maanantai 22. elokuuta 2011

Arthur C. Clarke - 2001 Avaruusseikkailu

Avaruus on jännä paikka. Olisinpa avaruuslentäjä. Tähystelisin tähtiä, matkaisin mustiin aukkoihin ja kävisin kuussa. 2001 Avaruusseikkailu kertoo parin astronautin matkasta Saturnukseen selvittelemään maan ulkopuolisesta älystä vihjailevia merkkejä. Tämä kyseinen merkki on kuusta löydetty pahaenteinen musta suorakulmio. Kuulostaako hurjalta? No ei minustakaan.

Muukalaiset ovat kuitenkin sivuosassa, sillä pääpahiksena toimii Hal, avaruusalus Löydön tietokonejärjestelmän tekoäly. Tekisi mieli antaa huutia koodareille: liekö ohjelmointiprojekti ollut liian tiukasti aikataulutettu. Ohjelmaan on kuitenkin päässyt bugi ja Halin persoonallisuus korostuu matkaajiemme kannalta kohtalokkaalla tavalla. Näitä tietokone haastaa luojansa-asetelmia on scifissä nähty lukemattomia kertoja. Annan itseni uskoa, että Avaruusseikkailu on tämän alan pioneereja – muuten kyseisen kliseen käyttö tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta.

Clarken teosta vaivaa moni seikka. Juoni on tavallaan ihan hyvä, mutta ei mikään erikoinen. Aluksi kuvataan ihmisen syntyhetkiä maapallolla: alieneilla on osansa tässäkin prosessissa. Sitten miljoonien vuosien päästä kuusta löytyy mystinen kapine. Tämä osa kirjasta on aika pöljä. Arvostettu tiedemies matkustaa kuuhun, juttelee sulkeutuneesti muiden asiantuntijoiden kanssa, juo kahvia, manailee mitä tästä löydöstä oikein seuraa…viimein päästään pääkallonpaikalle ja salaisuutta verhonnut esirippu vetäistään auki. Clarken jännityksen luominen ontuu. Tässä vaiheessa lukija jo tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa, joten yllätys on äärimmäisen vesittynyt sellainen.

Kolmas osa on pitkähkö lentomatka. Sen aikana ihmetellään avaruuden laajuutta ja ihmisen pienuutta. Clarke onanoi vanhahkolla scifisanastolla aivan liikaa. On madonreikiä, radioelektronisykäyksiä, sentrifugeja, diffraktiovyöhykettä, plasmasuutinta ja transistorielektroniikkaa. Nanoteknologiaa ei taida olla kuitenkaan keksitty, sillä erästä peilipintaa kuvaillaan ainoastaan paperinohueksi. Sanaa miljoona toistetaan ainakin miljoona kertaa. Miljoona kertaa nopeampi, miljoona kertaa kauempana, miljoonia planeettoja, haluatko miljonääriksi jne. Mukatekninen sanasto yhdistettynä kömpelöön tarinankerrontaan saa ihmiskunnan nopeimman aluksen kiitämisen läpi kaikkeuden kuulostamaan yskähtelevän ruohonleikkurin etenemiseltä umpihangessa.

Kirjan loppu on melkoista metafyysistä mittelöä ja Clarke tuntuu olleen jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa tai kenties yhteydessä johonkin suurempaan olevaisuuden muotoon sen kirjoittaessaan. Kolme ulottuvuutta ei miehelle enää riitä ja ikuisuuskin on vain väläys ajassa. Ehkä eniten itseäni huvitti muukalaiskuution sivujen mittojen aiheuttama ihmetys. Ne ovat luonnollisten lukujen neliöitä, kuinka uskomatonta, matematiikan ja kosmoksen täytyy olla yhtä!

Mietin itsekin, miksi olen näin kriittinen. Aihepiiri on suosikkejani, silti 2001 Avaruusseikkailu ei tempaa mukaansa millään tasolla. Lukeminen oli hidasta ja väkinäistä. Onkohan avaruudensietokykyni vain yksinkertaisesti tullut täyteen? Kuinka paljon omaperäistä voikaan loihtia vain äärettömästä tyhjyydestä?  Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja tutustutti minut aikanaan aiheeseen, ja kun nyt tarkemmin ajattelee, oli siinä kaikki oleellinen – kaikki sen jälkeinen on ollut vain toistoa.

Käännän katseeni hitaasti taivaalle ja yritän erottaa sen kannelta Otavan tähdistön seitsemän jäsentä. Harmikseni on keskipäivä ja kaiken lisäksi oikein pilvistä. Huokaisen helpotuksesta. Jos olisin avaruutta katsellessani ymmärtänyt vähäisyyteni ja kaiken merkityksettömyyden, mitä järkeä olisi enää lukea kirjoja, joilla on minkäänlaista merkitystä ainoastaan yhdellä maailmankaikkeuden kaikista planeetoista, saati kirjoittaa niistä blogia, jota ei maassakaan juuri kukaan lue? Kuitenkin suuri auktoriteettini Buzz Lightyear kehottaa tähyilemään tähtiin – kohti ääretöntä ja sen yli! Mikäpä minä olen hänen neuvojaan kyseenalaistamaan.

lauantai 20. elokuuta 2011

Mika Waltari - Fine van Brooklyn

Fine van Brooklyn edustaa Waltarin kevyempää proosaa. Kannen mainostekstin mukaan teos on Waltarin henkilökohtaisia suosikkeja omasta tuotannostaan. Minun lempparikseni kirja ei kuitenkaan nouse. Waltarin läsnäolon pystyi kyllä hetkittäin aistimaan, mutta muuten romaani ei erottautunut edukseen vertaistensa suuresta harmaasta massasta.

Nuori, mutta ei koskaan nuoruuttaan elänyt tiedemies matkaa Ranskaan opintojensa vuoksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuntee olevansa vapaa. Vapaus kuitenkin suistaa hänet siveettömyyden poluille, viinin ja kauniiden naisten maailmaan ja saa hänet hylkäämään työnsä ja tutkimuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään irstailuromaanista, vaan tiedemiehen loikkaus synnin maailmaan on pikemminkin varovainen ja hapuileva askel. Synnin symbolina tapaamme nuoren kaunottaren, Fine van Brooklynin, joka pistää kokemattoman nuorukaisemme pään aivan umpisolmuun.

Päähenkilöiden lyhyestä romanssista puuttuu balanssi. Fine hallitsee tilanteita täysin ja hänen ilkamoiva käytöksensä saattaa tiedemiehen (rupesin miettimään oliko miehelle annettu nimeä, ja en ainakaan muista, että olisi) ymmälleen. Julmaa kissa ja hiiri-peliä pelataan idyllisissä vuoriston ja meren maalaamissa maisemissa. Luontokuvausta on melkein liikaakin – alati paistava aurinko tuntuu haalistavan värit kirjan maailmasta.

Jos Rautatie oli nimenomaan suomalaista kirjallisuutta, on Fine van Brooklyn huomattavasti eurooppalaisempi eleganttiudessaan. Jos tämän lukisi esimerkiksi englanniksi, ei mikään viittaisi, että kirja on täällä pohjolan perukoilla kirjoitettu. Voi kai sen laskea Waltarin ansioksikin, mutta ehkä kuitenkin juuri se saa teoksen tuntumaan niin keskinkertaiselta. Ei Finestä oikein opi mitään sen suurempaa. Ehkä jotain sentään naisista. Waltarin naiskuva on kuitenkin vain hänen mielipiteensä ja voisin kuvitella, että hameväki äänekkäästi kritisoi van Brooklynin välittämää stereotypiaa laskelmoivana miestennielijänä.

Ei lukukokemukseni ollut kuitenkaan mitenkään tuskaisa. Kerronta on kepeää ja tutunoloista. Minusta ei kai vain ole tällaisiin puhtaisiin ihmissuhdeselvittelyihin – tarvitaan jotakin muutakin, esimerkiksi historia- tai fantasiaelementti. Lainasin tämän oikeastaan siksi, koska en saa tarpeekseni Waltarista. Kuitenkaan en viitsisi heti aloittaa jotakin miehen pitkistä historiallista romaaneista, koska siihen tuhlautuisi taas koko syksy vauhdillani. Valitettavasti lainasin ajattelemattomuudessani jo seuraavan, Turms Kuolemattoman. Vilkaisin ensimmäistä sivua ja se oli vähällä imaista minut matkaansa. Yritän vastustella vielä pari viikkoa ainakin sen kutsua. Voisinhan kuitenkin lukea useampaa teosta yhtä aikaa. Hmm. No katsotaan.

Lainaamisesta puheenollen. Viimeinen kirjastoreissu taisi mennä jotenkin mönkään. Nyt kun katson kirjapinoani on siinä minulle suhteellisen erikoista tavaraa. En kehtaa mainita niitä nimeltä, sillä jos en jaksakaan tarttua johonkin, ei kenenkään tarvitse pettyä lunastamattomieni lupausten vuoksi. Pitäisi suunnitella lukemiset paremmin etukäteen. Jos menee kirjastoon tai kauppaan nälkäisenä, tulee lainattua tai ostettua kaikkea epäterveellistä. No, välillä tämmöistäkin – ennakkoluulottomasti vain eteenpäin.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Juhani Aho - Rautatie

Juna kulkee vaan...kaksi kiskoa siihen tarvitaan ja pölkyt väliin. En erityisemmin pidä junailusta: se on kallista ja tylsää puuhaa. Satun asumaan junaradan vieressä ja päivittäin saan ilokseni katsella lähteviä ja saapuvia vetureita ja niiden vetämiä vaunuja. 1800-luvun lopun Suomessa rautatie ei ole kuitenkaan ihan jokapäiväinen näky. Ahon Rautatie kertoo maalaistalon isäntäväen Matin ja Liisan matkasta katsomaan junaa – vaarallista masiinaa, joka syö pölkkyjä ja vetää perässään suuria pyörillä kulkevia huoneita.

Kirjan keskiössä ei ole niinkään itse rautatie, vaan päähenkilöiden innostus ja pelko sitä kohtaan. Aluksi siitä puhutaan kylillä, mahtaako moinen jumalaton haastelu olla ensinkään totta? Maantie tehdään maasta ja mullasta, rautatie taas rautapellistä, miettii Matti. Talven ja kevään konservatiivinen pariskunta asiaa jahkailee, toiselle ei toki voi myöntää, miten mielenkiintoinen ilmiö kyseessä onkaan. Juhannuksena sitten vihdoin lähdetään katsomaan junaa paikan päälle. Ja kylläpä se on melkoinen peli.

Romaanin juoni ei tarjonnut mitään odottamattomia käänteitä. Teoksen kirjalliset ansiot ilmenevätkin muilla osa-alueilla. Ahon kerronta on oikein rapsakkaa, kansallisromanttista jupinaa, joka saa hymyilemään ja maalailee isänmaallisia korpimaita lukijan mieleen. Taidan hieman liioitella – jos Ahon mestariteoksessa Juhassa taitetaan koluamattomia korpia, ollaan nyt astetta urbaanimmissa ympyröissä, pappiloiden pihoissa ja rautatieaseman portailla. Yhtä kaikki, selvää on, että Suomessa ollaan ja tällainen ajan patinoima fennorealismi on aina miellyttänyt minua jollakin kierolla tavalla.

Välillä tuntui, että päähenkilöitäkin kiihkeämmin halusin nähdä jo viimein tuon höyryllä kulkevan vaunun, josta kaikki puhuivat. Matti ja Liisa saattoivat sentään uppoutua maatalon arkiaskareisiin itseään hillitäkseen – minä taas sain sivu sivulta kuulostella, josko veturin vihellys jo kantautuisi korviini.

Ei taida olla kovin montaa kotimaista kirjaa, jossa ei viinalla läträttäisi. Rautatie ei tee tähän sääntöön poikkeusta, mikä on kyllä Aholta aika mielikuvitukseton veto. Juopottelukohtaus tuntuu hyvin irralliselta ja pakotetulta, eikä tuo tarinaan kyllä yhtään mitään uutta. Matin puolustukseksi sanottakoon, että yksi huurteinen olut ravintolavaunussa siivittää kyllä rasittavaa matkaa mukavasti.

Ahon kynän terävyyden huomaa parhaiten Matin ja Liisan välisestä dialogista. Tällaisia ahavoituneita pariskuntia, jotka arvaavat toistensa ajatukset sananpuolikkaasta taitaa olla Suomi pullollaan. Molemmat ovat ylpeitä, mutta yksinkertaisia ihmisiä. Keskustelu ei ole useinkaan suoraviivaista, vaan vähäsanaisuudessaan piikittelevää, tunnustelevaa ja pidättyväistä. Välillä jompikumpi intoutuu juttelemaan ajatuksistaan liian avoimesti, ja sitten hävetään, mökötetään ja pidetään mykkäkoulua. Lopulta aina hellytään ja sitten jutellaan rautatiestä. Ei mahda pärjätä nopealle hevoselle vauhdissa se juna. Ei, vaikka kuinka pölkkyjä kitaansa syytäisi seisahtumatta ensinkään.

Arvosanani olkoon siis hyvä. Tällainen kirjallisuus on kyllä juuri sitä, mitä äidinkielenopettajat hartaimmin suitsuttavat. Lienenkö sitten heidän aivopesemänsä, tai muuten vain hölmö ja kokematon lukija? En minä voi olla tästä pitämättä, vaikka usein (etenkin netissä) kuulee suomalaisen kirjallisuuden kuin myös elokuvan olevan täyttä sontaa. Pois tällaiset puheet minusta! Suomen kieli taipuu Ahon ja muiden mestareiden käsissä yllättävään ja rosoiseen ilmaisuun – ulkolaisten kielten taitajat saavat vain moisesta uneksia. 

Kotikaupunkini rautatieasema on niin ränsistynyt, että herää epäilys, onko sitä rempattu ollenkaan sitten ajan, jolloin ensimmäisen juna asemalle puksutti. Jos ja kun tuo korvataan uudenaikaisella liikennelaitoksella, taidan minäkin matkata sitä lähemmin tarkastelemaan. Harmi vain, että markalla ei saa enää kyytiä seuraavalle asemalle. Lentäen olisin jo perillä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Vanhus ja meri on niitä kirjoja, joista kuulee juttuja suhteellisen usein. Silti minulle oli jäänyt pimentoon, mistä kirja oikeastaan kertoo. Kuvittelin teosta paljon raskassoutuisammaksi ja pidemmäksi kuin se lopulta olikaan. Pelkojani ruokki todennäköisesti huonot kokemukset Hemingwaysta, nimittäin myös kuuluisa Kenelle kellot soivat, jonka luin pari vuotta sitten. Siitä en pitänyt lainkaan, eihän siinä edes tapahtunut juuri mitään ja kerrontakin tuntui tönköltä. Yllätys oli siis ensireaktioni, kun avasin toisen Ernestini. Tästähän saattaisi jopa nauttia.

Minua pikkuisen arveluttaa latinot tai ylipäätään espanjankieliset päähenkilöt kirjoissa. Pohjoisen miehenä sitä ei vain tunnu pääsevän mukaan heidän ajatusmaailmaansa. Tällä kertaa tällaiset ongelmat kuitenkin vältettiin. Henkilöt eivät olleet niin suuressa roolissa, tietenkin vanhusta lukuunottamatta. Vanhuksenkin ajatukset olivat kuitenkin sopivan globaaleja ja kulttuurierot eivät puskeneet pintaan. Kun tämä puoli oli kunnossa, oli helpompi keskittyä itse tarinaan.

Tarinahan on siis hyvin yksinkertainen. Mies menee kalaan. Siinä kaikki. Eipä sitä hyvään kirjaan tuon monimutkaisempaa asetelmaa tarvitakaan. Kalaonni on vanhuksella matkassa ja mahtava vonkale tarttuu koukkuun. Tästä alkaa väsytystaistelu, joka jatkuu useamman vuorokauden ihmisen ja kalan ottaessa mittaa toisistaan. Nälän, janon ja väsymyksen lisäksi vanhusta raastaa yksinäisyys, kuoleman pelko ja hänen oma periksiantamattomuutensa. Kun toinen käsi kiskoo viisimetristä fisua ja toinen perkaa mätänevää delfiiniä, intoutuvat miehen ajatukset syvällisille vesille.

Hemingwayn kalajuttu on oikein mainio kirja. Se pitää otteessaan tiukasti ja saa aidosti jännittämään, miten taistossa käy. Voin kuvitella millainen pettymys se olisi ollut, jos kala olisi karannut. Sen verran on itsekin tullut kalassa käytyä, että tietää sen tunteen, kun iso on kiinni. Suomen vesillä en kuitenkaan ole vielä tavannut haikaloja, jotka Havannan rannikkoseuduilla sen sijaan aiheuttavat vanhukselle ikäviä ongelmia. Lopun hurmahenkinen verilöyly päättyy surullisesti. Harppuunat ja veitset ainoastaan viivästyttävät väistämätöntä kohtaloa, ja aamun valjetessa saaliista on jäljellä pelkät ruodot. Mitä lie maailman kiittämättömyyttä tämäkin kohtaus pyrkii symbolisoimaan.

Siinä mielessä teos on erikoinen merikirja, että siinä ei ole myrskyjä. Sitä on niin tottunut siihen, että kun kalaan lähdetään kauniissa auringonpaisteessa hyvällä mielellä on palatessa vuosikymmenen kovin myrsky vienyt suurimman osan miehistöstä mennessään valtameren pohjamutiin. Voisin kuvitella, että joku muu kriitikko kuvaa tätä kolmiodraamaksi, jossa kalan ja vanhuksen lisäksi itse meri toimittaa päähenkilön virkaa. Ehkä pitäydyn kuitenkin vähemmän romanttisella linjalla ja totean, että Hemingwayn meri on vain meri: realistinen, kunnioitettava, mutta ei kuitenkaan mikään oma persoonansa, vaan pohjimmiltaan vain kasa vettä.

Olen tainnut jo aiemminkin blogissani viitata Yann Martelin Life of Pi:hin, mutta viitattakoon uudestaan. Nyt huomaan nimittäin, että Vanhus ja meri on ollut vahva innoittaja Martelille, esikuvasta ei voi erehtyä. Molemmat ovat hyviä kirjoja, ehkäpä Life of Pi satumaisuudessaan vielä astetta koskettavampi. Periaatteessa en ole kuitenkaan varma, onko meri loppujen lopuksi niin kauhean kiintoisa miljöö kokonaiselle romaanille. Radiosta satuin kuuntelemaan hiljattain jotain tarinaa lokikirjan muodossa ilmeisesti Itämereltä, ja ainaiset säätilan ja aallokon kuvailut vesittivät kuuntelukokemuksen alkuunsa. Meren mystisyyteen kuulin erään kannanoton muuten viime viikolla kaupungilla pyöriessäni. Meren jäädyttäminen curling-kentäksi on kuulemma äärimmäisen haastavaa puuhaa ja se pitää tehdä silloin, kun on laskuvesi ja peilityyntä – muutoin jäätyneet aallonharjat saattavat haitata urheilusuoritusta.

Hemingwayn pisteet siis nousivat ropisten. Silti en vielä luota miehen kirjailijan kykyihin varauksetta. Jonkinlainen kurtvonnegutmainen kankeus miehen elämäntyötä mielessäni varjostaa. Nyt muuten tuntuu, että lukeminen maittaa paremmin kuin aikoihin, ei oikein malttaisi mitään muuta tehdäkään. Ja miksi tekisinkään – vielä on kesää jäljellä!

Mika Waltari - Mikael Hakim

”Kuka oikeastaan olen, ja mitä haluan”, kysyy Mikael el-Hakim, laillistettu lääkäri, sulttaanin orja, arvonsa tunteva renegaatti ja vilpitön suomalaispoika itseltään tähtien syttyessä Istanbulin taivaalle, ja tuntuu siltä, että vuosituhannet vierivät hänen ylitseen, taivas ja maa ovat yhtä ja ihmisen osa on vain mitätön henkäys suunnattomassa kevätmyrskyssä. Tuossa eräs kaiken kiteyttävä hetki Waltarin uskomattomasta tarinasta niin kuin sen muistan. Kuukausi siinä meni, mutta nyt se on luettu ja olo on mahtava. Enää täytyisi pukea ajatukseni sanoiksi – tosin se taitaa olla mahdotonta.

Karvajalan jälkeen oltiin siinä pisteessä, että Mikaelin ja Antin oli pakko jättää kristikunta taakseen ja suunnata kohti osmanien valtakuntaa. Saksan, Italian ja Ranskan tappion tilalla ovat nyt satumaiset Turkki, Algeria ja Unkari. Ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla, ainoastaan uskonto on eri. Sankarimmekin tottuvat turbaaniin, ja kääntävät rukouksensa Allahin puoleen. Hurskaimmista muslimeista heidät erottaa ainoastaan heidän ympärileikkaamaton ruumiinsa ja persoutensa hyvälle viinille.

Waltari on ehtymättömän lähteen äärellä ammentaessaan kertomusta islaminuskon ja koraanin lakien runsaasta ja monitulkintaisesta kaivosta. Islam näyttäytyy rauhaa rakastavana, järjestelmällisenä ja suvaitsevaisena uskontona, joskin väkivallan harjoittaminen muita uskontokuntia vastaan on toki erittäin suotavaa.  Itäinen kulttuuri on rikasta ja kiehtovaa: sulttaanit, suurvisiirit, haaremin juonittelut, minareetit, paasto, merirosvot jne. Nykymedian antama raadollinen kuva islaminuskosta on kyllä kaukana Waltarin näkemyksestä.

Kirjassa on niin paljon kaikkea. Tuntuu aivan kuin jokin olisi muuttunut minussa lukemisen aikana. Tunnen olevani vain hiekanjyvänen aavikolla, tai langanpätkä äärettömässä kankaassa. Mikaeliin on vain niin helppo samaistua ja kokea hänen kanssaan elämän heittely nousuine ja laskuineen. Viisautta, sitä teoksesta löytyy. Mikaelin elämänfilosofia on kadehdittava: kulmakivinä hänellä ovat vilpittömyys itselleen ja hyväntahtoisuus höystettynä terveellisellä opportunismilla. Näitä oppeja on kyllä minunkin pakko koettaa soveltaa omassa elämässäni.

Waltarin taidot tarinankertojana ovat ylivertaiset. En tiedä, olenko koskaan niin paljon janonnut lauseita vain niiden kauniin rakenteensa ja tahtinsa vuoksi. Sitä toivoo, että tekstiä riittäisi loputtomiin. Se vain rullaa omia aikoja eteenpäin toistaen toisinaan tuttuja elementtejä, kuten Allahin nimeen vannomista, Antin tyhmyyden päivittelyä, tukaattien ja aspereiden tarkkaa laskemista yms. Herkullisinta on kenties kertoja-Mikaelin itsensä vähättely ja kaiken selittely itselleen parhain päin. Tapahtumia ei koskaan selosteta sellaisenaan, vaan ne suodatetaan Mikaelin kynän läpi, joka värittää ne huumorilla ja hioo pahimmat rosot pois. Kun nyt yritän lukea jotain tavallista kolmannesta persoonasta kuvattua kirjaa, tuntuu se kovin etäiseltä ja lattealta.

Mikael ja Antti ovat saaneet uusia ystäviä sitten ykkösosan, näkyvimpinä heistä tietenkin suurvisiiri Ibdrahim ja Mikaelin vaimo Giulia. Mikaelin kohtalo on sidottu Ibdrahimin onnentähteen ja heidän ystävyytensä on kaunista ja todellista. Giulia sen sijaan on melkoinen tapaus. Giulian raivostuttavat luonteenpiirteet ja hänen oikullisuutensa voisi mennä kenties vielä huumorin piikkiin, ellei siinä olisi niin paljon totuuden siemeniä joukossa. Hänen jokainen sanansa raastaa lukijan hermoja. Hän kääntää asiat aina päälaelleen, vie talouden rahat, eikä ole koskaan tyytyväinen Mikaelin ponnistuksiin. Ja kuitenkin hän saa kaiken anteeksi vain eriparisilmiensä takia, jotka säihkyvät kuin kaksi jalokiveä. Naiset, mikä teitä riivaa?

Historian tuntemukseni on sen verran vähäinen, että tällaiset tapahtumat eivät olleet ennen tiedossani. Mietinkin miten paljon Waltari on pistellyt omiaan. Oliko tosiaan niin, että koko Eurooppa oli vaarassa hautautua islamin ikeen alle 1500-luvulla? En ole koskaan mieltänyt muslimeja näin suurena ja mahtavana väkenä, ei tästä ainakaan koulun historiantunneilla paljon puhuttu.

Islam tosiaan taipuu moneksi, kun tavoitellaan huumoria. Koraania tulkitaan niin kirjaimellisesti, että ei tosikaan. Sattumalta luin juuri uutisista, kuinka Yhdysvalloissa erään kauppaketjun muslimityöntekijät eivät suostuneet uskontoonsa vedoten ojentamaan asiakkaille pekonipakkauksia. Juuri tällaista meininkiä kirjastakin löytyy. On uskomatonta, miten hauskimmat ja kummallisimmilta näyttävät asiat saattavat olla joillekin täyttä totta.

Kaiken muun lisäksi (ja sitä muuta siis riittää) Waltari tarkentaa katseensa tiukasti ihmisen psykologiaan. Romaani pursuaa juonittelua ja salattuja pyrkimyksiä, korkeata politiikkaa ja silmät kirkkaina vannottuja lupauksia. Seraljissa kuolemantuomio saattaa tulla yllättäen ja pyytämättä, joten elämä sen varjossa on jatkuvaa luovimista pimeällä merellä. Ihmiset ovat myös lähes järjestään ahneita, joten raha-asioista käydään lukemattomia vääntöjä. Kenties sankarimme ovat jotakin oppineet matkojensa aikana: enää heitä ei petetä aivan yhtä helposti kuin joskus aiemmin saatettiin pettää.

Kirja oli niin pahuksen pitkä, että siinä meinasi vierähtää puoli kesää. Siksi bloginikin on elänyt hiljaiselämää viime aikoina. Ehkä postaustahti tästä nyt tiivistynee, pitäisi vain pysytellä erossa noista tiiliskivistä. Toisaalta taas Waltariltakin löytyisi vielä runsaasti koskematonta materiaalia ja paksujahan ne kaikki ovat kuin Egyptin eunukki Soliman. Tämän kesän lukukokemukseni ovat kyllä jotenkin avartaneet mieltäni: saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan. Opin tuossa muuten äsken lukemaan musiikin soidessa taustalla. Tosin heti, jos tuli joku hyvä biisi, meinasivat ajatukset lähtä harhailemaan. Tämänkin raportin valmistumista säestivät Final Fantasy VII:n musiikkien upeat pianoversiot. 

Seuraava arvostelu on jo muuten syntymäisillään. Ahmaisin kirjan tuossa aamiaiseksi. Luvassa on kalaa ja pesäpalloa. Tähän väliin pari voileipää, kiitos.