tiistai 25. heinäkuuta 2017

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla

Ihmisyyden rajalla on päällisin puolin perinteinen kuvaus sota-ajan ja erityisesti keskitysleirien kärsimyksistä. Tosin, en ole kyllä pahemmin sotamuisteloita aiemmin lukenut, joten tuo väitös perinteikkyydestä kumpuaa vain hatarista mielikuvistani, millaisia kuvittelen keskitysleirien vankien tarinoiden olevan. Niteen kirjoittaja Frankl on siis itse ollut paikanpäällä selviämässä natsien hirmuteoista, joten uskottavuuden pitäisi ainakin olla kunnossa. Itse asiassa Frankl onkin hyödyntänyt kokemaansa kurjuutta ymmärtääksen paremmin ihmisen mielen liikkeitä ja ollut osaltaan edistämässä tiedettä mielisairauksien ymmärtämisen saralla. Uteliaisuus siitä, kuinka paljon ihminen voikaan kestää kärsimystä, saikin Franklin kenties säilyttämään elämänhalunsa paikassa, jossa ihmiselämän arvo on tasan nolla.

Itselleni kirja kolahti kahdesta syystä. Keskitysleirien kauhuista olen toki ollut tietoinen sen verran, mitä koulukirjoista, elokuvista ja yleissivistyksestä saa ammennettua. Tällaista yksityiskohtaista kuvausta en ole kuitenkaan aiemmin lukenut, joten oli mielenkiintoista, joskin järkyttävää, lukea Franklin omakohtaista selontekoa siitä, millaista on todella riisuutua inhimillisyyden viimeisistäkin rippeistä ja elää keskellä kuolemaa, nälkää ja pakkotyötä. Julmuuden ja pahuuden määrä kavahduttaa. Toinen syy on Franklin syväluotaus ihmismieleen. Mies loihtii mm. järkeenkäyvän teorian siitä, mikä on elämän tarkoitus. Tai oikeammin, ihmisellä täytyy olla tarkoitus elämälleen. Jos on syy miksi elää, kaikki muu tulee kuin itsestään. Itse tarkoitus jää jokaisen oman harkinnan varaan.

Tällainen tarkoituksen etsiminen sopii sattumoisin omaan elämäntilanteeseeni. Ei siksi, että olisin vailla syytä elää tai siksi, että nykyinen elämäni olisi kurjaa. Vaan pikemminkin siksi, että satun olemaan kahden luontaisessa ihmiselämään kuuluvan vaiheen välissä ja olisi kenties välillä hyvä pysähtyä miettimään, mihin suuntaan kulkuaan jatkaisi. Franklin termistöä lainaten, ei tässä missään eksistentiaalisessa tyhjiössä olla, mutta voisi olla tarpeen tarkistaa, mikäs se oma elämän tarkoitus nyt taas olikaan ja tehdä mahdollisia päivityksiä tavoitteeseen, jos niikseen tulee.

Kirja oli lyhyt, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Christopher McDougall - Born to Run

Kävin tänään lenkillä. Aloitin pari kuukautta sitten juoksemaan pitkän tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen toistaiseksi jaksanut jatkaa harrastusta säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäistä kertaa elämässä juoksemiseen on tullut sen verran rutiinia, että se alkaa tuntua kuolemisen ja väsymyksen lomassa hetkittäin jopa nautinnolliselta. Siksi kai innostuinkin lukaisemaan McDougallin Born to Runin, jonka bongasin jostain parhaimpien juoksukirjojen listalta. 

Born to Runin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Meksikoon, Sierra Madren jylhiin ja auringonpaahtamiin vuoristomaisemiin. Kyseessä on ainakin oletettavasti tosi tarina, jonka kaikki hahmot ovat todistettavasti oikeita eläviä ihmisiä - ultramaratoonareita. McDougallin missiona on selvittää juoksemisen salaisuus ja tähän tavoitteeseen hän uskoo pääsevänsä tarkastelemalla meksikolaista Tarahumara-heimoa, joka elää eristyksissä sivistyksestä ja jonka jäsenet käytännössä elävät juostakseen käsittämättömiä matkoja tappavassa helteessä salakavalien jyrkänteiden, kivikkoisten kanjonien, kalkkarokäärmeiden ja huumeparonien keskellä - ja kaiken kukkuraksi käytännössä paljain jaloin. Mikä on tämä kummallinen väsymätön kansa ja mitä he voivat opettaa maailmalle juoksemisen jalosta taidosta?

Kirjassa seurataan, kuinka McDougall kokoaa kasaan sekalaisen sakin amerikkalaisia huippujuoksijoita ja vie heidät vaaralliselle retkelle Meksikoon ottamaan mittaa paikallisista juoksijasankareista. McDougalin matka sohvan pohjalta Tarahumarien lenkkipoluille on kiehtova, mutta vielä kiintoisampaa on lukea matkalle osallistuvien juoksijoiden omat tarinat ja syyt siihen, mikä saa heidät vuodesta toiseen rääkkäämään elimistönsä äärimmilleen ja juoksemaan matkoja, jotka pituudessaan ja maastoltaan ylittävät kaikki terveen järjen rajat. Born to Run kertoo siitä, mitä on olla juoksija.

Väitän, että kirjaa lukiessa on mahdotonta olla ryntäämättä ulos lenkkitossut jalassa ja yrittää tavoittaa palanen siitä juoksemisen ilosta, mitä McDougall kirjassaan saarnaa. Born to Run on erinomainen motivaattori, joka varmasti herättää jokaisessa halun kirmata vapaana luonnon keskellä, koetella omia rajojaan ja ylipäätään pitää kaikin puolin parempaa huolta kehostaan. Ilmeisesti kirja saikin ilmestyessä aikaan jonkinlaisen kuntoilubuumin. Tämä pätee myös minuun. Aion ehdottomasti yrittää juosta entistä enemmän, syödä terveellisemmin ja ylipäätään muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. Nähtäväksi toki jää, onnistuuko tämä käytännön tasolla, mutta kipinä on nyt ainakin vahva, loputhan on vain itsestä kiinni.

Aavistuksen verran on havaittavissa, että McDougall on kallellaan vahvasti juuri paljasjalkajuoksuun. Hän tuomitsee nykyaikaiset kantapäävaimennetut lenkkikengät (syyttäen erityisesti Nikeä) paholaisen keksintöinä, jotka ovat syypää käytännössä kaikkeen pahuuteen maailmassa alkaen ihmisten jalkojen tuhoamisesta. Näistä asioista käydään paljon keskustelua myös netissä ja argumentteja on puolesta ja vastaan on sen verran paljon, että tällainen harrastuslenkkeilijä saa helposti päänsä pyörälle totuutta etsiessä. Lenkkarivihan lisäksi McDougall vetelee sangen heppoisia johtopäätöksiä juoksemisen evolutiivisesta merkityksestä. Jätin suosiolla nämä väittämät omaan arvoonsa, mutta se ei vähennä sitä tosiasiaa, että Born to Run on erinomainen kirja juoksemisesta innostuneille ja niille, jotka siitä haluavat innostua.

Itse ultramatkojen taittaminen on aivan oma maailmansa rakkoineen, nestevajeineen ja hallusinaatioineen. Omassa juoksuhistoriassani pisin matka on ollut vajaa 30km, jonka jälkeen tuskin kykenin ottamaan askeltaan. Maraton onkin aina tuntunut todella kaukaiselta ajatukselta, jo ajatus niin pitkästä matkasta saa minut suunnittelemaan lenkkitossujen polttamista. Ultrajuoksijat pitävät näitä matkoja kuitenkin lämmittelynä. Nämä uskomattomat miehet ja naiset juoksevat satoja kilometrejä yhteen menoon. Tällaisia matkoja on mahdotonta edes käsittää. Born to Run kuvaa upeasti, mitä moisella matkalla juoksijan päässä liikkuu ja miten ihmiskeho ylipäätään pystyy venymään tarvittaessa pidemmälle kuin tavallinen tallaaja aavistaakaan.

Lue kirja ja juokse. Tai jos et lue, niin juokse silti.