tiistai 7. marraskuuta 2017

Agatha Christie - Aikataulukon arvoitus

Lars Svedberg turinoi minulle toisen Christie-pläjäyksen putkeen, Aikataulukon (siis juna-aikataulun) arvoituksen. En halua spoilata ketään, mutta mielestäni tämä teos oli selkeästi Idän pikajunaa heikompi. Viimeisen arvosteluni jälkeen muuten Idän pikajunan elokuvaversio on nähnyt päivänvalon ja kaikkitietävän IMDB:n mukaan ainakin kyseessä on odotetusti jonkinasteinen rimanalitus.

Aikataulukon arvoitus ei ollut suljetun paikan mysteeri, vaan tapahtumat sijoittuivat pikkukyliin ympäri Englantia ja murhien tutkinta kesti pitkän aikaa. Nämä seikat vähensivät selkeästi jännitettä ja mysteerin tuntua. Tämän lisäksi osasin olla tällä kertaa enemmän varuillani Christien hämäysyrityksiä kohtaan ja aavistella, ettei kaikki ole niin simppeliä, mitä hän antaa ymmärtää. 

Poirot oli veitikkamaisempi kuin koskaan ja Christie viljeli kotikutoista huumoriaan useassa kohdassa. Mielestäni tapaus ei kuitenkaan mahdollistanut Poirotin älynlahjojen valjastamista täyteen teräänsä ja vaikka itse ratkaisu vaatikin hoksottimia, tuntui siltä, että valtaosan kirjasta poljettiin jotakuinkin paikallaan. Mietiskelin lukemisen aikana, että meininki on vähän laimeaa, mutta epäilin, että pinnan alla kuhisee varmasti enemmän kuin arvaankaan. Lopussa Christie kääntäisi kaiken päälaelleen. Tällä kertaa kuitenkin petyin. Rikos oli toki jokseenkin monimutkainen, mutta ratkaisu ei ollut niin tyydyttävä ja tyhjentävä kuin se olisi voinut olla.

Ymmärrän toki, että Christien tarinat ovat absurdeja, enkä niiltä välttämättä täydellistä realismia odotakaan. Silti, ABC:n punoma juoni oli tarpeettoman kompleksinen ja vailla järkeä, jos asiaa miettii tosissaan. Keksin helposti sata parempaa tapaa, joilla murhaaja olisi voinut tavoitteensa saavuttaa. Pisteet toki Christielle siitä, etten tälläkään kertaa itse syyllistä keksinyt. Toisaalta, mikään kirjan aikana ei suoraan mielestäni vihjannut objektiivisesti syylliseen ja lopusta puuttui "olisihan se pitänyt arvata"- fiilis.

Christien dekkarit ovat kuitenkin helppoa luettavaa tai kuunneltavaa ja en kadu tähänkään teokseen tarttumistani. Suuri osa viehätyksestä tulee myös vanhan ajan tunnelmasta, mikä ilmenee ihmisten dialogissa ja nykyajalle tarpeettoman hienotunteisena pönötyksenä. Pohdiskelin adjektiivia "hauskannäköinen", ja että uskaltaisikohan termiä käyttää oikeassa elämässä kohteliaisuutena. Voi olla, että sanomista tulisi.

Mainittakoon vielä avainhenkilöt, jotta voin joskus palata tähän tekstiin ja muistella kirjan tapahtumia. Salaperäinen ABC, kioskinpitäjän sukulaistyttö Mary Drower, kipakka Megan Barnard, mustasukkainen Donald Fraser, velimies Franklin Clarke, hollantilainen posliininukke Thora Grey ja turhantärkeä poliisimies Crome.

Luulen, että palannen vielä Christien teoksiin, mutta mielellään ottaisin yhden murhan tilassa, jossa epäiltyjen joukko on tarkkaan rajattu, johtolangat selkeästi eritelty ja jossa kaikki puhuvat omista syistään palturia sekoittaen pakkaa. Kuolema Niilillä ainakin otsikon perusteella sopinee toiveisiini. Ajattelinkin käydä lainaamassa teoksen äänikirjana kirjastosta, kunnes tajusin, että sehän on siellä CD-levynä. Kirjasto se on niin hidas käänteissään. Kuka ihme käyttää vielä Herran vuonna 2017 CD-levyjä. Ainakaan omasta taloudestani ei löydy yhtään laitetta, joka moisia museokapineita pyörittäisi. Laittaisivat vaan nettiin kaiken, niin säästyisi hyllytilaakin.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Nautiskelin Christietä äänikirjan muodossa mainion Lars Svedbergin säestämänä. Kirjan valitsin aivan satunnaisesti, koska se oli helposti saatavilla. Melkoinen yllätys olikin, kun eilen aloin googlettamaan arvioita kirjasta. Kävi ilmi, että teoksesta on tehty uusi filmatisointi, jonka ensi-ilta (Amerikassa) on tänään 3.11. Sattumaako? Toisaalta kiinnostaisi nähdä murhamysteeri elokuvissa, mutta pelkään kovasti, että Hollywood-koneisto ei vain ole tarpeeksi herkkä säilyttämään alkuperäisteoksen charmia. Jään odottamaan arvioita ennen kuin teattereihin matkaan. Suomen ensi-ilta taitaa olla marraskuun lopulla.

Luku- tai kuuntelukokemukseni eteni seuraavasti: "Kiinnostava miljöö, mmm, suljettu tila, murhaaja on siis yksi matkustajista, hauskaa ajankuvaa, sekava tapaus kerrassaan ja paljon epäiltyjä, vaikea osoittaa syyllistä, jahas homma etenee, paljastuksia, miksiköhän nämä Christiet ovat niin suosittuja, kohta kai murhaaja jo selviää, hetkinen nyt, MITÄ IHMETTÄ, pyhä isä mitä täällä tapahtuu, Poirot perkele, en tajua vieläkään, aiivaan, aaiiiiivaan, se kyllä käy järkeen :D:D, uskomaton juttu, mahtava kirja!"

Pitää kai lukea enemmän dekkareita. Idän pikajunan arvoitus on Hercule Poirot -romaani, jossa tämä ranskalaisetsivä selvittää omaan verkkaiseen tyyliinsä raiteilla tehtyä murhaa. Christielle ja aikalaisilleen tyypillisesti actionia ei tarvita, on vain mysteeri ja epäillyt, joita haastattelemalla rakennetaan kokonaiskuvaa murhaillan tapahtumista. Christie luo pelin ja asettaa sille säännöt, joiden puitteissa lukija saa arvailla tapahtumien kulkua ja motiiveja. Kukin matkustaja vuorollaan käy epäilyksenalaisena. Peli etenee hiljalleen umpikujaan, tilanteeseen, jossa lukijasta tuntuu, että juttu on mahdoton, mutta tietää samaan aikaan, että silti se jotenkin selviää. Ehkä Christien noudattamat säännöt eivätkään sittenkään kaikki päde...

Kiinnitin lukiessani huomioni muutamaan yksityiskohtaan, jotka lopulta osoittautuivat tärkeiksi. Loppuratkaisu tuli silti totaalisen puskista. Voi toki olla ihan kokemuksen puutetta, että en osaa koskaan näiden dekkareiden arvoitusta itse selvittää. Tässä vaiheessa minun pitäisi kai kritisoida uudempaa jännityskirjallisuutta, joissa viskiin ja naisiinmenevä ex-poliisi mukiloi konnia varjoisilla kujilla. En ole kuitenkaan niitäkään lukenut. Christien maailma on sen sijaan mukavan rauhallinen ja vanhanaikainen. Itse asiassa moni ilmaisu särähtää jopa vähän korvaan, erityisesti stereotyyppiset luonnehdinnat eri kansallisuuksista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista. Ei kannata kuitenkaan triggeröityä, vaan ottaa huomioon konteksti ja kirjan ikä. Lasken itseni melko liberaaliksi tyypiksi, mutta on kiinnostavaa uppoutua toisinaan Christien maailman kaltaiseen konservatiiviseen ympäristöön, jossa nenäliinan kankaan hinta tai englantilaisuus määrittävät ihmisen luonteen.

Vielä anekdoottina mainittakoon, että uuden elokuvaversion Youtube-trailerin suosituimpana kommenttina oli jotakuinkin: "Näyttää aivan Sherlock Holmesilta". On kai vihdoin hyväksyttävä, että sitä on tulossa vanhaksi. Nuoremmalla sukupolvella lienee tuskin minkäänlaista kosketuspintaa siihen kuka on Agatha Christie, Hercule Poirot tai Neiti Marple.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Terry Pratchett - The Colour of Magic

Mieleni on halajanut jo pidemmän aikaa lukea fantasiaa. Vaikka lasken itseni fantasiakirjallisuuden ystäväksi, eivät alan teokset ole viime vuosina syystä tai toisesta päätyneet kirjahyllyyni. Song of Ice and Fire on vielä kesken, syy ei tosin ole omani vaan George R.R. Martinin. Vaikka fantasiamaailmat ovat kiehtovia, kaipaan kai erityisesti jotain pitkää kirjasarjaa, jossa ehtii tosissaan tutustumaan ja kiintymään hahmoihin. Siksi ajattelinkin alkaa lukea Pratchettin Discworld-romaaneja.

Colour of Magic tuntui lupaavalta. Ei täydelliseltä, mutta lupaavalta. Discworld on satumainen paikka ja tuntuu siltä, että Pratchettin humoristinen ote mahdollistaa mielikuvituksen venyttämisen pidemmälle kuin perinteisissä ryppyotsaisemmissa fantasiasarjoissa on suotavaa. Itse huumori on aika douglasadamsilaista. Olen antanut itseni ymmärtää, että sävy muuttuu myöhemmin jonkin verran vakavammaksi.

Hieman miinusta kirja saa ylitsepursuavista toimintakohtauksista. Välillä meininki on turhankin sekavaa ja hulvatonta. Pratchett selostaa tapahtumat tarkoituksella hieman vinkkeliä vaihdellen ja lukijaa hämäten, joten varsinkin vieraalla kielellä lukeva saa kyllä olla välillä tarkkana pysyäkseen melskeessä mukana.

Toimintaa tasapainotti maailman kuvailu ja lämminhenkiset viittaukset reaalimaailmaan. Toivon, että tämä on se suunta johon sarja etenee. Meidän maailmamme ilmiöiden ällistelemistä absurdissa fantasiakontekstissa. Kirjoja Pratchettilla on kertynyt vino pino, joten luettavaa riittää. Saa nähdä tuleeko tästä kaikkien aikojen suosikkisarjani vai heitänkö niteet seinään kolmannen osan puolivälissä. Kävin kyllä tänään kirjastossa ja aika optimistisesti lainasin osat kaksi, kolme ja kymmenen. Näillä alkuun.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Olen juossut viimeisen seitsemän päivän aikana enemmän kuin yleensä koko vuodessa. Tarkalleen ottaen 72,8 kilometriä. Ensimmäistä kertaa elämässä on alkanut tuntua siltä, että todella nautin juoksemisesta. Suurimman osan ajasta se tuntuu tietysti raskaalta ja aina jotain paikkaa kolottaa. Mutta ei enää koko aikaa. Välillä kropan valtaa miellyttävä hyvän olon tunne ja jopa nautinto. Näinä hetkinä tuntuu, että jalat hoitavat oman hommansa ja juokseminen on täysin luonnollinen olotila. Realistina tiedostan toki, että minulla on tapana innostua jostakin hetkeksi ja unohtaa se kokonaan pian. Joten yritän nyt nauttia tästä syttyneestä juoksukipinästä niin kauan kuin sitä kestää. Salaa toivon, että juoksemisesta kehkeytyisi elämäntapa, mutta ääneen en tätä tohdi mainita. Tästä syystä kai lainasin Murakamin juoksukirjan ja luin sen yhdeltä istumalta.

Murakamia olen joskus aiemminkin yrittänyt lukea. Kyseessä oli Suuri lammasseikkailu, mutta se jäi kesken. En muista yksityiskohtia, mutta se tuntui jotenkin kylmältä ja sekavalta, enkä päässyt siihen missään vaiheessa sisälle. Yllätyinkin hieman, että Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ei ollutkaan pelkkää maratoonausta vaan myös Murakamin omaelämäkerrallista pohdiskelua kirjoittamisesta. 

Tarina jazzklubin isännästä kirjailijaksi oli kyllä kiinnostava, mutta pidin ainakin itse sitä hiukan sivuseikkana. Mielenkiintoisempaa oli lukea miehen taivalta juoksijana ja hänen suhtautumistaan pitkiin matkoihin ja päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvaan kipuun ja kärsimykseen. En pidä itseäni juoksijana (ainakaan vielä), mutta tuntuu hyvältä lukea niistä kokemuksista, joita itsekin lenkkipoluilla toisinaan tuntee. Murakamin ajatukset juoksusta eivät edes välttämättä ole mitenkään ainutlaatuisia, mutta on kiva samaistua toiseen ihmiseen, joka ajattelee joistain asioista samalla tavalla kuin itse.

Murakami tuntuu persoonana jokseenkin viileältä. Kirjassa myös leijailee hieman pelottavakin aromi kuolevaisuudesta ja siitä, että hiljalleen kaikki rapistuu ja häipyy pois. Mitä hyötyä laskea vettä ämpäriin, jonka pohjassa on reikä? Mies kuitenkin kirjoittaa kauniisti, vaikkakin tuntuu hieman oudolta lukea ylipäätään mitään suomeksi pitkän tauon jälkeen (japani ei valitettavasti suju). Eniten pidin (kuten Born to Runissakin) kilpailukuvauksista. Siitä, mitä päässä liikkuu missäkin vaiheessa, kuinka monta kilpakumppania ohitettiin, mikä oli lämpötila ja mitä juotiin tankkauspisteillä. Sikäli omituista, että juoksukilpailuun osallistuminen ei minua jostakin syystä kiinnosta yhtään. 

Kirja oli lyhyt, mutta mainio. Voisin kenties harkita uuden mahdollisuuden antamista Murakamille jossain vaiheessa. Kiinnostavaa olisi tietää, miten mies selviäisi juoksijana Suomen talvesta. Itse odotan pelonsekaisin tuntein, missä vaiheessa päivä päivältä laskeva lämpötila ja jäätävä vesisade saavat kipinäni sammumaan. 

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu oli aikanaan jossain lukion tai yläasteen lukulistalla. Tämän muistaminen helpotti kirjaan tarttumista. Ainakin äidinkielenopettajat tykkäävät. Lukiessa huomasi, että kyllähän kirja juuri nuorelle lukijalle on varmasti puhutteleva. Jatkaako yliopistoihin, lääkiksiin, oikiksiin, kauppiksiin, lähteäkö maailmalle, havitellakko jotain "suurta" tavoitetta vai antautuako aistimaailman pyörteisiin ja elää vailla huolta huomisesta. Nuorta lukijaa hemmotellaan, mutta Hessen teksti tarjoaa vanhemmillekin sieluille paljon ajateltavaa (enkä tarkoita välttämättä vanhalla sielulla itseäni).

Narkissos ja Kultasuu ovat kaksi verraten erilaista, mutta yhtälailla ylevää ihmisenalkua. Narkissosta ohjaa halu oppia kirjat ja lait, kieliopit ja filosofiat. Hän omistaa elämänsä Jumalalle ja katumusharjoituksille, näkee maailman epätäydellisyyden ja siksi pyrkii sulkemaan sen pois. Kultasuu taas tarttuu näihin puutteisiin maailmanjärjestyksessä, piehtaroi synnissä ja antaa epävarmuuden laineiden paiskoa itseään. Pienten kasvukipujen jälkeen hän myös perehtyy kuvanveistoon, joka tuntuu olevan sopiva keino taistella kaiken katoavaisuutta vastaan.

Narkissoksen ja Kultasuun ystävystyminen kirjan alkupuolella on sangen mainiota luettavaa. Narkissos tuntee ystävänsä paremmin kuin tämä itse ja ohjaa tämän kasvua esimerkillään. Kultasuu taas ei edes huomaa, kuinka hänen luovuutensa ja vapautensa puhuttelee Narkissosta. Vastakohdat sopivat hienosti yhteen ja kaverusten välinen kemia toimii. Valitettavasti nuorukaisten tiet erkanevat jo varhain, kun Kultasuu itselleen mitään mahtamatta päättää jättää luostarielämän taakseen ja ottaa selvää, miten maailma tosiasiassa pyöriikään.

Valtaosan kirjasta pääsemmekin seuraamaan Kultasuun aikuistumista ja harhailua elämän polulla. Kirkkaiden silmiensä ja vaaleiden kutriensa ansiosta Kultasuu kohtaa matkallaan paljon rakkautta ja himoa. Petikumppanien määrä on sen verran suuri, että lukijakin meinaa jo pudota kärryiltä. On Lyydiaa, Juliaa, Rebeckaa, Lisbethiä, Leneä, Agnesta, on talon emäntiä, piikoja ja tyttäriä. Kultasuu hiljalleen oppii kuitenkin, että nautinto ja tuska ovat veistetty samasta puusta. En tiedä, onko Kultasuu onnellinen missään vaiheessa elämäänsä. Ainakaan hän ei ketään opi rakastamaan, vaikka niin muka väittääkin. Vuosien taivalluksen jälkeen Kultasuu havahtuu huomaamaan, ettei hänelle ole jäänyt käsiin harharetkistään yhtään mitään paitsi kuvat mielessään.

Niin Narkissos ja Kultasuu kohtaavat vanhoina dramaattisissa merkeissä, toinen arvostettuna apottina ja toinen kuolemaantuomittuna. Toinen ei kuitenkaan ole toista parempi. Vaikka eläisit lähellä Jumalaa korkeaa oppia tavoitellen, kytee mielessäsi aina epäilys siitä, heitätkö hukkaan elämäsi. Narkissos tajuaa tämän erityisesti katsellessaan Kultasuun veistoksia, joita ei voi luoda taitavinkaan mestari pelkällä teknisellä uurtamisella ,vaan niiden syntyyn on vaadittu elämänkokemusta. Työssä näkyy jokainen salainen suudelma ja ruton runtelema ihmiskohtalo. Ja yhtä lailla onneton on Kultasuu. Mitä kaikella on merkitystä? Kaikki mikä annetaan, otetaan pois.

En ole siis ihan varma, onko kirjan loppu onnellinen vai ei. On selvää, että absoluuttista tavoitettaan kumpikaan sankareistamme ei koskaan saavuta. Toisaalta kyllä molempien elämässä on iloa ja rauhaa, omilla tavoillaan. Ydinsanoma voisi olla, että moni polku johtaa samaan paikkaan. Tämä sanoma varmasti rohkaisee monia äidinkielenkurssilla kirjaan tarttuvia, valintojaan vielä miettiviä nuoria.

Pidin kovasti kirjasta, erityisesti parivaljakon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kultasuun matkat olivat kiehtovia ja tarpeellisia, joskin tällaisia nuoren miehen aikuistumisriittejä olen aiemminkin lukenut runsaasti (esim. Waltarilta). Kuten varmasti moni muukin lukija, välillä uppouduin soveltamaan Hessen ajatuksia omaan elämääni. Ja jos kirja saa ajattelemaan niin kyseessä on pakko olla hyvä kirja. 

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

H.G. Wells - The Time Machine

Luin scifiä. Aikakone on ilmeisesti ensimmäisiä (ellei peräti ensimmäinen) teos, jossa aikamatkailua käsitellään harhaisten unien sijaan tieteellisenä ilmiönä. Julkaisuvuosi kirjalla on rapoisa 1895. Aikamatkailu on aihe, johon jokainen itseään kunnioittava tieteiskirja tai -elokuva jossain vaiheessa väkisinkin sotkeutuu. Ajan rakenteen kanssa kikkailusta on kirjailijan helppo ammentaa materiaalia ja muodostaa kompleksisia, tajuntoja räjäyttäviä juonikuvioita. The Time Machine on alansa pioneeriteos ja varmasti toiminut inspiraation lähteenä lukuisille uudemmille aikamatkailusta kiinnostuneille kirjailijoille ja elokuvantekijöille. On kuitenkin pakko myöntää, että The Time Machine ei ole mielestäni erityisen hyvä kirja.

Mies matkaa tulevaisuuteen ja takaisin. Aikajana ei pirstaloidu monimutkaiseksi verkostoksi, paradoksit loistavat poissaolollaan. The Time Machine on tylsän suoraviivainen. Tulevaisuuden maailmassa ihmisrotu on jakautunut sivistyneisiin ja työväkeen ja evoluutio on erottanut nämä porukat kauas toisistaan. Parempiosaiset haistelevat päivät pitkät kukkasia ja heikompi aines asuu sokeana maan alla kuin elukat. Tästä vedellään jonkinlaisia yhteiskunnallisia päätelmiä, enkä kyllä oikeastaan edes tajunnut, mitä Wells yritti sanoa. Aikamatkaajalta ei tuntunut löytyvän sympatiaa alamaailman morlokeille sitten alkuunkaan. Ennakkoluuloinen äijä minusta.

Matkaajan omien älynlahjojen ja kekseliäisyyden jatkuva ihastelu tuntui oudolta. Tuntuu, että lukijalle ei näytetty tulevaisuutta kovin objektiivisesti, josta tämä olisi voinut vedellä omat mielipiteensä siitä, miten moiseen pisteeseen on historian kuohuissa ajauduttu. Sen sijaan aikamatkaaja selosti omasta päästään kaikkitietävästi, miksi asiat ovat niin tai näin. Teki mieli pyytää kertojaa jatkuvasti perustelemaan väittämiään vähän paremmin.

Actionkohtaukset tuntuivat täysin turhilta. Ei minua kiinnosta, kuinka örkkejä vastaan taistellaan tulen ja rautaputkien avulla. Tällaiset toimintakohtaukset voisivat tapahtua nykyhetkessäkin ja se, että mätkintä tapahtuu tuhansien vuosien päässä ei tuo niille minkäänlaista lisäarvoa. Weenan rooli jäi myös hämäräksi. Tämä nuori aikanainen tuntui olevan aikamatkaajalle tärkeä, mutta lukijalle tyttö jäi etäiseksi, kuten myös koko heidän välisen suhteensa laatu. 

Lisäksi ärsytti kehyskertomus, jossa aikamatkaaja selostaa tarinaansa snobikavereilleen ruokapöydässä. Kaiken kaikkiaan koko teos oli vähän levällään ja olisi kaivannut selkeämpää draamankaarta. Nyt vain pällisteltiin ympäriinsä. Lienee niin, että Wellsin ansiot eivät ole tarinankertojana vaan enemmänkin uusien ideoiden (huom. vuoden 1895 mittapuulla) loihtijana.

Ehkä parhaiten jäivät mieleen kohdat, joissa huristeltiin itse aikamasiinalla vuosien suhistessa silmissä. Auringonlaskut ja -nousut sekoittuivat yhdeksi mössöksi, rakennukset nousivat ja sortuivat, käväistiinpä jopa ihmisen loppusijoituspaikassa, jossa enää ravut odottelevat auringon lopullista sammumista totaalisessa hiljaisuudessa. Nämä osiot olivat hyviä.

Silti, suuhun jäi kirjasta laimea jälkimaku. Aikamatkailusta on saatavilla niin tripauttavaa kamaa, että The Time Machine tuntuu auttamatta pahasti ikääntyneeltä. Ehkä missasin jotain oleellista. Puritaanit, älkää suuttuko, tämä on vain minun mielipiteeni. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Hermann Hesse - Siddhartha

Latasin puhelimeeni jonkinmoisen Project Gutenberg -sovelluksen, josta siis löytyy runsas määrä ilmaista luettavaa. Toki tarjontaa rajoittaa se, että teosten tulee olla ylittänyt tekijänoikeuksien parasta ennen -päiväys. Käytännössä tarjolla on siis vanhoja klassikoita, ihan viimeisimpiä Ilkka Remeksen trillereitä on sovelluksesta turha etsiä.

Teokset voivat olla siis ikäloppuja, kuten valitsemani vuonna 1922 julkaistu Hessen Siddhartha, mutta ajan hammas on siten lempeä, että se ei pure tekstiin, joka on kirjoitettu sopivan ajattomasti. Siddhartha oli erittäin positiivinen yllätys, kauniisti kirjoitettu, satumainen ja syvällinenkin tarina itseään etsivästä nuorukaisesta. Muistan hämärästi joskus kouluaikoina lukeeneni Hessen Demianin, ja jos oikein muistan, niin pidin siitäkin kirjasta kovasti. Jostain syystä mieleni haluaa kytkeä Siddharthan samaan kastiin esimerkiksi Waltarin Mikael Karvajalan tai Johannes Angeloksen kanssa. Ehkä se on se nuoren sielun tuska ja jonkin suuremman etsiminen, mikä molempien kirjailijoiden hahmoissa kytee voimakkaana.

Siddhartha käy läpi monenmoisia vaiheita totuutta etsiessään. Hän on kunniallinen poika, noudattaa rituaaleja tapoja, hylkää maallisen maailman, paastoaa, kuuntelee opetuksia, oppii kuuntelemaan ja ajattelemaan, kääntää selkänsä opetuksille, katsoo muita alaspäin, kokee syntisen maailman, unohtaa opetukset, oppii rakastamaan, unohtaa kuinka kuunnella tai ajatella, vajoaa maallisiin huoliin, on valmis heittämään henkensä, irtautuu syntisestä maailmasta, katsoo muita ylöspäin, kokee tuskaa, ja loppujen lopuksi, löytää rauhan ja ymmärryksen ja saa viisaan miehen hymyn huulilleen.

Viisautta ei voi oppia opettajilta. Siddharthan polku on varmasti tuttu useimmille meistä. Toisinaan maailma tuntuu oudolta ja sen ihmiset ovat kuin muurahaisia, jotka vaistojensa varassa etenevät päivästä toiseen näkemättä kokonaisuutta. Sitä ajattelee olevansa itse muurahaispesän yläpuolella katselemassa sitä sekasortoa ja tietävänsä paremmin. Vilkaisu peiliin paljastaisi, että samat muurahaisen leukaperät sieltä takaisin louskuttavat. 

Jos maailma olisi musiikkia, harmonia ja sävelten verkko, sitä kuvittelee olevansa melodia, joka soi taustaharmoniaa vasten. Musiikki kuulostaa kuitenkin hyvin riitasointuiselta, sävelten sekamelskalta, kuin joltain modernistiselta sävellykseltä, josta ei saa otetta, atonaaliselta, dissonoivalta Stravinskyn sinfonialta. Ehkä ongelma onkin siinä, että oma melodia on vain väärässä sävellajissa. Jos soittaa Piippolan vaaria C-duurin soinnuilla, mutta päämelodia on F#-duurissa, on lopputulos rumaa jälkeä. Kun sitten viimein ymmärtää transponoida elämänsä sävelkulun samaan sävellajiin maailman harmonian kanssa, kaikki loksahtaakin paikoilleen ja kokonaisuus muodostaa sittenkin funktionaalisen harmonian, jossa yksikään sävel ei ole väärällä paikalla ja kuinka jokainen hiiala hiiala hei tavoittaa akselistot korvan sisässä, soittajan käden asento on oikein ja kappale on esitetty täsmälleen siten, miten se on etukäteen kirjoitettu ja ennalta sovittu. Lapsena pianon edessä istuessani kummastelinkin aina vähennettyjä sointuja, kuinka rumia ne ovat, eivätkä sovi mihinkään luontevasti. Nykyään vähennetyt soinnut ovat aivan normaalin kuuloisia esimerkiksi dominanttien korvaajina ja musiikki olisi huomattavasti köyhempää ilman niitä (ylinousevien kanssa en ole ihan vielä päässyt täyteen sopuun, vaikka kyllä niilläkin on aikansa ja paikkansa).

Tämä musiikkianalogiani lähti vähän harhailemaan, enkä tiedä allekirjoittaisiko Hesse tai Siddhartha näitä sanojani, mutta tällaisia ajatuksia lukijassa heräsi. Pidin siis kirjasta kovasti ja uskon tai ainakin haluan toivoa, että pystyisin oppimaan Siddharthalta jotain, mitä voisin soveltaa oikeassa elämässä. "Etsivä löytää" ei tosin Siddharthan mukaan pidä paikkaansa, muuten saattaa käydä kuten Govindalle. Siddhartha on ajaton kirja, johon lienee vielä joskus syytä palata. Diippiä buddhameininkiä ja "we are all of one" -filosofiaa viihdyttävässä satumuodossa. 

perjantai 1. syyskuuta 2017

Elizabeth Gilbert - Eat, Pray, Love

Eat, Pray, Love on kymmenisen vuotta vanha sittemmin elokuvanakin ilmestynyt kertomus naisesta, joka lähtee etsimään itseään vuodeksi Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Kirja lienee jonkinlainen inspiraation lähde tuhansille naisille parisuhdeongelma- sekä travellausoppaana. On positiivista, että kirja rohkaisee ihmisiä matkustelemaan ympäri maailmaa ja auttaa pohtimaan omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, mikä kieltämättä joskus arjen pyörteissä jää taka-alalle. Silti mielestäni Eat, Pray, Love on todella huono kirja.

Gilbert kirjoittaa teoksessa omista kokemuksistaan. Traaginen avioero, henkinen pahoinvointi ja sielullinen levottomuus sysäävät naisen maailmalle. Gilbert vaikuttaa kirjan perusteella kultalusikka anaalissa syntyneeltä itsekeskeisyyden ja kapeakatseisuuden määritelmältä. Moni on varmaan vetänyt pizzaa Italiassa, mutta harvempi kutsuu tällaista reissua henkiseksi matkaksi. Intian ja Indonesian köyhyydestä ei monta sanaa sanota, huomio kiinnittyy siihen, kuinka moni mies Gilbertiä on imarrellut ja kuinka vahva ja itsenäinen kirjailija on pystyessään viettämään pari kuukautta paneskelematta jokaista vastaantulijaa. Ihmiset, kulttuurit ja uskonnot Gilbert alistaa lähinnä välineiksi, joita hän hyödyntää tarpeidensa mukaan.

Italiassa nainen siis lähinnä syö ja suree. Ideana on ilmeisesti viettää pari kuukautta mahdollisimman hedonistisesti ja itseään hemmotellen. Intiassa joogataan ja lausutaan mantroja. Muutama viikko ankaraa hiljentymistä tuottaa tulosta ja Gilbert onnistuu kuin onnistuukin pääsemään yhteyteen Jumalan kanssa. Kun yhteyden muodostaminen kaikkeuden kanssa on saatu ruksittua bucket-listiltä, onkin jo aika lähteä Balille, missä ohjemanumerossa on tutustuminen henkiparantajan kikkoihin ja pieni hyväntekeväisyystempaus. Lisäksi henkinen tasapaino on saatu sen verran hyvälle mallille, että selibaatti saa loppua. Jooga ja rukous hoitavat spirituaalisen puolen, brazilialainen rakastaja taasen on oiva keino tyydyttää maallisemmat tarpeet. Indonesia-osuus Eat, Pray, Lovessa on mielestäni ehdottomasti huonoin ja jotenkin mitätöi aiemmin havaittavissa olleen Gilbertin orastavan henkisen kehityksen. Homma menee vähän turhan siirappiseksi. Kiva reissu kaiken kaikkiaan ja kustantaja maksaa lystin.

Arvioni näyttää lipsahtaneen hieman kyyniseksi, mutta myönnettäköön, että kirjassa on myös hyviä puolia. Pidin Gilbertin teksistä, hän kirjoittaa pääsääntöisesti ihan näppärästi ja hassutellen. Erityisesti Intia-osuus oli ihan hyvää settiä. Eri uskonnot ovat kulttuurinäkövinkkelistä mielenkiintoisia ja ihmisen tarve selittää maailmaa yliluonnollisen kautta on kiehtova ilmiö. Tämä siitä huolimatta, että uskonnot ovat mielestäni täyttä bullshittiä. Gilbert lipsuu omaan makuuni hieman liian syvälle henkiparantajien, rukouksen, parantavien yrttien ja mystiikan maailmaan. Jostain syystä verenpaineeni aina nousee, kun esim. sosiaalisessa mediassa törmää näihin "biohakkereihin", jotka olan kohautuksella sivuuttavat vuosikymmenten tieteellisen tutkimuksen tulokset, ja väittävät tietävänsä tutkijoita paremmin, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Gilbert kuitenkin reissaa oikealla tyylillä, kiireettä ja ilman tarkempia aikatauluja ja päämääriä. Jostain syystä koin omilla matkoillani vastenmieliseksi monien reppureissajien kanssa jutellessani termin "do a country". "I did Vietnam last week, my plan is to do Cambodia in two, maybe three days, and next weekend I'm gonna do Laos." Tällaisesta puheesta saa kuvan, että valtavat maantieteelliset ja kulttuurillisesti monimuotoiset alueet voi tiivistää mukavaksi paketiksi, jotka saa nautittua kätevästi parissa päivässä (illat vietetään tietenkin ryypäten ja huumeita vetäen). En väitä, että itsekään mikään oikeinreissaaja olisin, mutta en ainakaan yritä uskotella itselleni, enkä muille, että leimojen määrä passissa korreloisi sen kanssa, kuinka paljon maailmasta tai elämästä ymmärtää.

Jos siis olet ollut tai olet aikomuksissa kiertää maailmaa Eat, Pray, Love rinkan pohjalla - kaikin mokomin. On kuitenkin naurettavaa uskotella itselleen, että kirja on jotain muuta kuin Gilbertin omien pierujen haistelua.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla

Ihmisyyden rajalla on päällisin puolin perinteinen kuvaus sota-ajan ja erityisesti keskitysleirien kärsimyksistä. Tosin, en ole kyllä pahemmin sotamuisteloita aiemmin lukenut, joten tuo väitös perinteikkyydestä kumpuaa vain hatarista mielikuvistani, millaisia kuvittelen keskitysleirien vankien tarinoiden olevan. Niteen kirjoittaja Frankl on siis itse ollut paikanpäällä selviämässä natsien hirmuteoista, joten uskottavuuden pitäisi ainakin olla kunnossa. Itse asiassa Frankl onkin hyödyntänyt kokemaansa kurjuutta ymmärtääksen paremmin ihmisen mielen liikkeitä ja ollut osaltaan edistämässä tiedettä mielisairauksien ymmärtämisen saralla. Uteliaisuus siitä, kuinka paljon ihminen voikaan kestää kärsimystä, saikin Franklin kenties säilyttämään elämänhalunsa paikassa, jossa ihmiselämän arvo on tasan nolla.

Itselleni kirja kolahti kahdesta syystä. Keskitysleirien kauhuista olen toki ollut tietoinen sen verran, mitä koulukirjoista, elokuvista ja yleissivistyksestä saa ammennettua. Tällaista yksityiskohtaista kuvausta en ole kuitenkaan aiemmin lukenut, joten oli mielenkiintoista, joskin järkyttävää, lukea Franklin omakohtaista selontekoa siitä, millaista on todella riisuutua inhimillisyyden viimeisistäkin rippeistä ja elää keskellä kuolemaa, nälkää ja pakkotyötä. Julmuuden ja pahuuden määrä kavahduttaa. Toinen syy on Franklin syväluotaus ihmismieleen. Mies loihtii mm. järkeenkäyvän teorian siitä, mikä on elämän tarkoitus. Tai oikeammin, ihmisellä täytyy olla tarkoitus elämälleen. Jos on syy miksi elää, kaikki muu tulee kuin itsestään. Itse tarkoitus jää jokaisen oman harkinnan varaan.

Tällainen tarkoituksen etsiminen sopii sattumoisin omaan elämäntilanteeseeni. Ei siksi, että olisin vailla syytä elää tai siksi, että nykyinen elämäni olisi kurjaa. Vaan pikemminkin siksi, että satun olemaan kahden luontaisessa ihmiselämään kuuluvan vaiheen välissä ja olisi kenties välillä hyvä pysähtyä miettimään, mihin suuntaan kulkuaan jatkaisi. Franklin termistöä lainaten, ei tässä missään eksistentiaalisessa tyhjiössä olla, mutta voisi olla tarpeen tarkistaa, mikäs se oma elämän tarkoitus nyt taas olikaan ja tehdä mahdollisia päivityksiä tavoitteeseen, jos niikseen tulee.

Kirja oli lyhyt, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Christopher McDougall - Born to Run

Kävin tänään lenkillä. Aloitin pari kuukautta sitten juoksemaan pitkän tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen toistaiseksi jaksanut jatkaa harrastusta säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäistä kertaa elämässä juoksemiseen on tullut sen verran rutiinia, että se alkaa tuntua kuolemisen ja väsymyksen lomassa hetkittäin jopa nautinnolliselta. Siksi kai innostuinkin lukaisemaan McDougallin Born to Runin, jonka bongasin jostain parhaimpien juoksukirjojen listalta. 

Born to Runin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Meksikoon, Sierra Madren jylhiin ja auringonpaahtamiin vuoristomaisemiin. Kyseessä on ainakin oletettavasti tosi tarina, jonka kaikki hahmot ovat todistettavasti oikeita eläviä ihmisiä - ultramaratoonareita. McDougallin missiona on selvittää juoksemisen salaisuus ja tähän tavoitteeseen hän uskoo pääsevänsä tarkastelemalla meksikolaista Tarahumara-heimoa, joka elää eristyksissä sivistyksestä ja jonka jäsenet käytännössä elävät juostakseen käsittämättömiä matkoja tappavassa helteessä salakavalien jyrkänteiden, kivikkoisten kanjonien, kalkkarokäärmeiden ja huumeparonien keskellä - ja kaiken kukkuraksi käytännössä paljain jaloin. Mikä on tämä kummallinen väsymätön kansa ja mitä he voivat opettaa maailmalle juoksemisen jalosta taidosta?

Kirjassa seurataan, kuinka McDougall kokoaa kasaan sekalaisen sakin amerikkalaisia huippujuoksijoita ja vie heidät vaaralliselle retkelle Meksikoon ottamaan mittaa paikallisista juoksijasankareista. McDougalin matka sohvan pohjalta Tarahumarien lenkkipoluille on kiehtova, mutta vielä kiintoisampaa on lukea matkalle osallistuvien juoksijoiden omat tarinat ja syyt siihen, mikä saa heidät vuodesta toiseen rääkkäämään elimistönsä äärimmilleen ja juoksemaan matkoja, jotka pituudessaan ja maastoltaan ylittävät kaikki terveen järjen rajat. Born to Run kertoo siitä, mitä on olla juoksija.

Väitän, että kirjaa lukiessa on mahdotonta olla ryntäämättä ulos lenkkitossut jalassa ja yrittää tavoittaa palanen siitä juoksemisen ilosta, mitä McDougall kirjassaan saarnaa. Born to Run on erinomainen motivaattori, joka varmasti herättää jokaisessa halun kirmata vapaana luonnon keskellä, koetella omia rajojaan ja ylipäätään pitää kaikin puolin parempaa huolta kehostaan. Ilmeisesti kirja saikin ilmestyessä aikaan jonkinlaisen kuntoilubuumin. Tämä pätee myös minuun. Aion ehdottomasti yrittää juosta entistä enemmän, syödä terveellisemmin ja ylipäätään muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. Nähtäväksi toki jää, onnistuuko tämä käytännön tasolla, mutta kipinä on nyt ainakin vahva, loputhan on vain itsestä kiinni.

Aavistuksen verran on havaittavissa, että McDougall on kallellaan vahvasti juuri paljasjalkajuoksuun. Hän tuomitsee nykyaikaiset kantapäävaimennetut lenkkikengät (syyttäen erityisesti Nikeä) paholaisen keksintöinä, jotka ovat syypää käytännössä kaikkeen pahuuteen maailmassa alkaen ihmisten jalkojen tuhoamisesta. Näistä asioista käydään paljon keskustelua myös netissä ja argumentteja on puolesta ja vastaan on sen verran paljon, että tällainen harrastuslenkkeilijä saa helposti päänsä pyörälle totuutta etsiessä. Lenkkarivihan lisäksi McDougall vetelee sangen heppoisia johtopäätöksiä juoksemisen evolutiivisesta merkityksestä. Jätin suosiolla nämä väittämät omaan arvoonsa, mutta se ei vähennä sitä tosiasiaa, että Born to Run on erinomainen kirja juoksemisesta innostuneille ja niille, jotka siitä haluavat innostua.

Itse ultramatkojen taittaminen on aivan oma maailmansa rakkoineen, nestevajeineen ja hallusinaatioineen. Omassa juoksuhistoriassani pisin matka on ollut vajaa 30km, jonka jälkeen tuskin kykenin ottamaan askeltaan. Maraton onkin aina tuntunut todella kaukaiselta ajatukselta, jo ajatus niin pitkästä matkasta saa minut suunnittelemaan lenkkitossujen polttamista. Ultrajuoksijat pitävät näitä matkoja kuitenkin lämmittelynä. Nämä uskomattomat miehet ja naiset juoksevat satoja kilometrejä yhteen menoon. Tällaisia matkoja on mahdotonta edes käsittää. Born to Run kuvaa upeasti, mitä moisella matkalla juoksijan päässä liikkuu ja miten ihmiskeho ylipäätään pystyy venymään tarvittaessa pidemmälle kuin tavallinen tallaaja aavistaakaan.

Lue kirja ja juokse. Tai jos et lue, niin juokse silti. 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Philip Ball - The Music Instinct

Näppituntumalla kirjaston musiikkihyllystä mukaan irronnut The Music Instinct oli suurelta osin erittäin kiehtovaa luettavaa. Varsinkin alkupuoli, jossa musiikin olemusta pohdiskeltiin fysiikan ja historian kannalta, sai minut liimautumaan teokseen. 

The Music Instinct on siis erittäin yleisluontoinen opasretki musiikkiin ja siihen miksi ja miten musiikki vaikuttaa ihmiseen. Jonkinasteinen tietämys esimerkiksi nuotinlukutaidosta lienee paikallaan, koska Ball viljelee paljon nuottiesimerkkejä. Piti ihan välillä pianon kanssa lukea teosta, kun päänsisäinen orkesterini ei kyennyt kinkkisempiä nuotteja soittamaan ilman ulkoisia apuvälineitä. Lisäksi on hyvä pitää levylautanen tai Spotify kädenulottuvilla, sillä viittauksia muusikkoihin ja kipaleisiin tulee tämän tästä. 

Kuuntelin Ballin innoittamana mm. Stravinskyn Rite of Springin. En ole oikein klassisen musiikin ystävä, mutta ehkä Ballin peräänkuuluttama avoin asenne sai Stravinskyn luritukset kuulostamaan välillä järkeenkäyvähköiltä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Bachit ja Beethovenit ovat suht tylsää kuunneltavaa neroudestaan huolimatta. Oli mukava huomata, että myös useat kuuluisat säveltäjät ovat olleet aikanaan samaa mieltä siitä, että tonaalisen musiikin konventiot ovat ennalta-arvattavia ja  kulkevat moneen kertaan tallattuja polkuja. Esimerkiksi Schönbergin ratkaisu oli hylätä tonaliteetti kokonaan ja ohjata musiikkinsa atonaliteetin koluamattomille korpimaille. Vaikka Schönbergin strategia ehkä kuulostaa musiikilliselta läpimurrolta, kannattaa toki pitää mielessä, että atonaalinen musiikki kuulostaa länsimaisen musiikkiaivopesun saaneelle todennäköisesti hyvin haastavalta, sekavalta ja järjettömältä - uskaltaisinko tiivistää, paskalta.

Ball jumittuu hieman ihmisen ja musiikin väliseen psykologisen ilmiöpuolen viidakkoihin ja näiltä osin teoksen tempo on melkoisen hidas. Pari kertaa Ball muuten mainitsee Sibeliuksen esimerkkinä traditiota noudattavasta ja "tylsästä" muusikosta. Prkl, meidän kansallissäveltäjää ei pilkata! Noin ylipäätään, iso osa Ballin analyysista keskittyy länsimaiseen klassiseen musiikkiin. Ball erityisesti mainitsee, että tiedostaa tämän musiikintutkimuksen perisynnin, jossa Wienin konserttisalien ulkopuolella soivaa musiikkia ei käytännössä lasketa musiikiksi tai se kuitataan barbaarien viulunvingutuksena. Eli en tässä Ballia syyttele kapeakatseisuudesta, vaan yleistä puritanistista muusikkojen asenneilmapiiriä. Ilmeisesti nykypäivänä tutkijapiireissäkin asenteet ovat männävuosia huomattavasti ennakkoluulottomammat itselle vierasta musiikkia tai ylipäätään kulttuuria kohtaan.

Kirja vilisee viittauksia tutkimuksiin ja lähdemateriaaleihin. Huomaa kyllä, että Ball ei suolla mitään soopaa omasta päästään, vaan tukeutuu tieteelliseen dataan ja argumentoi viittauksilla ja antaa vastakkaisten tutkimustulosten keskustella keskenään. 

Suosittelen The Music Instinctiä! Kirja sai ainakin minut kuuntelemaan vähän itselleni oudompaa musiikkia ihan uusin korvin. Lisäksi tuntuu, että pianon ja kitaran soitteluharrastuksiini tuli uutta puhtia. Muuten, aiheeseen liittyen, suosittelen myös elokuvaa Whiplash, joka kertoo jazzmuusikonalun kivisestä tiestä ja inspiroi kyllä kenet tahansa sekä treenaamaan tosissaan, että kuuntelemaan jazzia. Nyt soittamaan.