Tutustuin Kingston Wallin musiikkiin ensimmäisen kerran noin kymmenisen vuotta sitten. Shine on me tuli jollakin listalla vastaan ja kipale pysäytti minut ensikuulemalta. Jotakin mystistä biisissä oli ja on yhä. Sittemmin KW on soinut huushollissani tasaisin väliajoin ja on varmasti kuunnelluimpien bändieni top-kolmessa, vaikka porukallahan on sattuneesta syystä vain kolme studioalbumia. Olen soitattanut Kingston Wallin musiikkia mm. hämyisessä joenrantabaarissa Laosissa Mekongin suistossa ja Kambodzan saarilla rantabileissä ja näin omalta osaltani yrittänyt levittää palasta Petri Wallin visiosta maailman kansoille. Aina on kuulijakunta tykännyt. Livenä en ryhmää koskaan nähnyt, koska ikäero, mutta mm. tribuuttibändin keikka on sekin jo jäänyt vahvasti mieleen.
Kingston Wallin musiikki lumoaa minut mystiikallaan, itämaisvivahteisilla harmonioillaan ja psykedeelisillä delay-kitaroinneillaan. Kuitenkin, Viljami Puustisen tarinan luettuani huomaan, että itse bändin ja Wallin tarina on jäänyt hämärän peittoon. Toki trilogian traaginen loppuratkaisu on ollut tiedossa, mutta siihen se jääkin.
Kuten monet muutkin bändikirjat, tämäkin vilisee suomalaisa rock-maailman pieniä ja suuria henkilöitä, jotka omalta osaltaan rakentavat anekdooteillaan kokonaiskuvaa. Puustisen teoksessa Wallin ympärillä vilisee itse asiassa niin paljon väkeä, että meinasi välillä unohtua, kuka kukin on. Toisaalta, en edes yrittänyt tietyn pisteen jälkeen muistaa kaikkia nimiä, vaan kuuntelin lähinnä, mitä he Wallista sanoivat. Olen hieman vastahakoinen tarttumaan bändikirjoihin juuri tästä syystä: monesti ne käsittelevät draamaa jäsenten elämässä, iloja ja suruja, ongelmia, yms. Jos itse saisin päättää, haluaisin lukea kirjan, jossa musiikki olisi selkeästi pääroolissa ja biisejä analysoitaisiin niin syvältä kuin vain on mahdollista. Toisaalta, kun nyt järjellä miettii asiaa, niin tuskinpa Walli tai artistit yleensä itsekään sen paremmin tietävät, miksi juuri tässä kohdassa valittiiin tämä sointu tai sävel. Musiikki vain tulee heistä.
Ehkä suurin yllätys tai uutinen itselleni onkin Wallin luonne. Kommenteista "ei hän sentään ihan sataprosenttinen mulkku ollut" voi aavistella, että mies on tainnut olla melko raskasta seuraa. Itseriittoinen, ylimielinen, impulsiivinen. Toisaalta, Walli oli välittömyydessään myös monelle inspiroiva ja jännittävä hahmo. Veikkaan, että itse tuskin olisin tullut toimeen kitaravirtuoosin kanssa, mutta ei normeista poikkeaminen ole mikään rikos. Walli oli varmasti omalla tavallaan hieno mies.
Toinen yllätys on se, kuinka etäisiä bändin jäsenet keskenään loppupeleissä olivatkaan. Walli, päihteisiin itsensä menettävä hippi, Jylli, kouluihin keskittyvä jalat maassa- tyyppi, Kuoppis, huippulahjakas rumpali, joka kuitenkin aavisteli, että omat taidot voivat riittää vielä Kingston Walliakin korkeammalle. Bändi on selkeästi Wallin visio, hän tekee biisit, hoitaa suhteet ja määrää miten homma toimii. Toki, itse musiikkia kuunnellessa koko kolmikko on tasapainoinen ja kaikki palaset yhtä tärkeitä. Voin kyllä yhtyä siihen, että monesti demokratia vain vesittää hyvät ideat.
Kirjan loppupuolisko on hyvin intensiivinen. Ior Bockin uskomukset, Intian-matkat, käsistä riistäytyvä huumeongelma, rapiseva mielenterveys. Wallin vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kunnes miehen ja bändin tarina päättyy äkkipysäyksellä asfaltin pintaan. Puustisen kertomus on kiihkeä, inspiroiva, mutta surumielinen pohjavireeltään. Walliin on myös osittain helppo samaistua: kitaransoitto, Sinuhe, Siddhartha, Koh Phangan...Voin kertoa, että kaiuttimistani on viime päivinä soinut vain ja ainoastaan Kingston Wall.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti