Mika Waltari - Suuri illusioni

Suuri illusioni on Waltarin varsinainen esikoisromaani vuodelta 1928. Parikymppisen kirjailijanalun tyyli ja näkemys eivät ole kuitenkaan arkoja tai hapuilevia, vaan aloitus on varsin vaikuttava. Nuoruus ja rakkauden illusionin särkyminen ovat pääteemoja ja on mielenkiintoista, kuinka kypsiä kirjailijan näkemykset ovat näinkin poeettisista aiheista. Mitäpä nuoret voivat tietää nuoruudesta ennen kuin se on ohi ja on jo liian myöhäistä?

Lehtimies Hart iskee silmänsä häkellyttävään Caritas Holmiin, tuohon mystiseen seurapiirien yöperhoseen, jonka salaperäisyyttä ei voi kukaan järkevä mies vastustaa. Kompleksista suhdetta varjostaa toinen mies, runoilija Hellas, jolla on myös oma sana sanottavana Caritaksen suhteen. Varsinainen kliseinen kilpakosija tämä ei ole, vaan oikuttelevaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan vielä Caritastakin arvaamattomampi. Yhteistä historiaa tytön kanssa silti ilmiselvästi löytyy ja näyttääkin siltä, että reportterimme astuu mukaan vaaralliseen peliin, jonka sääntöjä hän ei tunne. 

Dialogi kirjassa on pääosin liioittelevan intellektuellia. En tosin tunne pääkaupunkiseudun taiteilijapiirejä, voihan olla, että niissä kommunikointi nähdään vain tapana briljeerata taiteen ja kirjallisuuden tuntemuksellaan. Hart sentään pitää jalat maan pinnalla puhuessaankin, muilla se meinaa riistäytyä jatkuvasti verbaaliseksi miekkamittelöksi. Tässä, ja yleensäkin kirjallisuudessa, keino toimii hyvin. Oikeassa elämässä tällaiset jatkuvasti keskustelua suurempiin kokonaisuuksin peilaavat tyypit jaksavat ihastuttaa sen viitisen minuuttia, kunnes sitä useimmiten havahtuu juttelevansa idiootin kanssa. Omakohtaista kokemusta löytyy. Ikävystyttävin ihminen, jonka tiedän moista tekotaiteellista liirumlaarumia suoltavan, olen valitettavasti minä itse.

Hellas ja Hart yllättäen löytävät toisistaan hyvät ystävät. Ystävyyssuhteen pohja onkin sitten astetta monimutkaisempi juttu. Välillä se rakentuu mustasukkaisuudesta, kateudesta tai säälistä, välillä taas ihailusta, sielunkumppanuudesta tai miehiä yhdistävästä yksinäisyydestä. Loppua kohden käy selväksi, että jokaisella kirjan henkilöllä on naamio, jonka taakse he piilottavat oikean itsensä. Helsinki käy liian pieneksi ja matka jatkuu Pariisiin, jossa vihdoin paljastetaan, millaiset kasvot kullakin tosiasiassa on. Suuri illusioni jää kuitenkin paljastamatta, hinnalla millä hyvänsä.

Caritas on Waltarin naiseksi sopivan itsetietoinen ja salaisuuksia täynnä. Hän ei kuitenkaan ole onneksi ihan sieltä julmimmasta päästä, vaikka Hartin sydänsärkyjen määrästä sitä ei ehkä heti arvaisi. Täysin yksin hän ei tilannetta kontrolloi, sitä roolia ei ota tosin kukaan muukaan. Vähiten luonnollisesti Hart, joka hetki hetkeltä muistuttaa enemmän pelinappulaa. Hänen kohtalonsa on kamala. Kun selviää, ketkä tarinan todellisia rakastavaisia ovat, hän ei murru, ainakaan heti,  vaan ikään kuin väistyy päähenkilön roolista pedaten toisille sellaiset olosuhteet, joiden avulla kirja olisi ainakin teoriassa voinut saada ”onnellisen lopun”.

Tässä sodassa ei kuitenkaan ole voittajia, ellei sitten lasketa Pikkuveljeä, joka saa ratsastaa auringonlaskuun moottoripyörällä rakkaansa kanssa. Hänen illusioninsa ei ole vielä särkynyt. Sitä päivää odotellessa. Loppukohtauksessa Hart päätyy oluelle työkaverinsa kanssa yhtä muistoa rikkaampana, kenties astetta katkerampana kuin ennen. Hän ei jaksa enää uskoa omaan onnensa, mutta nähdäkseni hyväksyy, että joku toinen voi tämän onnen silti jostain löytää.

Sivujuonteena sanottakoon, että kohtaus junassa saksalaisnuorukaisen kanssa oli mielenkiintoinen. Hän uskoi kovaan työhön ja yhteiskunnan kehittymiseen kaikilla aloilla. Hän vannoi, että Saksa on oppinut läksynsä ja pyrkii nyt vain hyvään. Uutta sotaa ei tule. Hartilla on omat epäilyksensä miehen puheista. Nämä ajatukset on siis kirjattu vuonna 1928 ja kaikkihan me tiedämme, kuinka asiat sittemmin etenivät. En tiedä, millainen poliittinen ilmapiiri tuolloin vallitsi, mutta nyt kyllä alkoi kiinnostaa ottaa asiasta selvää.

Kirja oli oikein nautinnollista luettavaa. Pidin yöllisistä uintiretkistä, polven yläpuolelle jäävistä hameenhelmoista, pimeän viinan trokareista, karskeista merimiehistä, vihjailevista postikorteista ja tappiollisista jalkapallo-otteluista. Pidin tunnelmasta ylipäätään. Nyt taas tekee mieli lukea lisää Waltaria ja muutenkin suomalaista kirjallisuutta. Parempi kai ryhtyä tuumasta toimeen.