perjantai 27. huhtikuuta 2012

Dan Brown - The Lost Symbol

Dan Brown ja minä elämme viha-rakkaussuhteessa. Rakkaus roihahti lukiessani ensimmäistä Browniani, Digital Fortressia. Olin silloin nuorempi, lukijana kokemattomampi ja äärimmäisen kiinnostunut matematiikasta ja pulmanratkaisusta. Kryptinen koodinmurtamistrilleri osui silloin aivan napakymppiin. Da Vinci-koodista nautin myös suuresti: upea teema ja kirjailijan käsittämätön kyky luoda tunne siitä, että jotakin uskomatonta on tapahtumaisillaan nostivat teoksen lemppareihini. Kolmannen ja neljännen Brownini aikoihin alkoi salaperäisyyden verho rakoilla pahasti. Huomio kiinnittyi mysteerien sijaan nyt myös kertomistapaan, jonka aloin ymmärtää olevan pahasti kangertelevaa ja huonolla tavalla elokuvamaista. Lisäksi silmäni avautuivat sille, että samaa tarinaahan mies kirjoittaa teoksesta toiseen, ainoastaan tapahtumapaikkoja ja teemoja varioiden. Lost Symbolin kohdalla tuntui jo, että viitsiiköhän kirjaan edes tarttua, mutta pakkohan se on tarkastaa, millaisen palapelin mies tällä kertaa lukijalle tarjoaa.

Siispä hyppäsin Langdonin ja kumppaneiden matkaan ja löysin itseni tällä kertaa Washington DC:stä. Sisäinen maantieteilijäni ei innostunut ympäristöstä. Mitä erikoista tylsällä ja kliinisellä Washingtonilla olisi tarjota historiaa rönsyävien Rooman ja Pariisin jälkeen? Olihan siellä jos jonkilaista kapitolia ja monumenttia, mutta silti jonkinlainen tasapaksuus näkyi läpi kaikkien niiden superlatiivien alta, joilla paikkoja kuvailtiin. Teemaksi paljastui vapaamuurarit ja heidän mytologiansa: porukka, josta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä. Tarina sittemmin kietoutui tuttuun ja turvalliseen uskonnon ja tieteen kohtaamiseen. Ihan mielenkiintoista settiä tästä aiheesta kyllä ammennettiin. Jopa osittain melko syvällistä, tosin väistämättä heräsi ajatus, että tämä syvällisyyden tuntu on todennäköisesti vain Brownin luoma illuusio.

Sillä illusionisti mies totisesti on. Hän osaa vakuuttaa lukijan siitä, että maailma on täynnä hänen juonikuviohinsa vihjaavia symboleita ja että kuuluisat tiedemiehet kautta aikojen ovat tehneet tiedettä vain siksi, että heidän ajatuksensa voidaan tulkita tukemaan kirjan tapahtumia. Eniten mainintoja taisivat näin näppituntumalta saada Benjamin Franklin ja Isaac Newton. Tieteeltä lainaamisen lisäksi jo mainitsemani jännityksen luominen oli kyllä laatutyötä. Kirja eteni kuin salkkarit, jokainen luku jäi jännittävään kohtaan. Kohta paljastuu jokin aivan uskomaton juttu. Mahdoton onkin mahdollista, uskokaa tai älkää. Jokin ihmiskuntaa vavisuttava aiemmin suureksi salaisuudeksi ja käsittämättömän monimutkaiseksi kuvailtu ilmiö onkin kaiken aikaa ollut silmienne edessä ja kohta te saatte kuulla, mistä on kyse! 

Lukijana sitä tietenkin ihmettelee, millainen selitys voikaan olla tulossa, miten tämän voin selittää järjellä. Useimmiten Brown keplottelee itsensä pinteestä takertumalla sanojen merkityksiin ja sitä kautta kääntämällä näkökulman päälaelleen. Välillä yllätykset selittyvät huipputeknologialla tai paljastuvat jonkin maailmanlaajuisen järjestön harhautuksiksi. Silloin tällöin on kyse vain päähenkilöidemme ylireagoinnista. Mutta mielestäni tämä kerronta toimii. Vastauksen todellakin haluaa kuulla. Ultimaattisen addiktoivaa!

Nämä asiat siis toimivat. Mikäs sitten toimii huonommin? Henkilöhahmot ovat etäisiä ja persoonattomia. Langdon erityisesti: ”Nyt päättelen pettämättömällä logiikallani kaaokselta vaikuttavan symbolisen arvoituksen, jossa hyödynnän eudeettista muistiani poimien sieltä Raamatun jakeita, filosofien oppeja  ja kuuluisten taideteosten salattuja merkityksiä. Näillä tiedoilla luon ratkaisun pulmaan, mutta viime hetkellä poimin sivuosan esittäjän lauseesta yksittäisen sanan, tulkitsen sen uudessa kontekstissa ja käännän koko laatimani vastauksen ylösalaisin paljastaen ongelman ratkaisun, joka onkin vain uusi arvoitus. Samanaikaisesti valitan, kuinka skeptistisen luonteeni vuoksi en voi uskoa ilmiön olevan totta”. 

Ja tuskin kannattaa edes mainita pahista. Mikähän fetissi Brownilla on näihin kaljupäisiin, läpikotaisin tatuoituihin hormonilla pumpattuihin monstereihin. Jälleen kerran kyseessä on tällainen breivikmäinen tunteeton tappokone, jolla äly leikkaa salamannopeasti ja itsetunto on koko mitta-asteikon yläpuolella. No lopussa sentään koetaan perinteinen isä-poika-jälleennäkeminen Star Warsin tyyliin, mikä tuli kyllä itselleni yllättävän puskista vihjeistä huolimatta. Saatiin edes hitunen inhimillisyyttä kaverin toimintaan.

Koko ajan on muuten kiire: jossain tikittää aikapommi tai joku nuori seksikäs tutkijamimmi on vuotamassa kuiviin. Palatakseni vielä yllätyksiin, on pakko antaa tunnustusta kohtaukselle Langdonin kuolemasta. Olin jo täysin vakuuttunut siitä, että nyt ei auta muu kuin jokin uskonnollinen selitys, mutta niin vain mies kampeaa itsensä elävien kirjoihin tavalla, jonka kuvittelisin tyydyttävän paatuneimmankin realismin ystävän. 

Kun kirjan ilkimys on saatu pois päiviltä, on aika rauhoittua ja selvitellä, mistä tässä kaikessa olikaan loppujen lopuksi kyse. Tämä vaihe kirjoissa on ehdottomasti sitä parasta aikaa. Viimeisetkin kivet kääntyilevät lopulta. Kehaistakoon muuten mieleeni juolahtanutta Harry Potter nelosen loppuhyrinävaihetta. Sitä oli kyllä hieno fiilis aikanaan lukea, kun kaikki käsittämättömältä tuntunut avautui pikkuhiljaa. The Lost Symbolissa tälle vaiheelle on varattu kymmenittäin sivutilaa. Salaisuuksien alta paljastuu aina vain laajempia kuvioita, jotka tuntuvat (HUOM, siis ainakin tuntuvat, kriittinen tarkastelu saattaisi paljastaa aukot) solmituvan aukottomasti yhteen laajaan verkostoon, joka käsittää mm. Jumalan olemuksen paljastuksen, vapaamuurareiden opit, Washingtonin arkkitehtuurin, tieteen saavutukset ja ihmisen roolin maailmankaikkeudessa. Hyvä loppu siis.

Kyllä mää siis tykkäsin. Vaikka olihan siellä kaikenmaailman ärsyttävää ja itseään toistavaa jauhantaa pyramideista, porraskäytävistä, George Washingtonista, CIA:sta, symboleista ja ahtaan paikan kammosta. Mutta onhan tämä mainiota viihdettä. Pelonsekaisella innolla odottelen seuraava Brownia, mitähän elämänalaa mies seuraavaksi lähtee kirjoittamaan uusiksi, evoluutiota, fasismia vai kenties aikamatkustusta (tarinan konna voisi vaikka ajassaliikkumiskykynsä ansiosta osoittautua dinosaurusten tappajaksi, Jeesukseksi ja Langdonin isäksi, hän olisi myös tutustunut vahingossa nuoreen itseensä, rakastunut tähän ja todettuaan, ettei koskaan voisi elää samassa ajassa tämän kanssa, haluaisi kostaa itse ajalle ja yrittäisi pysäyttää kellojen käynnin koko maailmankaikkeudessa). Entä missä kaupungissa silloin seikkaillaan, Lontoossa, Jerusalemissa, Helsingissä?

Jos joku miettii, katsoako leffaversioita Brownin dekkareista, voin kertoa vinkin. Ei kannata, ne on ihan paskoja.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

George R.R. Martin – A Storm of Swords 1: Steel and Snow

Tulinen taisto piikikkäästä valtaistuimesta on tauonnut ainakin hetkeksi. Nyt selvitellään, mitä kullekin jäi käteen. Stannis näyttää murskatulta, tosin toivon kipinä kytee yhä Dragonstonella. Lannisterit vahvistelevat valtaansa naimakaupoin: papin siunaus tiukentaa heidän kuristusotettaansa niin Highgardenista kuin Winterfellistäkin. Robbin voittoputki taisteluissa saa myös jatkoa, mutta siviilissä kaikki menee päin seinää. Joko olisi pian aika poltella rauhanpiippua?

Riverrunin ja pääkaupungin välillä tapahtuu paljon. Arya pakenee kumppaneineen kohti länttä, kun taas Briennellä ja Jaimella on vastakkainen suunta. Seutua haravoi myös kaksi kilpailevaa joukkiota, Vargo Hoatin ilkeämieliset jäsentenlyhentelijät ja Beric Dondarrionin johtamat kuolleen kuninkaan uskolliset miehet. Dondarrionin porukka on Stannisin tavoin hurahtanut uuteen uskontoon, ja mikäpä siinä, kun kerran uusi jumala pelastaa miehen kerta toisensa jälkeen kuolleista. Jaimelle kohtalo varaa ikäviä tapahtumia ja valkoviitta saakin varautua katselemaan elämää tulevaisuudessa uudesta vinkkelistä.

Valon palvojat saavat kenties pian vastinetta rukouksilleen. Nimittäin Daenerys lohikäärmeineen on laittanut hommat rullaamaan ja oleskelee alueilla, jotka jopa mahtuvat kartalle. Neito myös juonii itselleen armeijallisen sotaa varten kasvatettuja tappokoneita. Saapa nähdä kenen puolelle sitä oikein asettuu, kun tämä sakki nähdään viimein Westerosissa. 

Valtaistuinpeli on tiukkaa ja veristä. Melisandre kuitenkin näkee isojen poikien ritarileikkejä pidemmälle ja tietää, että todellinen vihollinen on pohjoisessa. Valitettavasti etelän vetelät eivät ymmärrä parastaan ja Muuri on miespulassaan heiveröisempi kuin koskaan. Sieltä ne sinisilmät tulee! Miekat eivät paljoa lämmitä näiden veijareiden kanssa, mutta tuli ja lohikäärmelasi sentään tepsivät. Kun matkan varrella tipahdelleet vihjeet summailee yhteen, uskaltaisin esittää varovaisen ennustuksen: talvi ja lohikäärmeet tulevat vielä ottamaan yhteen. Se, kenen puolella esimerkiksi Starkit silloin seisovat, onkin jo huomattavasti monimutkaisempaa. 

Jon sen sijaan seisoo yhä pakkasessa. Ei kuitenkaan enää yksin, vaan rinnallaan Ygritte, räiskyvä villikko. Nokka pojalla on kuitenkin kohti etelää, mikä aiheuttaa ongelmia tunnetasolla. Kenenkäs miehiä tässä nyt oikein lopulta ollaan? Valoja on vannottu joka suuntaan, joku niistä on kai pakko pettää. Jonilla noin muuten kyllä rullailee ihan mallikkaasti: susi on tallessa, jäseniä ei puutu, petikaveri löytyy eikä pojalla ole stressattavanaan puolta valtakuntaa.

Rakkausrintamalla tosiaan tapahtuu muillakin kuin Jonilla. Robb on nainut salaa nuoren Jeynen, mikä tosin maksoi hänelle puoli armeijaansa. Onni pariskunnalla kukoistaa, tosin on vielä epäselvää, millaisia jauhoja tytön pussukoista loppupeleissä löytyy. Ylhäisin petikumppani löytyy tietty Sansalta, mutta tämä avioliitto ei syystä tai toisesta nirppanokkaa miellytä. Naiset, niin pinnallisia! Arya ja Bran jatkavat sinkkuelämäänsä, mikä on ihan ymmärrettävää kymmenkesäisille. Eipä sillä, että nuoruus kovin monelle näyttäisi este olevan, pikemminkin houkute.

No mitäs se Bran sitten. Hänen seurueensa on ottanut omakseen magiikkaa hipovan ”puhutaan susille, nähdään enneunia, etsitään metsän väkeä, hippeillään muuten vaan”-elämäntavan. Heidän seikkailunsa ovat ainakin tässä kirjassa vähemmän vaaraa täynnä kuin monen muun. Lähinnä siis rauhallista nuotiolla istuskelua. 

Hovijuonimista olisi saanut olla vieläkin enemmän, mutta ymmärtäähän sen, kun käsissä on tuhat juonikuviota yhtä aikaa, ei aika vain riitä enää kaikkialle. Tykkäsin siitä, että kirjassa muisteltiin paljon 14 vuoden takaisia tapahtumia ja muutenkin tarinoitiin välillä salaperäisesti, välillä huumoria tavoitellen. Paljon oli myös kikkelijuttuja ja väkivaltaa, oikea meininki! Aryan tappolista on kyllä vähän arveluttava, mahtaakohan moisen ylläpitäminen olla tytön henkisen kasvun kannalta optimaalisinta. 

Catelynin mökötys alkaa jo tuskastuttamaan. Olisi jo korkea aika siirtää sureminen syrjään, olenhan minäkin jo vihdoin hyväksynyt Nedin poismenon. Myös Davosin edesottamukset puuduttavat. Mies on ihan symppis, mutta jotenkin Dragonstonen kolkkous imee energian luvuista, joissa tapahtumia hänen silmillään katsellaan. Kolmas ärrimurri kohdistuu itäisiin maihin. Dani ja lohikäärmeet ovat ihan jees, mutta väki, joka hänen ympärillään kuhisee, on hemmetin rasittavaa jengiä. Heidän eksoottiset nimensä eivät jää mieleen, he eivät tee oikeastaan mitään ja he vaihtuvat vähän väliä. Palatkaa jo pian kotiin!

Tässä vaiheessa sarjaa voisi miettiä hieman lukemaansa kokonaisuutena. Ykköskirjan alussa muistan miettineeni, miten rauhaisalta vaikuttanut kuningaskunta voisi koskaan ajautua sotaan. Nyt taas tuntuu, että verta ja miekankalsketta on joka puolella, eikä rauha tule kysymykseenkään. Koko ajan paljastuu uusia ristiriitoja, vanhoja kaunoja kaivetaan esiin ja maailmankartta avautuu pikkuhiljaa paljasten sieltä kokonaisia armeijoita, missä on kuvitellut kasvavan vain tiheää ruohikkoa. Halu nähdä vielä tuntemattomia kaupunkeja on myös kova. Millainen onkaan Casterly Rockin vauraus tai Oldtownin pilviä hipova torni? Ja kuka sankareistamme tulee nämä ihmeet kokemaan? 

Eräs lukemaan innostava halu on nähdä Starkien perhe taas yhdessä. Niin monta sivua he ovat erillään matkaa taittaneet, niin monta taistelua taistelleet, niin monta sipulikeittoa kiireessä nauttineet. Välillä he ovat sivunneet toisiaan tai kuulleet uutisia sukulaisistaan. Mutta vielä yhtään sydäntälämmittävää kohtaamista ei ole nähty (poislukien Robbin ja Catelynin). Milloin tämä odotus palkitaan? Ja jos perheenjäsenten kokoontuminen jätetään vasta myöhempiin kirjoihin, eikö edes eläinten kohdalla voitais tehdä poikkeusta? Voi pojat, kun Arya törmäisi sattumalta (tai tietenkin ollessaan pulassa vailla poispääsyä) kadonneeseen suteensa, sitä jälleennäkemisen riemua!

Paksuja kirjoja nuo kyllä ovat, ikä ja terveys tässä menee. Mutta loppuun tämä matka on nyt käytävä, ei tässä valittelu auta. Lukemisiin!