heidän osasensa. Medardo selviää elossa, mutta hän ei ole enää sama kuin ennen: jäljellä varakreivistä on vain yksi käsi, yksi jalka, yksi silmä, yksi poski, siis puolet. 

Puolikkaana elämisessä on etuja ja haittoja. Sairaskyydin kuljettajille riittää puolet maksusta. Kun seudulta alkaa löytyä puoliksi silvottuja kyyhkysiä, perhosia ja hedelmiä, käy totuus ilmi: kreivistä on jäljellä vain hänen paha puolikkaansa. Hän ei tunne armoa, vaan tuomitsee kymmeniä miehiä hirtettäväksi ja aiheuttaa vakavaa kiusaa ympäri maita. Itse hän tuntee vasta nyt näkevänsä kaiken selvästi ja haluaa muidenkin kokevan saman kohtalon. 

Kreivin omituisesti ailahteleva käytös kummastuttaa ihmisiä. Välillä hän tuntuu julmalta, välillä taas lempeältä. Pian asia selviää: kreivin hyväkin puolisko on pelastunut sodasta turkkilaisten käsissä ja on nyt palannut kotiseudulleen. Tämä vasemmanpuoleinen kreivi yrittää auttaa kylänväkeä ja tehdä hyviä töitä. Aluksi hänen tavoitteensa näyttävät onnistuvan. Vähitellen avuliaat yritykset alkavat ärsyttää ihmisiä ja he tuntevat kreivinpuolikkaan sekaantuvan liiaksi asioihinsa. Kumpi oikeastaan aiheuttaa enemmän harmia, hyvä vai paha puolikas?

Calvino kirjoittaa hyvin voltairemaista, satiirista satua. Kerronta on kepeää ja vikkelään tahtiin etenevää. Välillä absurdia, välillä tarkkanäköistä ympäristön havainnointia. Juonen suunta ei ole oleellinen, vaan pienet ajatelmat asioiden tilasta. Kai mukana on yhteiskuntakriittistä kommentointiakin, esimerkiksi spitaalisten kohtelusta tai pahan ja hyvän luonteesta ihmisessä ylipäätään. Jonkinlaista vakuuttelua siitä, että kultainen keskitie on se paras vaihtoehto.

Ehkä tämä ei ollut lempparini Calvinolta. Ihan hauska ja varsinkin alussa mielenkiintoinen, mutta jokseenkin päämäärätön ja triviaali. Takakansi peräänkuuluttaa ilkamoivan leikkimielen ja viiltävän ironian saumatonta limittymistä. Kunpa itsekin osaisi tiivistää ajatukset noin vähin sanankääntein. Miellyttävä lukukokemus kaikkiaan, jälkipolville kerrottavaa jäi kuitenkin vähemmissä määrin. Mutta kyllä tätä mieluummin lukee, kuin turpiinsa ottaa.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Mika Waltari - Jumalaa paossa

Jumalaa paossa on Waltarin 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos. Jännittyneenä tartuin opukseen. Kohta näkisin, millaisella tarinalla mies aloitti pitkän uransa. Puoliväliin tullessa aloin sulatella ajatusta, että kyseessä ei kenties olekaan mikään mestariteos. Lopussa eivät enää selittelyt auttaneet: Jumalaa paossa on huono kirja.

Sillä ei tämä mikään kirja ollut. Vaan mainos. Hävytön reklaami, jonka tilaajana toimi Suomen Merimieslähetys. Sanomaa ei oltu verhottu edes hienovaraisesti kertomuksen kätköihin, vaan se iskettiin kömpelösti päin lukijan kasvoja. 

Aarne Tammi, viaton koulupoika, näkee tyttönsä toisen miehen seurassa ja päättää paeta tuskassaan merille. Seuraavat neljä vuotta mies viettää savuisissa kapakoissa tuopin ja kevytkenkäisten naikkosten seurassa. Hän niittää mainetta karskina kapakkatappelijana ajautuen lopulta puukottamaan laivansa kapteenia. Hirveä sieluntuska korventaa Aarnea, mutta Jumala päättää armahtaa miesparkaa. Merimieslähetyksen avustuksella hän kääntyy uskovaiseksi, palaa kotimaahansa, saa tyttönsä ja työpaikan ja ymmärtää, että hyvään elämään ei kuulu riettaus ja irstailu, vaan ahkera työnteko ja Raamatun tutkiminen. Just joo.

Waltari tuskin taiteellista paloaan ilmentäen kynäili tämän kirjan. Vaan teos osoittaa mielestäni, kuinka monipuolinen mies on. Häneltä tilattiin mainoslehtinen Jumalasta ja sen hän teki. Mitäs vikaa mittatilauskirjailijoissa on? Paha maku tästä kuitenkin jäi. Viheliäistä propagandaa…

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kaasunhaju leviää rappukäytävässä, liedelle on läikähtänyt velliä, avaimenreikä on tukittu pumpulilla vedon estämiseksi ja rouva Skrof on kuollut. Paikalle hälytetään komisario Palmu ja hänen reipas apurinsa. Tapaturmainen onnettomuus, siltä se vaikuttaa. Mutta Palmun hoksottimia ei noin vain huijatakaan. Kyseessä on murha!

Ikivihreä dekkariklassikko, näin takakansi julistaa. Yhdyn tähän ainakin siinä mielessä, että teos on hyvin uskollinen klassiselle dekkariperinteelle. Palmu on tukevoitunut ja kokenut etsivä, joka kätkee älynsä pölmeän käytöksensä taakse. Apuri taas on nuori, innokas ja vilkas mielikuvitukseltaan, onhan tämä hänen ensimmäinen murhajuttunsa. Epäiltyjen joukko on monipuolinen, usealla näyttäisi löytyvän motiivi surmatekoon ja alibien laatukin on monella niin ja näin. 

Sitten tutkitaan ja hutkitaan. Toimintakohtaukset ovat jo takana päin, sankarimme saavat keskittyä yksinomaan aivotyöskentelyyn. Murhaaja pidetään salassa tottakai aivan viimeisille sivuille asti. Ratkaisu löytyy vasta muutaman väärän johtopäätöksen ja epäilyksen jälkeen. Paljastettakoon, että loppu on ehkä osittain pettymys. Ei nyt varsinaisesti ennalta arvattava, mutta liian tavallinen muun muassa motiiveiltaan. 

Yleisfiilikseltään salapoliisiromaani on kepeä ja valoisa. Kertoja ottaa välillä kontaktia lukijaan ja heittelee tälle pieniä vihjeitä tulevasta. Tällainen hassutteleva ja hieman värittynyt kerronta on eräs syy, miksi arvostan Waltarin niin korkealle. Miljöö on myös miellyttävä, 30-luvun Helsinki tutulta kuulostavine kadunnimineen (todettakoon kuitenkin, että asun noin puolen Suomen päässä pääkapungista). Talonmies lakaisee pihaa, herrakerhon juomalasku on pöyristyttävä, poliiseilla on autonkuljettajat…kerrassaan leppoisaa elämää kaukana historiassa.

Kirja oli minulle comeback. Comeback Waltarin pariin, comeback perinteisen salapoliisiromaanin pariin. Nopeasti sen luin ja nopeasti siihen tykästyin. Ja tietysti opin, kuka onkaan tuo komissaari Palmu, jonka nimi silloin tällöin vilahtelee suomalaisen populaarikulttuurin kentällä. Oikeastaan nyt heräsi himo lukea lisää kotimaista kirjallisuutta, ja nimenomaan tällaista vähän vanhempaa materiaalia. Jokin siinä vaan kolahtaa.