sunnuntai 30. joulukuuta 2012

George R. R. Martin – A Dance with Dragons

 "The night was rank with the smell of man."

Vuosi vaihtuu kohta, mutta ilokseni sain yhden urakan suorittua vielä vanhan vuoden puolella. Martinin viisi giganttista fantasiaeeposta on nyt luettuna. Näillä näkymin kaksi kirjaa olisi vielä mieheltä odotettavissa. Martinin kirjoitustyylin tuntien pahoin pelkään kylläkin, että kahteen teokseen ei mahdu niin paljon sivuja, että tarina saataisiin päätökseensä. Eipä sillä, että se minua haittaisi. Tulkoon vaikka kymmenen teosta, kunhan laatu säilyy ennallaan. Ainoa pelko lienee se, että mies tekee jordanit ja kuolla kupsahtaa kesken urakan. 

Dragonin lukeminen otti aikansa. Iso osa siitä keskittyi kuvamaan itäisen mantereen tapahtumia. Oudot nimet, uudet henkilöt ja pelottavat maat meinasivat pistää pään pyörälle ja jouduin pitämään välillä taukoa. Loppua kohden minäkin sain punaisesta langasta kiinni ja en voinut laskea opusta käsistäni. Seuraava kirja alkaa kyllä jännistä asetelmista. Meereenkin alkaa tuntua jo jokseenkin kodikkaalta, etenkin kun useampi tuttu hahmo löysi vihdoin tiensä kaupunkiin.

Sarja on tavallaan käännekohdassaan. Lohikäärmeet ovat kasvaneet ja Daenerys on käytännössä valmis siirtämään ajatuksensa vähitelleen kohti Westerosia. Paitsi, onhan siellä vielä yksi sota käytävänä, joka varmasti ottaa aikansa. Kuitenkin, kun pöly laskeutuu, toivon lohikäärmeprinsessan olevan vahvempi kuin koskaan. Jos Tyrionista ei tule Daeneryksen neuvonantajaa, olen valmis pukeutumaan haarniskaan ja ratsastamaan sian selässä kustannustoimittajan luokse ja vaatimaan muutoksia. Danin hyvyys ja Tyrionin juonikkuus tulee olemaan jotain eeppistä.

Kerta kaikkiaan, matkan varrella on oppinut rakastamaan monia hahmoja. Impin kappaleet saavat aina hymyn huulille. Cerseikin on aivan mahtava julmuudessaan ja oveluudessaan, häpäistynä tai ilman. Aryasta ei voi olla pitämättä, Jon on isänsä veroinen viisaudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan. Jotkin sankareistamme aiheuttavat vastakkaisia tunteita. Theonille en vain voi antaa anteeksi, vaikka hän kuinka katuisi tekojaan. Stannis on kuiva käpy, Melisandre saisi painua liekkeihinsä. Loput aiheuttavat tunteita laidasta laitaan. 

Juonikuvioita ja näkökulmia on nyt sellainen määrä, että perässä pysyminen alkaa tuottaa jo vaikeuksia. Eri palkkasoturien kiltoja on melkoinen määrä ja kirjanpito siitä, kenelle mikäkin on kulloinkin uskollinen, vaatii kovaa keskittymistä. Sama ilmiö toistuu pohjoisessa, missä on mahdoton olla varma, kuka kenenkin puolella tosiasiassa on. Yksilöiden ja eri ryhmien polittiikaan kun vaikuttaa niin monta seikkaa, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa: perinteet, sukulaissuhteet, naimakaupat, rakkaus, raha, kostonhimo, vallanhalu…lista on loputon. Kertojina Dragonsissa nähdään parisenkymmentä eri kasvoa (tai kasvotonta). Jos näiden hallinta vielä jotenkuten onnistuukin, voi olla varma siitä, että usean sadan muun mainitun hahmon tarinan muistaminen on toivoton urakka. Sukuluetteloista on toki apua, mutta niiden käyttö tuntuu vaikealta ja pelkään, että ne paljastavat aavistuksen liikaa, jos niihin turvautuu varsinkin kirjojen alkupuolilla. Eikä siinä vielä kaikki. Tuntuu siltä, että neljäntoista vuoden takaiset tapahtumat ovat oleellisia loppuratkaisun kannalta. Niistä tihkuu kuitenkin tietoja vain hiljalleen. Ennen pitkää pitänee tehdä itselleen selväksi, mitä oikeastaan silloin tapahtui. Nyt päässä on vain irrallisia palasia. 

Muutama hieno hetki jäi eritoten mieleen. Muurin avaaminen villimiehille oli Jonilta valtavan rohkea päätös. Cersein kävely syntymäasussaan halki King’s Landingin huokui symboliikkaa, mm. pohdinnat Eddard Starkin surmapaikalla. Lohikäärmeiden vapautus oli taas jännittävä ja niiden vaarallisuus ja tuhovoima näyttäytyivät pelottavina. Isojen hetkien vastapainona ovat tuhannet pienet tarinanpätkät, kaskut, huhut, muistelmat, vitsit ja salaisuudet. Ne pursuavat groteskia väkivaltaa, seksiä, huumoria ja kaikkia mahdollisia teemoja, mitä vain kuvitella saattaa. Näistä pienistä yksityiskohdista syntyy, luulisin, se kokonaiskuva, se tunnelma, mikä Martinin maailmassa on uskomattoman kiehtovaa.

Seuraavaksi kai sitten on odotettava. Kumma kyllä, en ole niin kärsimätön kuin voisi kuvitella. Ehkä olen jo aikamies, kun viimeisen sivun saagasta joskus käännän, mutta mitä sitten. Ei se päämäärä, vaan se matka.

torstai 27. joulukuuta 2012

J. R. R. Tolkien - The Hobbit, or There and Back Again

“In a hole in the ground there lived a hobbit.”

Kuten varmaan merkittävä osa suomalaisista fantasiakirjallisuuden ystävistä myös minä olen Tolkien-fani. Vuosia on kuitenkin päässyt vierimään viime visiitistäni Keski-Maahan. Taru Sormusten Herrasta on se tutuin teos, Silmarillionin olen vaivoin rämpinyt kertaalleen läpi ja Hobitin olen tainnut lukaista niin ikään vain yhden kerran. Kauan odotettu leffa on nyt nähty ja mikäs olisi sen luontevampaa kuin palata Hobitin tapahtumiin myös kirjan kautta. Paljon oli nimittäin päässyt unohtumaan.

Leffa vs. kirja –vertailu ei liene kovin kehittävää, joten sivuuttakaamme se kokonaan. Kirja sen sijaan ei ollut näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut mihinkään. Sama jännittävä tarina, samat vekkulit hahmot, sama matka. Nautin kyllä kovasti. Silti, jos järjellä miettii asiaa, nautinto syntyy ennen kaikkea nostalgiasta ja Keski-Maa faniudesta. Huomaan, että on turhaa väkisin yrittää herätellä sisäistä lastaan. Jos sadut eivät kiinnosta, ne eivät kiinnosta.

Juonta tuskin kannattaa kerrata, eiköhän se ole useimmille tuttu. Smaug on tyylikäs vastustaja, vaikka kukistuukin turhan helposti. Paljon jää tavallaan oman mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi Lake Townissa vihjataan olevan hallinnollista skismaa, mutta sitä ei sen kummemmin käsitellä. Lukija saa itse syventää tapahtumien merkitystä, jos hän niin haluaa. Episodimaisuus pomppaa näin toisella kerralla esille, vihollisia tarjoillaan jaksottain valmiiksi pureskelluissa paketeissa. Tosin, ehkäpä kirjan edetessä on havaittavissa jonkinlaista tarinallista kypsymistä. Rytmitys tuntuu muuttuvan ja tunnelma tiivistyy. 

Vihaan muuten kotkia. Ne ovat niin ylivoimaisia. Tämäkin aihe on varmasti toisaalla loppuun käsitelty, mutta pakko kommentoida. Miksi Frodo ja kumppanit eivät lentäneet Mordoriin kotkilla? Tai Bilbo Sumuvuorten yli? Kotkat voisivat perustaa Middle-Earth Airlinesin ja ruveta kuskaamaan väkeä ihan työkseen. Vitun kotkat.

Sormuksen tarina jaksaa kiehtoa, mutta kai sitä voisi siirtyä joskus eteenpäin. Song of Ice and Fire on kohta luettu, mutta muuten fantasia on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Oikein hävettää esiintyä fantasian ystävänä, kun todellisuus on aivan toista. Pitäisi etsiä jokin hyvä kirjasarja ja mielellään sellainen, joka on kirjoitettu jo loppuun asti. Valinta on vaikea, tarjonta on niin laajaa ja tuskin kauttaaltaan kovinkaan laadukasta. Kai se on vain jokin valittava.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Karl Marx - The Communist Manifesto

”Working men of all countries, unite!”

Historia, tiede ja maailman meno ylipäätään on jaksanut aina kiehtoa minua. Siksi en voinut olla vastustamatta Kommunistista Manifestia, kun se sattui silmiini mobiilikirjastoni näytöllä. Kirja, joka muuttaa maailmaa, on aina hieno juttu. En missään nimessä tahdo silti leimautua miehen ajatusten tukijaksi, sillä hyvistä aikeistaan huolimatta niiden seuraukset ovat surkuhupaisuudessaan järkyttäviä. Mutta näin yleisen ihmettelyn ja sivistyksen kannalta, lukukokemus oli oikein kiehtova.

Kirjana teos on toki aika vaisu. Se ennustaa työtä tekevän luokan vallankumousta ja kehottaa omaisuuden uudelleenjärjestelyyn. Innostus kumpuaakin erityisesti sen vahvasta kytköksestä toteutuneeseen historiaan. Mielikuvitus luo kiintoisan asetelman, jossa olemassaolostaan kamppailevat vanha ja uusi, porvaristo ja proletariaatti, liberalismi ja kommunismi, teollisuus ja käsityö. Neuvostoliiton lippu lepattaa verenpunaisena tuulessa ja kansa nääntyy nälkään leipäjonossa.

Sinällään teemat ovat jokseenkin ajankohtaisia nyky-Suomessakin. Tuloerot ovat kasvamaan päin ja valtiolla on painetta yksityistää palveluitaan enenevässä määrin. Työtä tekevä luokka itsessään on tosin pienempi ja hajanaisempi kuin koskaan, mikä mahdollistaa Kataisen istuskelemisen maan johdossa. Oma poliittiinen kantanikin on melkoisen epäselvä, eikä minulla ole asioista loppujen lopuksi kovinkaan vahvaa mielipidettä. Toki tiedän tarkasti, mitä puoluetta en ainakaan äänestä. Silti, koko poliittinen liikehdintä on vain vuosien tai vuosikymmenten aikaikkunalla tarkasteltavaa touhua ja voidaan kysyä, onko se loppujen lopuksi merkittävää koko maailman historiassa. Meidän elämiimme se varmasti vaikuttaa, mutta niin mielenkiintoista se tuskin ei ole, että sen havainnoimiseen kannattaisi kaikkea mielenkiintoaan uhrata. Maailmassa on niin paljon muutakin, pysyvämpää, aidompaa ja tärkeämpää.

Poliittinen historia siis menettelee, mutta kylläpä tekisi mieli lukea jotain tieteen historiasta. Paljon olen kyllä siitä lukenutkin, mutta aina välikäsien kautta. Nyt vain pitäisi löytää joku historiaa muuttanut tieteellinen teos, joka olisi kiehtova sisällöltään, mutta myös kielellisesti pätevä. Sillä se kai on vain tosiasia, että suurimmat ajatukset on kovin vaikea pukea helposti luettavaan muotoon. Yritinkin vastikään lukea Descartesin Filosofian periaatteita, mutta ei keskittyminen riittänyt. Liian kuivaa minulle. Tämä innostus suuriin klassikkoihin saattaa varmaan ulospäin näyttäytyä jonkinlaisena naiiviutena tai teennäisen aikuismaisena, mutta paskatkos siitä. Minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Franz Kafka - Metamorphosis

”One morning, when Gregor Samsa woke from troubled dreams, he found himself transformed in his bed into a horrible vermin.”

Gregor Samsan herätys on tosiaan ikävimmästä päästä. Miten tunnolliselle perhettään elättävälle miehelle voikaan käydä näin köpelösti? Kuka nyt huolehtii leivän tuomisesta pöytään? Miksi tämän piti tapahtua juuri tänä aamuna, kun töissä olisi ollut tärkeää tekemistä? Voi miesparkaa.

On kovaa olla syöpäläinen. Gregorin perhe ei pysty sulattamaan muodonmuutosta, vaan he pelkäävät ja häpeävät ainoaa poikaansa. Hiljalleen ymmärtävä suhtautuminen vaihtuu välinpitämättömyydeksi, halveksunnaksi ja inhoksi. Gregor yrittää tekeytyä näkymättömäksi ollakseen aiheuttamatta kenellekään mielipahaa. Hän viettää aikansa huonekalujen alle piiloutuneena lukkojen takana, eikä itsekään tiedä kumpaa hän haluaa enemmän: pitää kiinni ihmisyytensä rippeistä vai kiipeillä villinä ja vapaana pitkin seiniä ja kattoja.

Pidemmän päälle asioiden tila alkaa kärjistyä. Koko perhe kärsii tilanteesta ja Gregorkin lakkaa syömästä ja vaipuu epätoivoon. Helpotus valtaa talon, kun eräänä aamuna Gregor löytyy huoneensa lattialta kuolleena. Solmu aukeaa, raskaaksi käynyt ilma puhdistuu, uusi sivu kääntyy. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan, mutta onneksi elämä jatkuu.

Kafkan kertomus on kaunis. Kaunis, synkkä ja alakuloinen. Tarinan tasolla Metamorphosis on outo ja hämmentävä. Allegoriana sen sijaan runsas ja monitulkintainen. Gregorin voidaan ajatella olevan vakavasti sairas, kehitysvammainen, homoseksuaali tai muuten poikkeava. Tämä poikkeavuus on liikaa miehen läheisille, jotka yrittävät tukahduttaa ilmiön ja sulkevat hänet ulos perheensä piiristä. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua, että joku ihminen voisi tuntea samoin, kuin Gregor tuntee.

Tunnen Kafkan tyylin ja pidän siitä kovin. Yllätyksekseni Metamorphosis oli kevyempää luettavaa kielellisesti kuin oletin. Tunnelma piti otteessaan ja Gregorin kohtalo oli aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Likaisuuden tunne, ryömimisen jäljet seinissä ja Gregorin kauhistuttava olemus tulivat iholle asti. Sisimmässään hän oli sama mies kuin ennenkin, mutta ulospäin hän näyttäytyi vastenmieliseltä.

En voi mitään aivoilleni, jotka väistämättä loivat kontekstuaalisen viittaukseen erääseen kirjallisen maailman toiseen hahmoon, jonka nimen mainitseminen Kafkan seurassa kuitenkin tuntuu jossain määrin pyhäinhäväistykseltä – nimittäin Harry Potteriin. Asetelmat ovat hyvin samanlaiset. Poika saa tietää olevansa velho ja muu perhe tekee kaikkensa kätkeäkseen sen. Harrykin asui pienessä pimeässä huoneessa, häntä ei katsottu silmiin, eikä hänenkään olemassaolonsa ollut kenenkään mielestä minkään arvoista. 

Jännä kirja, totta tosiaan. Olen mykistynyt.

torstai 15. marraskuuta 2012

David Lagercrantz - Minä, Zlatan Ibrahimovic

Sain eilen illalla luettua Ibran mahtavan omaelämäkerran loppuun. Teoksen lopulla Zlatan tekee paluun Ruotsin maajoukkueeseen ja lupaa, että hänen uransa ei ole vielä ohi. Olin niin syventynyt lukemiseen, etten tajunnut, että samaan aikaan pelattiin maajoukkueiden ystävyysotteluita ympäri Eurooppaa. Laskin kirjan käsistäni, avasin tietokoneen ja menin katsomaan matsien tuloksia. En ollut uskoa silmiäni erään matsin kohdalla: Ruotsi – Englanti 4-2, Ruotsin maalintekijät Ibrahimovic (20), Ibrahimovic (77), Ibrahimovic (84), Ibrahimovic (90). Kooste pudotti vielä pahemmin, neljäs maali oli saksipotku 30 metristä. On vain yksi Zlatan.

Kirja oli kyllä aivan erinomaista luettavaa monella tasolla. Ensinnäkin miehen tarina on satumainen, kovalla työllä Malmön slummeista Milanon hotellisviitteihin. Toisaalta kaikki ne mestaruudet, yksittäiset voitot ja maalit selostetaan elävästi ja näkymä pukukoppeihin, kentän pinnalle ja pelitoverien ajatuksiin on herkullinen. Kolmantena on tietysti Zlatanin persoona. Nyt ei puhuta mistään nöyrästä ja vaatimattomasta työjuhdasta vaan röyhkeästä, aggressiivisesta supertähdestä, joka parkkeeraa Ferrarinsa vain pääoven eteen ja uskoo aidosti olevansa maailman paras. Moinen kukkoilu tietenkin periaatteessa ärsyttää minua suunnattomasti, mutta jos jollakin on siihen oikeus, niin Zlatanilla – hän ei vain puhu vaan myös voittaa.

Kirja on kirjoitettu Zlatanin äänellä ja ote on hyvin henkilökohtainen. Hauskoja yksityiskohtia riittää. Miehen siirto Juventukseen tapahtui niin kiireessä, että hänellä jäi Hollannin asuntoonsa Xbox kolmeksi viikoksi yksin huutamaan. Hänen piti ratkaista Italian liigan maalikuninkuus kantapäällään, ennen kuin sai hymyn nousemaan Mourinhon kasvoille. Hän osti talon, joka ei ollut myytävänä mistään hinnasta – saman talon, jota hän kadehtien katseli junnuna lenkkireittinsä varrella. Hän juhlisti mestaruuttaan AC Milanissa potkaisemalla päähän tv-haastattelussa ollutta Cassanoa. Turha kai luetella tämän enempää, idea lienee selvä.

Se voima, joka teki Ibrasta Ibran, kumpusi vihasta. Vihasta, kostonhimosta, näyttämisen halusta ja revanssin saamisesta. Koko uransa ajan häntä on haukuttu ja arvosteltu, lapsena parempiosaisten toimesta, myöhemmin lehdistön, vastustajien ja valmentajien puolesta. Pääteemaksi kohoaa erilaisuus. Ihmisen on oltava oma itsensä, vaikka muut yrittäisivät alistaa häntä tiettyyn muottiin. Nerous ja menestys ei kumpua keskinkertaisuudesta.

Tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti katsoa YouTuben kanssa. Lähes kaikki Zlatanin kuvailemat maalit löytyivät videoituna netistä ja ne saivat syvyyttä, kun luki, millaisia ajatuksia miehen päässä liikkui niitä tehtaillessa. Menestysvuodet sijoittuvat 2000-luvulle ja sekin lisäsi immersiota, että moni tapahtumista löytyi omasta muististanikin , esim. Italian sopupeliskandaalit, nuoren AS Roman kannattajan kuolema, Ruotsin ottelut arvokisoissa, Barcan penkitys. Tarttumapintaa toivat myös luonnehdinnat miehen pelitovereista, jotka ovat tuttuja nimiä jokaiselle jalkapalloa seuraavalle.

Tästä sai kyllä inspiraatiota, huomattavasti enemmän kuin Jobsin vastaavasta. Vastedes on kai pakko tarkkailla Zlatanin otteita suurennuslasin alla.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Mika Waltari – Komisario Palmun erehdys

Ainoa rikos, josta voi tehdä hyvän salapoliisiromaanin, on murha. Rikkaan suvun raikulipoika Bruno Rygseck hukkuu kylpyammeeseensa maanantaiaamuna , mutta saattaa olla, että juttu ei ole aivan niin yksinkertainen. Komisario Palmu haistaa palaneen käryä ja pyöräyttää käyntiin pitkät ja monimutkaiset tutkimukset kuoleman selvittämiseksi. Tästä lähtee käyntiin prosessi, joka noudattaa leuka pystyssä useimpia klassisen dekkariperinteen tapoja.

Palmu saattoi erehtyä, mutta minä en tehnyt niin valitessani formaatiksi tällä kertaa äänikirjan. Lukija oli aivan paras: Palmu kuulosti sopivan äreältä, Butler ratkiriemukkaan kuivakalta ja Aimo hengästyttävän impulsiiviselta. Lukemisen tahti oli tasaisen verkkainen ja jätti aikaa makustella tapahtumia. Pieniä teknisiä ongelmia kuitenkin ilmeni. Pyöräilyreittini varrella on pari vilkkaampaa tieosuutta ja autojen raivostuttava räminä tukahduttaa aika ajoin kaikki muut ääniaallot intensiteetillään. En voi sietää, että kirjaan jää aukko. Pohdin tietysti koko loppuajan, mahdoinko menettää jotain kriittistä. Oli siis pakko kelailla välillä kertomusta taaksepäin. Lisäksi kuuntelin Palmua myös nukkumaan käydessä, mikä oli toisaalta äärimmäisen rauhoittavaa, mutta päättyi aina nukahtamiseen. Tosin lukija jaksoi jatkaa turinointiaan läpi yön, joten on ihan hauska ajatus, että kuuntelin kirjan useamman kerran läpi, vaikkakin tiedottomassa tilassa.

Ääneenkin tuli muutaman kerran naurahdettua. Ainakin Airi Rykämön närkästykselle, kun insinööri Vaara uskoo silmiinsä ”photoshopatun” valokuvan kanssa: ”Kuinka saatoit kuvitella, että vartaloni olisi noin…ruma?” Nuori kertojamme kommentoi hyvin tapausta, kuten useita muitakin. Toinen hauska seikka oli Palmun hienovarainen vihjailu tavoitteenaan milloin ilmainen lounas, milloin autokyyti.

Juoni sinänsä ei esitä mitään uskomatonta, vaikkakin Palmun psykologinen kikkailu onkin kovin taitavaa. Yritin seurailla johtolankoja, mutta vaikeaa se on. Dekkareissa on aina vähän se ongelma, että miljöö jää vähän epäselväksi, mikä ovi johtaa mihinkin ja niin edespäin. Lisäksi tarkkoja kellonaikoja harvemmin jaksaa painaa mieleen. Suurin osa epäillyistä tietenkin myös valehtelee, syystä tai toisesta. En minä nytkään tekijää tai motiivia arvannut. Mutta olenkin vain hidasälyinen lukija, joka osaa keskittyä kerrallaan vain yhteen asiaan. Ihan böbi.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Pakko aloittaa kirjan nimestä: minua se ainakin oudoksutti ja virittäydyin hyväksymään, että tällaisen tittelin alla tuskin on mitään veret seisauttavaa sisältöä. Hölmöä on tietty tuomita kirja kannen perusteella ja niinhän siinä kävi, että erehdyin pahasti arviossani. Ihmeellinen Joosef on maanmainio ja ratkiriemukas opus, jota voin lämpimästi suositella kelle vain.

Joosef Huttunen on nuori sielutieteen maisteri ja erikoinen mies kaikinpuolin. Hän on köyhä, pukeutuu mihin sattuu, tiskaa kylpyammeessa ja pitää kanoista - tutkimusmielessä. Ulkokuori tietenkin pettää, tosiasiassa mies on yleisnero. Huttunen osaa arvata ihmisen luonteen hänen käsialastaan, kädenliikkeestä tai niskan asennosta. Hän osaa ohjailla muita taitavasti puheillaan ja sopeutuu tarvittaessa mihin tahansa tilanteeseen. Tällaista ominaisuutta voisi tietysti käyttää ikävin tarkoitusperinkin, mutta Huttunen on toista maata. Hänen intressinsä on innostaa ihmisiä ja auttaa heitä ymmärtämään, että ei elämän ole pakko olla niin vakavaa.

Huomaan aloittaneeni hieman höperösti väärästä henkilöstä, sillä Joosef ei suinkaan ole kirjan kertoja. Sen kunnian on saanut Karin Lauraeus, 19-vuotias miljonäärisuvun tytär. Karinilla on tavallisen hienon naisen murheet ja velvollisuudet. Illanviettoja tylsässä ystäväpiirissä, niin paljon vientiä, että koko hommasta on mennyt maku ja jatkuva pakko sopeutua tiukkaan sovinnaisuuden muottiin, joka hänen arvoiselleen neidilleen kuuluu. Ei hän silti osaa edes kaivata toisenlaista elämää, ei ennen kuin hän törmää ravintolassa Joosefin tutkivaan katseeseen.

Tässä vaiheessa varmaan moni arvaakin jo loput: kuinka Joosef ja Karin rakastuvat ja kaksi erilaista maailmaa törmäävät yhteen aiheuttaen närkästystä, väärinkäsityksiä ja perhedraamaa. Mutta aivan näin yksioikoinen teos ei ole. Sillä Joosef on todella ihmeellinen mies ja hänen vaikutuksensa ympäristöön on niin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että tässä tuntee itsekin kapuavansa henkisen kasvun portaita aimo harppauksin. 

Kaikki käy lopulta parhain päin. Eikä vain lopulta vaan koko ajan. Jokainen kohtaus on täysin Joosefin kontrollissa ja hän tekee vain oikeita valintoja. Lukijaa jännittää alussa, kuinkahan mies nyt nolaa itsensä kuokkiessaan vieraiden ihmisten juhlissa tai päivällisellä Karinin perheen kanssa. Pelko on aivan turhaa. Joosef selviää tilanteesta kuin tilanteesta itsevarmuudellaan, puheenlahjoillaan ja pienellä etukäteisvalmistelulla ja saa kaikki rakastamaan itseään. Äidinkielen opetttajani oli väärässä kertoessaan, kuinka hyvä kirja koostuu nousuista ja laskuista, ongelman kärjistymisestä,käännekohdasta ja lopun tilinteosta. Miksi kaikki ei voisi vaan mennä hyvin alkusivuilta lähtien? 

Joosef ei vain puhu, vaan hän myös tekee. Järjestää mielenkiintoisen seuraleikin, pyydystää kaniineja, opettaa historiaa ja geometriaa, valmistaa ilotulitusraketteja, johtaa poikien salaseuraa, suunnittelee suuren urheilukisan ja lumoaa luontaisuudellaan vähä vähältä Karinin sydämen. Kesäiset päivät kuluvat Laurilan kartanossa niin rattoisasti, että lukijakin hymyilee muistellen kaihoisasti lapsuuden lämpimiä kesiä. 

Karin huomaa muuttuvansa. Hattu putoaa päästä ja sukat jaloista, sääriin tulee naarmuja, edellinen elämä vaikuttaa tyhjältä ja ihmiset näyttäytyvät hänen silmissään erilaisina kuin ennen. Ystävyys Joosefin kanssa syvenee, mutta ei tarpeeksi. Joosef ei tunnu kaiken filosofisoinninsa tiimellyksessä muistavan rakastua Kariniin. Tämä aiheuttaa tietysti pientä itkua ja hampaiden kiristystä, mutta lopussa kiitos seisoo.

Loppuratkaisu on hieman koominen, ainakin nykyisen tasa-arvokäsityksen vallitessa. Tulee mieleen omat tarinat koulumaailmasta, jolloin deadlinen puskiessa päälle piti vain saattaa kertomus nopeasti päätökseen mutkat suoriksi oikoen. Karin lopulta ”pakottaa” Huttusen avioitumaan kanssaan. Tokihan tunne on molemminpuolinen, mutta Joosefin järki ei millään meinaa hyväksyä, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä voisivat elää yhdessä. Feministien suosittelen nyt vetävän syvään henkeä. Elämäntarkoitustaan etsinyt Karin vihdoin ymmärtää, että hänen paikkansa on Joosefin rinnalla, tukemassa miestään opinnoissa ja töissä, tiskaamassa ja laittamassa ruokaa, huolehtimassa, että miehen vaatteet ovat puhtaat ja silitetyt ja pitämässä asuntoa hyvässä järjestyksessä. Vaikea olla korostamatta asetelman hullunkurisuutta: älykkään, sosiaalisesti taitavan ja elämässään moneen ryhtyvään mieheensä verrattuna Karinin vilpitön iloisuus roolistaan kotiäitinä on suorastaan perverssiä.

Tämä olikin ensimmäinen Waltarini, jossa hän kirjoittaa naisen pään sisästä. Kenties hän halusi näin piikitellä naissukupuolta, jonka oikullisuuteen oli omassa elämässään pettynyt. Karin on ihan sympaattinen tyttö pohjimmiltaan, mutta jos kuvitellaan, että kertojana olisi ollut Joosef, herää väistämättä muutama kysymys. Miksi hän rakastuisi tyttöön, joka päältä päin katsottuna on diivamainen ja kylmä? Kyllä maailmassa naisia riittää, miksi valita juuri se itsensä vastakohta?  

Tapahtumien hauskuutta Waltari komppaa kielenkäytöllään. Kertoja on lähellä lukijaa ja selittelee tapahtumia analyyttisesti ja komediaa unohtamatta. Kirja on helppolukuinen ja kepeä, positiivinen sävyltään ja jaksaa naurattaa loppuun asti. Liekö sitten jonkinlainen vastaveto toisen maailmansodan nostellessa päätään Euroopassa? 

Oli jotenkin helpompi herätä tähän päivään, kun muisti, että elämän kuuluisi olla hauskaa. Vielä kun löytäisi sen oman tarkoituksensa…

maanantai 1. lokakuuta 2012

Mika Waltari - Ei koskaan huomispäivää

Pienoisromaani alkaa sopivan vauhdikkaasti. Pieni nikkelimarkkoja kädessään puristava poika jää auton alle ja kuolee. Silminnäkijöitä ei ole. Yliajajat, sisältäpäin kivettynyt jääkäri ja hänen rakastajatteransa, joutuvat kuitenkin moraalisen myllerryksen valtaan, jonka oireet ilmenevät eri tavoin itse kussakin. 

Lukukokemus on aikaisempia Waltareita hivenen hienovaraisempi siinä mielessä, että se poikkeaa jonkin verran kirjailijan suorasta ja asiat perin pohjin kääntävästä tyylistä. Aukot syiden ja seurausten välillä ovat normaalia isompia ja paremmin peiteltyjä. Eivät tosin niin suuria, että ne aiheuttaisivat ymmärryksen tasolla ongelmia lukijalle, pieni johtolankojen yhdistely ei koskaan ole pahasta. Lisäksi tapahtumien paikka ja aika on verrattain epäoleellinen seikka, sillä useat kohtaukset koostuvat menneiden keskustelunpätkien tai sota-ajan muistelemisesta.

Huumoria ei ole ja muutenkin tunnelma on kohtalaisen kylmähkö. Päähenkilön ajatusmaailma, tai ainakin hänen ulkokuorensa, on pohjasävyltään katkera. On turha olla onnellinen nyt, sillä huomispäivää ei ole. Romanssikuvauksetkaan eivät sisällä sen kummempaa kiihkoa, eivätkä ne sitä edes yritä. Jääkärin henkinen maailma on niin erilainen kuin hänen kumppanillaan, että hekumoinnin sijaan on selvää, että tämä suhde tulee ennen pitkää ajautumaan umpikujaan. Rakastajattaren, Astridin, oma elämä taas on hyvin tyhjää. Hän tyytyy suosiolla kohtaloonsa ja elää henkisellä tasolla petikumppaninsa ja materialistisella tasolla puolisonsa paksun lompakon kautta.

Kolmantena pyöränä pyörii siis Bergas, jonka rooli on kuitenkin pyörittää tehdastaan autuaan tietämättömänä mukanaolostaan kolmiodraamassa. Hän ei etsi suurta rakkautta elämästään, vaan ymmärtää, että rahallakin saa mukiinmenevän vaimon korvikkeen. Vaikuttaa siltä, että tietämättömyys on avain autuuteen ja pahan tiedon puusta omenan pureva tekee vain itselleen hallaa. Muutama muukin sivuhenkilö vilahtaa näyttämöllä: Bergasin asioihin sekaantuva poika ja sekalainen joukkio juopottelevia taidemaalareita, runoilijoita ja shakin pelaajia.

Huomasin nauttivani kohtauksista, joissa oli perinteisen salapoliisiromaanien sävyä, kuten verisiä huopia auton takapenkillä tai murhaajia palaamassa tunnontuskissaan rikospaikalle. Näitä oli kuitenkin vain harvakseltaan ja pääpaino olikin syyllisten tuntemusten erittelemisessä. Kaipaamaan jäin jotain selkeää päämäärää, johon tapahtumien olisi voinut olettaa kärjistyvän. Tällaisenaan teos oli vain läpileikkaus erilaisten ihmisten mollivoittoisesta tragediasta. Pahoin jo pelkäsin, että joku asianosaisista pamauttaa kuulan kalloonsa, mutta onneksi moiselta farssilta vältyttiin.

Hauska kuriositeetti on teoksen julkaisutapa. Waltari osallistui romaanillaan WSOY:n kirjoituskilpailuun, mutta tiesi hänen porvarishenkistä maailmankatsomustaan vieroksuvan taiteilijayhteisön romuttavan mahdollisuudet ykköspalkintoon. Siksi hän ilmoitti myös toisen teoksen, Vieras mies tuli taloon, kisaan salanimellä ja toisella kirjoituskoneella kirjoitettuna. Se teos valittiin parhaaksi ja Ei koskaan huomispäivää odotetusti sivuutettiin tylysti. On kai turha kuvitella, että kulttuuri ja politikointi ovat kaksi toisensa poissulkevaa entiteettiä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mika Waltari - Suuri illusioni

Suuri illusioni on Waltarin varsinainen esikoisromaani vuodelta 1928. Parikymppisen kirjailijanalun tyyli ja näkemys eivät ole kuitenkaan arkoja tai hapuilevia, vaan aloitus on varsin vaikuttava. Nuoruus ja rakkauden illusionin särkyminen ovat pääteemoja ja on mielenkiintoista, kuinka kypsiä kirjailijan näkemykset ovat näinkin poeettisista aiheista. Mitäpä nuoret voivat tietää nuoruudesta ennen kuin se on ohi ja on jo liian myöhäistä?

Lehtimies Hart iskee silmänsä häkellyttävään Caritas Holmiin, tuohon mystiseen seurapiirien yöperhoseen, jonka salaperäisyyttä ei voi kukaan järkevä mies vastustaa. Kompleksista suhdetta varjostaa toinen mies, runoilija Hellas, jolla on myös oma sana sanottavana Caritaksen suhteen. Varsinainen kliseinen kilpakosija tämä ei ole, vaan oikuttelevaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan vielä Caritastakin arvaamattomampi. Yhteistä historiaa tytön kanssa silti ilmiselvästi löytyy ja näyttääkin siltä, että reportterimme astuu mukaan vaaralliseen peliin, jonka sääntöjä hän ei tunne. 

Dialogi kirjassa on pääosin liioittelevan intellektuellia. En tosin tunne pääkaupunkiseudun taiteilijapiirejä, voihan olla, että niissä kommunikointi nähdään vain tapana briljeerata taiteen ja kirjallisuuden tuntemuksellaan. Hart sentään pitää jalat maan pinnalla puhuessaankin, muilla se meinaa riistäytyä jatkuvasti verbaaliseksi miekkamittelöksi. Tässä, ja yleensäkin kirjallisuudessa, keino toimii hyvin. Oikeassa elämässä tällaiset jatkuvasti keskustelua suurempiin kokonaisuuksin peilaavat tyypit jaksavat ihastuttaa sen viitisen minuuttia, kunnes sitä useimmiten havahtuu juttelevansa idiootin kanssa. Omakohtaista kokemusta löytyy. Ikävystyttävin ihminen, jonka tiedän moista tekotaiteellista liirumlaarumia suoltavan, olen valitettavasti minä itse.

Hellas ja Hart yllättäen löytävät toisistaan hyvät ystävät. Ystävyyssuhteen pohja onkin sitten astetta monimutkaisempi juttu. Välillä se rakentuu mustasukkaisuudesta, kateudesta tai säälistä, välillä taas ihailusta, sielunkumppanuudesta tai miehiä yhdistävästä yksinäisyydestä. Loppua kohden käy selväksi, että jokaisella kirjan henkilöllä on naamio, jonka taakse he piilottavat oikean itsensä. Helsinki käy liian pieneksi ja matka jatkuu Pariisiin, jossa vihdoin paljastetaan, millaiset kasvot kullakin tosiasiassa on. Suuri illusioni jää kuitenkin paljastamatta, hinnalla millä hyvänsä.

Caritas on Waltarin naiseksi sopivan itsetietoinen ja salaisuuksia täynnä. Hän ei kuitenkaan ole onneksi ihan sieltä julmimmasta päästä, vaikka Hartin sydänsärkyjen määrästä sitä ei ehkä heti arvaisi. Täysin yksin hän ei tilannetta kontrolloi, sitä roolia ei ota tosin kukaan muukaan. Vähiten luonnollisesti Hart, joka hetki hetkeltä muistuttaa enemmän pelinappulaa. Hänen kohtalonsa on kamala. Kun selviää, ketkä tarinan todellisia rakastavaisia ovat, hän ei murru, ainakaan heti,  vaan ikään kuin väistyy päähenkilön roolista pedaten toisille sellaiset olosuhteet, joiden avulla kirja olisi ainakin teoriassa voinut saada ”onnellisen lopun”.

Tässä sodassa ei kuitenkaan ole voittajia, ellei sitten lasketa Pikkuveljeä, joka saa ratsastaa auringonlaskuun moottoripyörällä rakkaansa kanssa. Hänen illusioninsa ei ole vielä särkynyt. Sitä päivää odotellessa. Loppukohtauksessa Hart päätyy oluelle työkaverinsa kanssa yhtä muistoa rikkaampana, kenties astetta katkerampana kuin ennen. Hän ei jaksa enää uskoa omaan onnensa, mutta nähdäkseni hyväksyy, että joku toinen voi tämän onnen silti jostain löytää.

Sivujuonteena sanottakoon, että kohtaus junassa saksalaisnuorukaisen kanssa oli mielenkiintoinen. Hän uskoi kovaan työhön ja yhteiskunnan kehittymiseen kaikilla aloilla. Hän vannoi, että Saksa on oppinut läksynsä ja pyrkii nyt vain hyvään. Uutta sotaa ei tule. Hartilla on omat epäilyksensä miehen puheista. Nämä ajatukset on siis kirjattu vuonna 1928 ja kaikkihan me tiedämme, kuinka asiat sittemmin etenivät. En tiedä, millainen poliittinen ilmapiiri tuolloin vallitsi, mutta nyt kyllä alkoi kiinnostaa ottaa asiasta selvää.

Kirja oli oikein nautinnollista luettavaa. Pidin yöllisistä uintiretkistä, polven yläpuolelle jäävistä hameenhelmoista, pimeän viinan trokareista, karskeista merimiehistä, vihjailevista postikorteista ja tappiollisista jalkapallo-otteluista. Pidin tunnelmasta ylipäätään. Nyt taas tekee mieli lukea lisää Waltaria ja muutenkin suomalaista kirjallisuutta. Parempi kai ryhtyä tuumasta toimeen.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Mika Waltari - Surun ja ilon kaupunki

Juna saapuu Helsinkiin aamuvarhain. Klassinen aloitus. Vähitellen aurinko ottaa valtaa yöltä, aamu kääntyy päiväksi ja lopulta tummuu iltaan. Surun ja ilon kaupunki on yhdenpäivän romaani, joka kuvaa useiden erilaisten helsinkiläisten elämää 30-luvun Suomessa. Toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ihmisten kohtalo kietoutuu jännittävästi yhteen vuorokauden aikana. Kuten kirjassa sanotaankin: ”On naurettavaa kiskaista yksilö kehyksestään, kiskaista yksi ainoa nauha loppumattomasta kuviosta, katkaista se molemmista päistä ja kuvitella sitä tietyksi kokonaisuudeksi. Siksi sinun on löydettävä se salamyhkäinen voima, joka sitoo vieraat kohtalot toisiinsa”.

Päähenkilöitä ei ole, vain näennäisesti irrallisia suomalaisia. Waltari esittelee lukijalle sairaalan pedillä kuolemaa tekevän vanhuksen, joka ei suostu kupsahtamaan ennen kuin sanomalehden turhanpäiväinen jatkoromaani on saanut päätöksensä, leikkauksesta toipuvan pikkupojan, vitivalkoisen porvarispamppu Sunnilan, joka voiton hetkellä kyseenalaistaa saavutuksensa, tämän pojan Velin, joka unelmoi toisenlaisesta isänmaasta, vanhan maailman konservatismiin tarrautuvan koulun rehtorin, uskossaan ja periaatteissaan piehtaroivan pastori Laurilan, elämän päähänpotkiman maantalon isännän, sosiaalidemokraattista taustaansa uhmaavan Aarnen ja luomisen tuskaa potevan kirjailijan. Heillä kaikilla on toisilleen paljon annettavaa, tietävätpä he sen itse tai eivät.

Kirjassa on ällistyttävän monta tasoa. Yksi on käsite isänmaa. Valkoisten ja punaisten välinen kuilu, yritysjohtajien ja työläisten henkinen konflikti, toisen osa on hiellä ja verellä kylvää karua maatansa, toinen keinottelee osakeanneilla, unelma yhtenäisestä Suomesta. Yksi on nuoruus. Nuorissa on maan tulevaisuus, sammuttamaton palo ja kiihko, tahto irtautua isien opeista, kasvaa itse omien virheiden kautta, taistella konservatiivista ja paikalleen jämähtänyttä vanhaa maailmaa vastaan. Kuinka eloisasti, kuten aina, Waltari osaakaan kuvata nuoruuden tuskaa. Kuinka ihminen voisi sen säilyttää ikääntyessään? Minkä ikäisenä menettää kyvyn innostua?

Yksi on ehdottomasti Helsinki. Sen kadut ja korttelit, kuinka valo lankeaa niihin eri aikaan päivästä, kuinka synkkänä ja lohdullisena se näyttäytyy. Varsinaista miljöökuvausta ei ole paljoakaan, mutta tuntuu kuin kaupunki heijastuisi sen asukkaiden puheista, katseista ja ajatuksista. Helsingissä on tiettyä symboliikkaa. Nykyään se tietty näyttäytyy negatiivisena ja kylmänä sen ulkopuolisille, synonyyminä globalisoitumiselle, rahavallalle, kasvottomuudelle ja ahneudelle. Surun ja ilon kaupungissa se kuitenkin sykkii elämää, aitoja ihmisiä, koskettavia kohtaloita ja toivoa kaikessa alakuloisuudessaan.

Yllätyin, miten paljon pidinkään kirjasta. Se tuntuu oikealta. Se on kuin monimutkainen verkko, jonka kaikkia viittauksia itseensä ja ajan ilmiöihin on mahdotonta edes huomata. Useasti havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka olin laskenut opuksen syliini ja mietin omaa elämääni. Tai koko yhteiskuntaa, Suomea tänään ja sen itsenäisyyden alkutaipaleella. Eräs ystäväni taannoin sanoi muistavansa irrallisen lauseen, jonka olin vuosi sitten ohimennen sanonut, ja kuinka tuo ajatus häntä helpotti vaikeina aikoina. Onko elämä tosiaan niin hienovaraista, että vain pari sanaa tai jopa yksittäinen katse voi muuttaa toisen ihmisen kohtaloa?

Todella hieno kirja. Enkä edes kuvittele ymmärtäväni sitä täysin. Joku nettiartikkeli esimerkiksi kehui, kuinka se ennustaa vuosikymmenten päähän oikein Suomen talouden ja poliittisen ilmapiirin kehitystä. Mika Waltari – Suomen homo universalis?

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Dan Simmons – Hyperion

Hyperion tuli luettua uudelleen. Tämä siksi, koska ensi kerrasta on jo kulunut useampi vuosi, eivätkä yksityiskohdat olleet enää kirkkaina mielessäni. Aikomus olisi kahlata koko kvartologia läpi lähitulevaisuudessa, aikanaan yritys jäi kesken ensimmäisen osan jälkeen. Nyt muistan miksi.

Periaatteessa Hyperion on hienoa scifiä. Kaikilla sen hahmoilla on mielenkiintoiset tarinat. On väärään suuntaan ikääntymistä, rakkautta, joissa nainen käytännön syistä vanhenee noin kymmenen kertaa nopeammin kuin kumppaninsa, kadonneen tappajamuusan etsintää, tietomurtoa tekoälyverkossa, simulaattoriromanssi ja kuolemattomuuden kirousta. Taustoja pohjustetaan syvällisesti ja hartaasti: oikeastaan koko kirja keskittyy näin ollen esittelemään pyhiinvaeltajajoukon jäsenet. 

Lisäksi kirjan maailmankaikkeus on kiinnostava. Ihminen on levittäytynyt useille planeetoille ja pyrkii laajentamaan vaikutuspiiriään edelleen. Teleporttailukin on keksitty, mutta myös syväjäämatkustus on aktiivista. Jälkimmäinen matkustusmuoto flirttailee jännästi aikakonseptin kanssa, kun matkustajan kellossa on kulunut vain pari viikkoa on muualla saattanut vierähtää useampi vuosi. Vanha maa on ilmeisesti tuhottu ja sen antiikkista termistöä viljellään paikan- ja muissa nimissä ahkerasti (avaruusalus Los Angeles, runoilijoiden kaupunki Keats).

Koko galaksi voidaan karkeasti jakaa kolmeen herruutta tavoittelevaan porukkaan. Hegemonia, eli suurin osa ihmisistä, on avaruuden suurvalta, joka häikäilemättömästi valjastaa alati uusia maailmoja turistikohteiksi. Ousters eli hyljityt ovat ihmisiä, jotka ovat hyljänneet tämän elämäntyylin ja elävät verkon ulkopuolella lainsuojattomina. Kolmas entiteetti on TecnoCore, eli tekoälyistä koostuva tietoverkko, jonka saavuttama tietoisuuden taso on jo ajat sitten ylittänyt ihmisten vastaavan. Tällä tietojärjestelmällä, josta ihmiset ovat vahvasti riippuvaisia, on omia ilkeämielisiä motiiveja. 

Yksi instanssi on ylitse muiden: Hyperion-planeetan Shrike (Lepinkäinen). Lepinkäinen on jumalan kaltainen olio, joka kylvää ympärilleen verta ja kauhua. Pyhiinvaeltajien kertomukset kietoutuvat kaikki tämän otuksen ympärille, he kaikki janoavat perinpohjaista välienselvittelyä. Lepinkäinen on muuttuja, jota edes TecnoCore ei pysty laskemissaan tarkasti määrittelemään, mysteeri. Hän myös kontrolloi aikaa, niin mennyttä kuin tulevaakin. 

Kyllähän näistä aineksista saattaa hienon kirjan loihtia. Kyllä Simmonsin voi sanoa niin tehneenkin. Mutta miksi Hyperion on niin totinen? Siitä puuttuu lämminhenkisyys ja huumori. Koville scififaneille varmaan riittää luettelomainen teknisten vempeleiden kuvaaminen ja ajan rankenteen kanssa kikkaileminen. Hyperion on ilmeisesti saanut kehuja omassa kontekstissaan uskottavan tulevaisuudenkuvan luomisesta, mutta ei se riitä. Sen hahmoihin on vaikea samaistua heidän uskomattomista kohtaloistaan huolimatta. Persoona ja inhimillisyys eivät tavoita lukijaa.

Aion kuitenkin yrittää ahmia loputkin teokset tällä kertaa, sen verran kiinnostunut olen ottamaan selvää, mihin suuntaan tapahtumat etenevät. En välttämättä niinkään välitä ihmiskohtaloista, mutta Lepinkäisen salat silti kiehtovat. Toivokaamme, että jatkossa saadaan mukaan enemmän myös sitä aitoa tunnetta.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Veikko Huovinen – Lampaansyöjät


Lampaanliha se on erityinen asia tässä maailmassa. Naudanliha on parhaimmillaan mainiota, porsaanlihakin suussa sulavaa ja hirvieläimen liha se vasta hyvää tekeekin. Mutta mikään ei silti vedä vertoja kunnon lammaspaistille. Ei mies voi sanoa eläneensä, jos ei hän omin käsin ole teurastanut lammasta suoraan pataan. Tämän tavoitteen täyttämistä varten on olemassa yksi keino: operaatio Lampaansyöjät.

Sepe ja Valtteri jättävät kaupunkien kiireen taakseen ja tapaavat Kalajoella, jonka kauniista merenrantamaisemista on hyvä aloittaa matka kohti pohjoista. Lampaansyöjät on kahden vanhan miehen roadtrip-romaani luonnon, lampaanlihan ja miehisten ajatusten melskeissä. Totisesti hyvän mielen kirja. Ei draamaa, ei murheita. Vain rattoisaa törpöttelyä ympäri pohjoista Suomea. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Harvoin tulee luettua mitään paikallista. Siksi kai Lampaansyöjät tuntuu niin omalta jutulta, kun miljööt ovatkin paikkoja, joissa itsekin on tullut aikaa usein tappaneeksi. Kalajoki, Oulu, Ämmänsaari, Kuusamo, Haaparanta. Sydäntä lämmittää. Kilometrit taittuvat leppoisaan tahtiin ja ajankululla ei ole piiruakaan merkitystä. Aurinko porottaa kesän viimeisimpinä hetkinä vielä lempeästi ja Saab katoaa horisonttiin.

Lampaitakin löytyy. Pieni rikos annettakoon miehille anteeksi, koska aikeet ovat niin hyvät. Pian pata jo poriseekin tai ulkomongolialainen rosvopaisti kypsyy maakuopassa. Pieni napanderi ja murea lampaanliha naamaan. Päälle kuppi kahvia. Hyvää tekee.

Mitäs mieltä olet pimpusta? Tämä ja moni muu kysymys nostetaan pöydälle ja käsitellään perinpohjaisesti. Entäpä jos ihmiset lisääntyisivät pölyttämällä. Jumalalla pitäisi olla kyselytunti, jossa voisi selvittää tärkeitä kysymyksiä, kuten milloin ydinsota tulee tai mistä löytyvät parhaat kalapaikat.  Elämänmakuista puheenpartta ja kokeneiden miesten leikinlaskua.

Huovinen on kyllä taitava kirjailija. Huumori ei ole niin pinnalla kuin Havukka-ahossa, mutta rytmitys on samantapaista ja sanavarasto on rikasta. Juttu etenee omaa tahtiaan. Hyvä kirja. Ilmeisesti myös elokuvaversio on olemassa. Vilkaisin sitä Youtubesta, mutta päätin antaa olla, sillä epäilen ettei se tavoita samaa tunnelmaa kuin teksiversio. Tosin kuulemma ollut aikanaan yleisömenestys, minkä seurauksena muutama tosielämän lampaansyöjää on päättänyt matkia kirjan tapahtumia.

Huovinen, varo! Aion lukea lisää kirjojasi!

lauantai 25. elokuuta 2012

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Fahrenheit 451 eli suomalaittain Celsius 232,78 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy palamaan. En ole muuten koskaan elämässäni nähnyt kirjan palavan, tai en ainakaan muista nähneeni. Sanomalehdet toki toimivat hyvin syttöpaperina. Onhan siinä tiettyä symboliikkaa, kun kirjailijan vuosikausien ajatustyö kärventyy hetkessä iloisesti roihuten savuksi ja tuhkaksi. 

Palokunnan kutsuminen paikalle ei asiaa auta, sillä veden sijasta heidän letkunsa syöksevätkin tulta. Palomiehet sytyttävät paloja, eivät sammuta niitä. Niin on ollut aina, sanotaan. Kirjan palomies Guy Montag kuitenkin uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan asioiden tilan: entä jos kirjoissa on sittenkin jotain suurempaa, jotain, joka syventäisi olemassaolon merkitystä ja ohjaisi ajattelemaan toisin. Miksi elämä tuntuu niin yksinkertaistetulta, kylmältä, ohjatulta, säännellyltä ja manipuloidulta?

Rauhaa ei saa omassa kodissakaan. Kolme TV-seinää jyristää taukoamatta mainosfilmejään ja aivottomia sarjoja. Öisin kuulokkeet korvissa ajavat samaa asiaa.Ihmiset puhuvat toisilleen, mutta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Kaikki ovat kuin samasta muotista. Ihmiset ovat onnellisia. Silti jokin outo tyhjyyden tunne saa heidät dokaamaan iltaisin purkillisen lääkkeitä. Lääkärin ammattia harjoittavat putkimiesten kaltaiset rivityöntekijät, jotka rutiininomaisesti valuttavat ulos potilaan veren ja korvaavat sen uudella. Vain elämää, ei sen enempää…

Bradburyn dystopiaa ei tietysti voi olla vertaamatta nykyaikaan. 50 tuuman taulutelevisiot huudattavat BB 24/7:aa, radioiden soittolistat täyttyvät samalla muotilla tehdyistä toistensa kopioista, ihminen haluaa omaksua informaationsa yhä nopeammin ja lyhyempinä annoksina. Varmaan jokainen on ajatellut bussissa istuessaan: lasittuneita katseita kaikkialla, ihmisiä, jotka seuraavat arkirutiineitaan robottimaisesti ja monotonisesti, olenko tosiaan maailman ainoa ajatteleva ja tiedostava ihminen?

Montag ryhtyy taisteluun yhteiskunnan tilaa vastaan. Hän tutustuu salaa kirjojen maailmaan ja samoin ajatteleviin ihmisiin. Vastaan panevat hänen aivopesty vaimonsa, rempseä pomonsa ja pelottava virkavalta, jonka inkarnaatio on surmaamaan ohjelmoitu robottipiski. Kommellusten jälkeen kaikki käy hyvn. Montag onnistuu pakenemaan kaupungista ja löytää paikkansa luonnosta sielunveljiensä keskeltä. Vanhat teokset elävät enää heidän ajatuksissaan, mutta vielä koittavi päivä, jolloin maailmanjärjestys murtuu ja ihmisyys saa taas merkityksen.

Bradburyn teos on klassikko. Sen idea on hyvä ja kiinnostava. Juonikuvio on sen sijaan joksenkin triviaali. Loppuratkaisu on köykäinen ja hahmot kaipaisivat syventämistä. Tulevaisuuden maalailu on häivyttänyt sisällön alleen. Olkoon sitten niin. Nauttikaamme tunnelmasta ja leikitelkäämme kirjailijan visioilla. Verrattaessa 1984:än teos ottaa iloisesti pataan. Haluaisin rakastaa sitä, mutta en voi.

Ennustin taannoin kesäni olevan omistettu äänikirjoille. Olin väärässä. Kuunteluajan veikin Spotify. En kuunnellut kuin tämän ja yhden Huovisen. Syksy saapuu jo, vituttaa. Pitänee alkaa hiljalleen lukea jotain masentavaa.                           

keskiviikko 8. elokuuta 2012

George R.R. Martin – A Feast for Crows

Kun leijonat ja sudet vetävät henkeä, saavat varikset bilettää rauhassa. Itse asiassa Martinin omien sanojen mukaan näistä kekkereistä irtosi niin paljon tekstiä, että kirja piti jakaa kahteen osaan. Ei kuitenkaan keskeltä poikki periaatteella, vaan siten, että seuraava eepos, A Dance with Dragons sijoittuu Feastin kanssa samalle ajanjaksolle. Näkökulma ja seurattavat tapahtumat ovat vain muuttuneet. Feast keskittyy krakeneiden keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittelyyn, Dornen hiekkakäärmeiden juonitteluihin, Sansan uuteen elämään Eyriessä, Aryan arkeen meren tuolla puolen, Briennen epätoivoiseen seikkailuun itärannikolla, Samin merimatkaan, Jaimen elämään hyviksenä ja ennen kaikkea Cersein irtoavaan otteseen valtakunnasta. 

Merkittävien hahmojen määrä sarjassa on kyllä aivan älytön, kun ottaa huomioon, että Feastin tasoisesta mestariteoksesta pystyttiin pudottamaan pois sellaisiakin nimiä kuin Jon Snow, Tyrion Lannister, Stannis Baratheon, Varys, Bran Stark ja Daenerys Targarayen. Tärisen nytkin jännityksestä kun mietin, millaista tykistystä Dance tulee olemaan.

Kinkkiset juonenkäänteet, monimutkaiset perintäsuhteet, silmitön väkivalta, ahneus ja tuhannet yksityiskohdat tuntuvat kaikki lopulta kääntävän yhtä suurta ratasta kokonaisuutta ajatellen. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi taho Westerosissa toivottaisi lohikäärmeet ilomielin tervetulleeksi valtakuntaan. Euron haluaa valjastaa tulen palauttaakseen kunnian ja vallan kansalleen, Doran kostaakseen vuosien takaiset kaunat King’s Landingille, Lord of Lightin nimeen vannovat tarvitsisivat tulta taistelussa pohjoisen poikia vastaan (mitä tosin harva vielä edes ymmärtää), ja alkemistiporukka ties mitä juonia varten.

Mutta lohikäärmeistä siis myöhemmin lisää. Hahmogalleria sykähdyttää tosiaan kiihkeää lukijaa monella tavalla, mutta kiivaiten sydän pamppailee, kun kappaleen otsikkona seisoo Cersein nimi.  Naisparka on yksin ongelmiensa keskellä, mitä tosin hän ei itse myönnä missään vaiheessa, ei edes istuessaan vankisellissä omien eritteidensä keskellä. Poissa ovat Tywin, Littlefinger ja Varys, hovi sen sijaan kuhisee onnenonkijoita, joiden lojaalius loppupeleissä on arvoitus itse kullekin. Vanha ennustus syö kaunotarta sisältäpäin, kun taas ulkoa häntä uhkaavat Margaeryn viattomuus ja aseisiin tarttuneet uskovaiset. Huoli Tommenista ja hänen omasta asemastaan vallankahvasta on niin suuri, että hän ajautuu tekemään kerta toisensa jälkeen huonompia päätöksiä. Jaimen viskatessa sisarensa kirjeen takkatuleen ajatus hiljalleen konkretisoituu lukijallekin: onko tämä Cersein tarun loppu?

Uusia outoja fantasiaelementtejä putkahtelee myös esille. Old Townissa jokin salaperäinen joukkio kaikessa hiljaisuudessa viljelee mustaan magiaan tai alkemiaan viittavia tekoja, jotka saavat miehenkin virtaamaan vetenä mukulakivien raoissa. Mitäs perkelettä? Beric Dondarrionin väki toisaalla uhmaa kuolemaa, mistä konkreettisin todistus on Tridentin Twinseiltä tuoma Catelyn Starkin harvinaisen eloisassa tilassa esiintyvä ruumis. Samoja ilmiöitä tutkii myös potkut saanut mestari Qyburn käyttäen kokeissaan Cersein nimeämiä ei-toivottuja henkilöitä. Aika pimeitä puuhia sanon minä.

Sota on oikeastaan ohi viimeistään Riverrunin kukistuessa, mitä nyt Storm’s End vielä haraa vastaan. Toki on vaikea sanoa mihin suuntaan asiat etenevät, jos Tyrellit valtaistuinsalin kansoittavat tästä edespäin. Pinnan alla silti kuplii raivokkaasti. Vale nousukkaineen on kytevä ruutitynnyri, Dornesta puhumattakaan, ja kukistuneen Riverruninkin kohtalo arveluttaa niin kauan kun Tom of Sevenstrings siellä saa rauhassa harppuaan soitella.

Briennen matka on ehkä vähiten mielenkiintoinen ja se sisältää enimmäkseen hirtettyjä miehiä, ratsastusta sateessa ja kiivaita miekkamittelöitä ilkimysten kanssa. On vaikea samaistua isoon ja rumaan naisritariin, jonka jokainen repliikki kysyy: ”Terve, oletteko nähneet nuorta neitoa, jolla on on kastanjanruskea tukka?” Toinen hieman auki jäänyt juonikuvio on Dornessa, missä monimutkaiset sukulaissuhteet ja kymmenet uudet henkilöt omine tavoitteineen jättivät kokonaisuuden aavistuksen epäselväksi ainakin näin ensilukemalla.

Aryasta on kasvamassa kova mimmi, aamusta iltaan duunia, kolme uutta opittua asiaa päivässä, öisin ruumiden hoitoa, kova yritys unohtaa sukujuurensa. Kyllä hänestä saadaan vielä kelpo kasvoton. Sansakin on joutunut poistumaan hiukan mukavuusalueeltaan ja ottaa nyt roolia Sweetrobinin tukihenkilönä Petyrin kielareita torjuen. Naimisiin olisi taas pian mentävä, saapa nähdä mitä siitä seuraa.

Mahtava kirja. Mutta eniten pelottaa, että nämä loppuvat kesken. Enää yksi jäljellä, loppuja saanee odottaa vuosia. Turha silti pelätä tulevaa, pitäisi yrittää nauttia siitä, mitä on nyt. Se kauan sitten povattu talvikaan ei sitten vielä vitosessa taida olla ajankohtainen, mutta kutosessa sitten viimeistään (The Winds of Winter). Nyt elän täysillä sarjan maailmaa. Niin täysillä, että hajotin vastikään ikkunalistan kun kuvittelin olevani miekkaileva Jaime. Lienee viisainta tarkastaa palohälyttimen paristot, ennen kuin luen lisää Daeneryksestä.