maanantai 22. toukokuuta 2017

Philip Ball - The Music Instinct

Näppituntumalla kirjaston musiikkihyllystä mukaan irronnut The Music Instinct oli suurelta osin erittäin kiehtovaa luettavaa. Varsinkin alkupuoli, jossa musiikin olemusta pohdiskeltiin fysiikan ja historian kannalta, sai minut liimautumaan teokseen. 

The Music Instinct on siis erittäin yleisluontoinen opasretki musiikkiin ja siihen miksi ja miten musiikki vaikuttaa ihmiseen. Jonkinasteinen tietämys esimerkiksi nuotinlukutaidosta lienee paikallaan, koska Ball viljelee paljon nuottiesimerkkejä. Piti ihan välillä pianon kanssa lukea teosta, kun päänsisäinen orkesterini ei kyennyt kinkkisempiä nuotteja soittamaan ilman ulkoisia apuvälineitä. Lisäksi on hyvä pitää levylautanen tai Spotify kädenulottuvilla, sillä viittauksia muusikkoihin ja kipaleisiin tulee tämän tästä. 

Kuuntelin Ballin innoittamana mm. Stravinskyn Rite of Springin. En ole oikein klassisen musiikin ystävä, mutta ehkä Ballin peräänkuuluttama avoin asenne sai Stravinskyn luritukset kuulostamaan välillä järkeenkäyvähköiltä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Bachit ja Beethovenit ovat suht tylsää kuunneltavaa neroudestaan huolimatta. Oli mukava huomata, että myös useat kuuluisat säveltäjät ovat olleet aikanaan samaa mieltä siitä, että tonaalisen musiikin konventiot ovat ennalta-arvattavia ja  kulkevat moneen kertaan tallattuja polkuja. Esimerkiksi Schönbergin ratkaisu oli hylätä tonaliteetti kokonaan ja ohjata musiikkinsa atonaliteetin koluamattomille korpimaille. Vaikka Schönbergin strategia ehkä kuulostaa musiikilliselta läpimurrolta, kannattaa toki pitää mielessä, että atonaalinen musiikki kuulostaa länsimaisen musiikkiaivopesun saaneelle todennäköisesti hyvin haastavalta, sekavalta ja järjettömältä - uskaltaisinko tiivistää, paskalta.

Ball jumittuu hieman ihmisen ja musiikin väliseen psykologisen ilmiöpuolen viidakkoihin ja näiltä osin teoksen tempo on melkoisen hidas. Pari kertaa Ball muuten mainitsee Sibeliuksen esimerkkinä traditiota noudattavasta ja "tylsästä" muusikosta. Prkl, meidän kansallissäveltäjää ei pilkata! Noin ylipäätään, iso osa Ballin analyysista keskittyy länsimaiseen klassiseen musiikkiin. Ball erityisesti mainitsee, että tiedostaa tämän musiikintutkimuksen perisynnin, jossa Wienin konserttisalien ulkopuolella soivaa musiikkia ei käytännössä lasketa musiikiksi tai se kuitataan barbaarien viulunvingutuksena. Eli en tässä Ballia syyttele kapeakatseisuudesta, vaan yleistä puritanistista muusikkojen asenneilmapiiriä. Ilmeisesti nykypäivänä tutkijapiireissäkin asenteet ovat männävuosia huomattavasti ennakkoluulottomammat itselle vierasta musiikkia tai ylipäätään kulttuuria kohtaan.

Kirja vilisee viittauksia tutkimuksiin ja lähdemateriaaleihin. Huomaa kyllä, että Ball ei suolla mitään soopaa omasta päästään, vaan tukeutuu tieteelliseen dataan ja argumentoi viittauksilla ja antaa vastakkaisten tutkimustulosten keskustella keskenään. 

Suosittelen The Music Instinctiä! Kirja sai ainakin minut kuuntelemaan vähän itselleni oudompaa musiikkia ihan uusin korvin. Lisäksi tuntuu, että pianon ja kitaran soitteluharrastuksiini tuli uutta puhtia. Muuten, aiheeseen liittyen, suosittelen myös elokuvaa Whiplash, joka kertoo jazzmuusikonalun kivisestä tiestä ja inspiroi kyllä kenet tahansa sekä treenaamaan tosissaan, että kuuntelemaan jazzia. Nyt soittamaan.