sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Dan Simmons – Hyperion

Hyperion tuli luettua uudelleen. Tämä siksi, koska ensi kerrasta on jo kulunut useampi vuosi, eivätkä yksityiskohdat olleet enää kirkkaina mielessäni. Aikomus olisi kahlata koko kvartologia läpi lähitulevaisuudessa, aikanaan yritys jäi kesken ensimmäisen osan jälkeen. Nyt muistan miksi.

Periaatteessa Hyperion on hienoa scifiä. Kaikilla sen hahmoilla on mielenkiintoiset tarinat. On väärään suuntaan ikääntymistä, rakkautta, joissa nainen käytännön syistä vanhenee noin kymmenen kertaa nopeammin kuin kumppaninsa, kadonneen tappajamuusan etsintää, tietomurtoa tekoälyverkossa, simulaattoriromanssi ja kuolemattomuuden kirousta. Taustoja pohjustetaan syvällisesti ja hartaasti: oikeastaan koko kirja keskittyy näin ollen esittelemään pyhiinvaeltajajoukon jäsenet. 

Lisäksi kirjan maailmankaikkeus on kiinnostava. Ihminen on levittäytynyt useille planeetoille ja pyrkii laajentamaan vaikutuspiiriään edelleen. Teleporttailukin on keksitty, mutta myös syväjäämatkustus on aktiivista. Jälkimmäinen matkustusmuoto flirttailee jännästi aikakonseptin kanssa, kun matkustajan kellossa on kulunut vain pari viikkoa on muualla saattanut vierähtää useampi vuosi. Vanha maa on ilmeisesti tuhottu ja sen antiikkista termistöä viljellään paikan- ja muissa nimissä ahkerasti (avaruusalus Los Angeles, runoilijoiden kaupunki Keats).

Koko galaksi voidaan karkeasti jakaa kolmeen herruutta tavoittelevaan porukkaan. Hegemonia, eli suurin osa ihmisistä, on avaruuden suurvalta, joka häikäilemättömästi valjastaa alati uusia maailmoja turistikohteiksi. Ousters eli hyljityt ovat ihmisiä, jotka ovat hyljänneet tämän elämäntyylin ja elävät verkon ulkopuolella lainsuojattomina. Kolmas entiteetti on TecnoCore, eli tekoälyistä koostuva tietoverkko, jonka saavuttama tietoisuuden taso on jo ajat sitten ylittänyt ihmisten vastaavan. Tällä tietojärjestelmällä, josta ihmiset ovat vahvasti riippuvaisia, on omia ilkeämielisiä motiiveja. 

Yksi instanssi on ylitse muiden: Hyperion-planeetan Shrike (Lepinkäinen). Lepinkäinen on jumalan kaltainen olio, joka kylvää ympärilleen verta ja kauhua. Pyhiinvaeltajien kertomukset kietoutuvat kaikki tämän otuksen ympärille, he kaikki janoavat perinpohjaista välienselvittelyä. Lepinkäinen on muuttuja, jota edes TecnoCore ei pysty laskemissaan tarkasti määrittelemään, mysteeri. Hän myös kontrolloi aikaa, niin mennyttä kuin tulevaakin. 

Kyllähän näistä aineksista saattaa hienon kirjan loihtia. Kyllä Simmonsin voi sanoa niin tehneenkin. Mutta miksi Hyperion on niin totinen? Siitä puuttuu lämminhenkisyys ja huumori. Koville scififaneille varmaan riittää luettelomainen teknisten vempeleiden kuvaaminen ja ajan rankenteen kanssa kikkaileminen. Hyperion on ilmeisesti saanut kehuja omassa kontekstissaan uskottavan tulevaisuudenkuvan luomisesta, mutta ei se riitä. Sen hahmoihin on vaikea samaistua heidän uskomattomista kohtaloistaan huolimatta. Persoona ja inhimillisyys eivät tavoita lukijaa.

Aion kuitenkin yrittää ahmia loputkin teokset tällä kertaa, sen verran kiinnostunut olen ottamaan selvää, mihin suuntaan tapahtumat etenevät. En välttämättä niinkään välitä ihmiskohtaloista, mutta Lepinkäisen salat silti kiehtovat. Toivokaamme, että jatkossa saadaan mukaan enemmän myös sitä aitoa tunnetta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti