keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Douglas Adams - The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

"One of the major difficulties Trillian experienced in her relationship with Zaphod was learning to distinguish between him pretending to be stupid just to get people off their guard, pretending to be stupid because he couldn't be bothered to think and wanted someone else to do it for him, pretending to be outrageously stupid to hide the fact that he actually didn't understand what was going on, and really being genuinely stupid."

Minua kummastuttaa, miksi en ole koskaan saanut luettua Linnurata-trilogiaa (viisiosaista sellaista) loppuun. Pääsin viimeksi muistaakseni kakkoskirjan loppupuolelle. Nyt on taas aika yrittää. Ensimmäinen osa oli ainakin juuri niin hauska ja epätodennäköinen kuin muistelinkin.

Tarina alkaa Arthur Dentistä, jonka taloa ollaan purkamassa moottoritieliittymän tieltä. Pian käy kuitenkin ilmi että Maata odottaa tuho samasta syystä - ainoastaan galaktisessa mittakaavassa. Purkumääräykset ovat olleet nähtävillä Alpha Centaurin rakennusvirastossa 50 vuotta, joten maan kansojen on turha näytellä yllättynyttä. Arthur onnistuu kuitenkin liftaamaan pakoon ystävänsä Ford Prefectin ja uskomattoman sattuman avulla (tapahtuman todennäköisyys on 1/2^276709). Hämmentäviä käänteitä on luvassa, kun Arthur, Ford, galaksin kaksipäinen presidentti Zaphod Beeblebrox, kaunis Trillian ja masentunut robotti Marvin matkaavat ympäri universumia.

En tiedä, mistä pidin eniten. Absurdit mittakaavat tavoittavista tilanteista, Adamsin taidokkaasta kerronnasta, maailmankaikkeuden salaisuuksien paljastamisesta vai näsäviisastelevasta, mutta hämmästyttävän älykkäästä huumorista? Teoksesta irtoaisi varmaan satoja lainauksia. Tunnetuin nippelitieto kirjasta lienee varmaan vastaus elämän, universumin ja kaiken perimmäiseen kysymykseen, joka on - SPOILER ALERT - 42.

Adamsin tyyli on omalaatuinen ja kutkuttava. The ships hung in the sky in much same way that bricks don't. Mies ammentaa paljon nörttien ja nörtinmielisten populaarikulttuurista. There's an infinite number of monkeys outside who want to talk to us about this script for Hamlet they've worked out. Välillä meininki on muuten vain hämmentävää, esim. Jumalan argumentoidessa itsensä olemattomaksi tai kaskelotin eksistentiaalisessa pohdinnassa niiden muutaman hetken aikana, jotka sijoittuvat sen olevaiseksi ilmestymisen ja planeetan pintaan iskeytymisen välille. Robotti laskee 597 tuhatta miljoonaa lammasta sekunnissa ennen nukahtamistaan ja vihamielisten muukalaisten sotaretki Maahan päättyy mittakaavavirheen vuoksi ikävästi - pieni koira syö koko laivaston. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei tosiaan ole yksi parhaiden lukemieni kirjojen listalle kuulumattomista teoksista. Toivon vain, että saisin luettua sarjan läpi tällä kertaa. Hämärissä muistikuvissani meno muuttui tarinan edetessä aavistuksen levottomammaksi, jos tämä on ylipäätään edes mahdollista. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

Tommi Liimatta - Sivuhistoria

"Luonnonvalinta karsii sopeutumattomat
He joutuvat ammattikouluihin
Baby, baby, kuule minun kutsuni
No en mä sulle puhunu, mä puhuin sun serkulle"

Sivuhistoria on kirjanen Liimatan levyttämättömiä sanoituksia vuosilta 1987-2007. Näin näppituntumalla arvioituna varhaisimmat veisut ovat siis noin 10-vuotiaan Tommin kynästä. Kehityksen kaarta ei voi olla havaitsematta. Alun loppusointuinen ja simppeli riimittely vaihtuu hiljalleen vaikeammin seurattavaksi ajatusryöpyksi. Välillä riveiltä pomppaa esiin tuttuja lauseita, jotka on irroitettu alkuemostaan ja julkaistu jossain toisessa kontekstissa, osana muita kappaleita. Liimatta kertookin toisinaan palaavansa inspiraation puutteessa vanhoihin sanoituksiinsa, kuin koira oksennukselleen.

Sanoituksista on kyse, mutta en oikein tiedä, mikä erottaa ne runoista - jos mikään. Tästäpä päästäänkin siihen, miten niitä kuuluisi lukea. Päässään laulalamalla vai kuten runonlausuntakilpailussa elehtien ja älähdellen? Koska en tiedä runoista yhtään mitään, toteutin tahtomattani ensimmäistä vaihtoehtoa. Varsinkin jos biisin nimessä oli "rock" tai "blues", ei melodista lukemista voinut estää. Toisaalta Liimatan sävellykset ovat tunnetusti musiikin traditioiden reunamaita koluavia, minne mielikuvituksellani ei ole asiaa. Siksi pelkäänkin, että tietämättömyys siitä, millainen sointu minkäkin sanan taakse alunperin kuuluu, kenties hävitti osan tunnelmasta.

"Jeesus oli neekeri, toisin vain väitetään
Jeesus oli kalju mies, niin parraton"

Sanoitusten aiheet vaihtelevat folioon käärityistä vauvojen päistä nilviäisiin. Voimakkaasti erottuu myös nuoruuden palo tyttöihin, joskin puettuna usein lähes tunnistamattomaksi. Liimatta tuntuu poimivan ympäristöstään paljon lauluihinsa. Välillä elämä onkin miehen mukaan näyttäynyt pelkästään laulujen lähdemateriaalina. Jotenkin kouraisevia ovat lapsuuden keskusteluista syntyneet ajatukset, esimerkiksi kuinka isommat pojat uskottelevat nuoremmille kerrostalon seinään piirrettyjen kasvojen olleen maalattu tapetun lapsen verellä. Tai kuinka suuren kiven alta on kerrottu lähtevän tunneli, jossa on on puolen metrin välein pino pornolehtiä. 

Paljon on viittauksia hahmoihin, jotka eivät selittämättä avaudu satunnaiselle lukijalle, kuten Söödön Mika, joka on poimittu rekka-auton oveen painetusta tekstistä. Biisi Enenerna on taas saanut alkunsa ruotsin tunnilta en-sukuisten sanojen taivutussäännöistä. Teksteistä löytyy myös paljon Beatlesin, Juicen tai muiden artistien sanoituksia väänneltynä sellaisiksi, että niitä tuskin alkuperäisteosten tekijätkään tunnistaisivat omikseen. Tämän kaiken tiedän vain siksi, että Liimatta kommentoi sanoituksiaan lyhyesti ja antaa avaimia oikeintulkitsemiseen. Näitä selosteita olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Lopussa on pari mielenkiintoista näkökulmaa säveltämiseen ja äänittämiseen, sekä käsittämätöntä korkeammassa mielentilassa suollettua puhdasta ajatuksen lentoa, josta ei ottaisi selvää Liimatan äitikään. Parasta antia kirjassa onkin sen peittelemättömyys. On jännittävä kurkata taiteilijan sensuroimattomaan ajatusmaailmaan. Neroutta vai hulluutta - vaikea sanoa.

"Kaikki mitä mulle tapahtui vuoden aikana
sen mä kerroin serkulle minuutissa
Ei tajunnut mitään, hän puisti päätään"

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - Mockingjay

"Are you, are you
Coming to the tree
Wear a necklace of rope, side by side with me."

Kuten jo aiemmin ounastelinkin, Nälkäpeli-trilogian päätösosassa ei enää itse pelejä nähty, vaan vallankumous. Sota on brutaalia ja jengiä kuolee reippahasti puolin ja toisin. Katniss on kokenut kovia, elämän ja kuoleman kysymykset eivät jätä häntä rauhaan hetkeksikään. 

Niin se vaan Capitoli kaatui sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Mutta iloisempiakin loppuja on nähty. Paluuta entiseen ei ole. Olen oikeastaan aika järkyttynyt. En niinkään satojen taisteluissa kuolleiden (edes niiden lapsukaisten) puolesta, en Primin kohtalosta (no okei ehkä vähän), enkä maailman pahuudesta. Vaan siitä, että loppujen lopuksi Katniss valitsi Peetan!

Peetan. Kliseisen hyviksen, jossa ei ole särmän särmää. Ei mitään persoonallisuutta. Naiset ovat pilanneet maailman. Valinta tuntuu niin epäreilulta Galea kohtaan. Galessa ei ollut mitään vikaa. Ehdinkin jo kuvitella kirjan päättyvän siihen, että pähkähulluuden partaalla surffaileva Katniss metsästelee yksin District 12:n metsissä, tapaa Galen, he eivät vaihda sanaakaan, vaan metsästävät yhdessä koko päivän, ja lopun elämäänsä. Mutta ei. Katniss valitsee kakkupojan.

Oikeastaan, nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei kyseessä ehkä olekaan mikään Katnissin valinta. Junamatkalla kotiin Katniss sanoo Haymitchille, ettei hän halua tietää, kuka poikaystäväehdokkaista olisi kenties tulossa kotiin ja kuka ei. Eli vallankumoustaistelijallemme oli periaatteessa ihan sama, kuka sieltä tulee. Ei hän rakasta kumpaakaan, vaan tarvitsee itselleen vain miehen, jota piinata oikutteluillaan. Peeta ja Katniss ovat kyllä melkoinen pariskunta: toinen kärsii karmeista painajaisista ja toisen tekee välillä mieli tappaa kumppaninsa. Pyh ja pah. Gale, olet ikuisesti meidän kaikkien joskus friendzonetetuiksi joutuneiden poikamiesten sydämissä!

Äänestys kostonälkäpelien järjestämisestä oli aika dramaattinen. Kyllä-vastauksia tuli aavistuksen enemmän kuin mihin olin varautunut. Ehkä Katnissin ääni oli vain hämäystä Coinia varten. Tuskin kisoja koskaan pantiin käytäntöön. Tahdon kuitenkin uskoa, että kaikki äänestivät omatuntonsa mukaan, mikä johtaa siihen, että Haymitch, Katniss ja eivät loppujen lopuksi olleet Snowia parempia. Tappaminen on oikeutettua hyvän asian puolesta tällä logiikalla. Oikeastaan koko kirjasarja pohtikin juuri samaa teemaa.

Kokonaisuutena pidin kuitenkin trilogiasta kovasti. Sen maailmasta, sen hahmoista. Aavistus nuortenkirjamaisuutta ei häiritse, pohdiskeltavaa riittää myös aikuismaisempaan makuun. Pieni haikeuden tunnehan tässä tulee, kuten aina silloin, kun hyvä tarina on ohi. Ei enää Nälkäpelejä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - Catching Fire

“Katniss, there is no District Twelve.”

Nälkäpelin kakkososa. Koukuttavaa tavaraa tämäkin. Aluksi näytti huolestuttavasti siltä, että tässä ollaan lähdössä metsiin hortoilemaan ja pelit jäävät sankareiltamme pelaamatta kokonaan. Onneksi pahat sedät veivät voiton ja lastentappofestarit saatiin pyöräytettyä pystyyn. Paitsi, että taisivat olla tällä kertaa enemmän keski-ikäisten bileet nämä.

Suuri pettymys oli, että District 12 oli kisassa liikkeellä täysin samalla kokoonpanolla. Tässä olisi voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta. Mielelläni olisin katsellut esimerkiksi Primin elossapysyttelyä, vaikkapa kameroiden välityksellä Katnissin hääriessä mentorina. Tai, jos se Katniss oli nyt pakko saada mukaan, niin eikö Gale olisi ollut oiva pari, tai vaikka Haymitch. Näkihän sen, että Peetaa sai taas olla jatkuvasti laastaroimassa ja pelastelemassa. Muutenkin tuntuu, että kaikki romantiikan kanssa kikkailu tulee jo korvista ulos. Katniss taitaa olla aikamoinen jakorasia. Gale, Peeta, Cinna, se teurastajan vai kenen olikaan poika...

Myös areena oli vähän väsynyt. Pelintekijöiden ansoilla on vähän turhan iso merkitys. Olisi mukavampaa nähdä enemmän juonittelua pelaajien välillä. Matsi oli myös lyhyt kuin mikä, eihän niillä tullut edes nälkä. Samanlaista uhkaavuutta, kuin ykkösessä oli, ei tässä oikein tavoitettu. Jotenkin fokus oli liikaa kilpailijoissa, eikä se fiilis, että koko maailma seuraa jokaista askelta, kuuntelee jokaista sanaa, lyö vetoa ja sponssaa kilpailijoita, käynyt kunnolla ilmi.

Tapahtumat ennen pelejä kiinnostivat silti yllättävän paljon, ja niinhän siinä kävi, että vallankumousta ei voinut välttää. Itse pelien loppuratkaisu oli aika hyvä. Säännöt on tehty rikottaviksi. District 13:n olemassaolo tuli suht puskista, vaikka noin muuten Collinsin juonenkehittelyä ei ole kovin hankala seurata ainakaan pääpiirteiden osalta. Kolmas osa on kuitenkin hieman hämärän peitossa. Vaikea nähdä miten Nälkäpeli järjestettäisiin vallitsevissa olosuhteissa. Varmaan saamme nähdä jonkinlaisen globaalin version, jossa esimerkiksi yksi kokonainen sektori on taistelukenttänä. Mutta ei se ole sama asia. Nähtiinhän siinä miten käy, kun Potteri otti välivuoden koulusta: haahuiluksi meni. Nälkäpelin idea on juuri sen toistuvuudessa ja säännöissä ja toivon, että kolmas kirja ei hylkää sen kantavaa voimaa kokonaan.

Vaikka juonikuviot voisivat olla hieman rapsakampiakin, en voi valittaa. Nautin suuresti ja luin kirjan vauhdilla. Iso osa ilosta tulee oikeastaan siitä, että Collins tarjoaa mahtavat puitteet oman mielikuvituksen käytölle. Pohdin monesti, millaista elämä muissa sektoreissa ja Capitolissa on, millaisia pelejä on järjestetty ja miten koukkuisia kuvioita itse areenalle laatisin, jos sattuisin olemaan kirjailija. Harva kirja tarjoaa näin kiehtovan maailman lukijan ihmeteltäväksi.

Mainio tekele siis loppujen lopuksi tämäkin ja kolmas kirja jo kuumottelee hyppysissä. Leffaversiotkin pitänee joku päivä vilkaista läpi. Leffoista puheenollen, Hobitti 2 taitaa pyöriä tällä hetkellä yhtä Suomen ensinäytöstään tuossa kilometrin päässä. Innolla ja ehkä pikkuisen kauhullakin odotan, miten Bilbo tällä kertaa väistää vaarat ja kuinka paljastaviin haltiamekkoihin Evangeline Lilly on puettu.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Suzanne Collins - The Hunger Games

"Effie Trinket crosses back to the podium, smoothes the slip of paper, and reads out the name in a clear voice. And it's not me."

Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jonka lukemista ei vain voinut lopettaa. Luin Nälkäpelin kahdelta istumalta sydän pamppaillen ja kädet hioten. Ennakkoluulot murskautuen. Parasta on tietää, että tätä herkkua on vielä lisää kahden kirjan verran!

Kirjan maailma on raadollinen. Luokkaerot ovat suurempia kuin Kokoomuksen Suomessa konsanaan ja pelottavin muistutus tästä on Nälkäpeli, tosi-tv-tyyppinen selviytymistaistelu, jossa 24 nuorta lähetetään ääriolosuhteisiin tappamaan toisiaan. Kirjan pohjavire kaiken sen eloonjäämiskamppailun takana on uhkaava ja sairas. Ihmiskunnan arvot ovat niin vääristyneet kuin vain voi olla. Köyhässä kanssa kytee kuitenkin vaimea vallankumouksen liekki, joka mitä luultavimmin roihahtaa täyteen paloonsa jatko-osissa.

Itse Nälkäpeli on kutkuttavan kiehtova ja raaka mittelö. Kilpailijoiden arvonta on vinoutunut: mitä köyhempi olet, sitä todennäköisemmin nimesi löytyy lapusta. Toisaalta taas rikkaampia nuoria koulutetaan varta vasten tappajiksi, jotka näkevät kilpailun kunniatehtävänä. Voittajaksi voi selvitä monenlaisin strategioin: olemalla vahva taistelukone, näkymätön piiloutuja, taitava ruoanhankkija tai älykäs taktikko. Taisteluareena on jo itsessään kuolettava myrkkykasveineen, miinoineen, mutantteineen ja tulimerineen. Kun katsojat tuntuvat tylsistyvän löytyy tuottajilta aina kikka, esimerkiksi sääolosuhteiden kontrollointi, jolla tv-ruutuun tuodaan toimintaa, draamaa ja verenvuodatusta.

Kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti kanssakilpailijat. Heidän tehtävänään on tappaa, joko puhtaasta tappamisenhalusta tai olosuhteiden pakosta. Tilannetta mutkistavat liittoutumat, areenalta löytyvät resurssit, sponsoreiden lahjoitukset ja omantunnon tuskat. Tuntui, että pelkäsin pelin yllätyksiä enemmän kuin kirjan päähenkilö Katniss. Peetasta en niin välittänyt ja katsojien vuoksi puoliksi näytelty romanssi oli vähän kömpelösti toteutettu. Toisaalta taas Ruen kuolema oli aidosti surullista. Pelkkä tarkka nuolikäsi ei vielä voittoa takaa, vaan peliä ja pelaajia on osattava lukea.

Kirja etenee hyvin vauhdikkaasti ja on helppolukuinen. Silti rivien välistä tuntuu löytyvän toisinaan jotain syvällisempääkin. Ennen kaikkea Collins on onnistunut luomaan vaikuttavan maailman, jonka sääntöjä lukija ei aluksi tunne, mutta joka vähä vähältä paljastaa todellisen luonteensa. Jos YLE ottaisi Nälkäpelin ohjelmistoonsa, taitaisivat katsojaennätykset murskautua. Ohjelmatiedoissa olisi toki varoitus: "Voi sisältää lapsille sopimatonta materiaalia". Tätä tuskin tullaan näkemään, sillä Nälkäpeli rikkonee kaikkia mahdollisia ihmisoikeuksia.