perjantai 12. lokakuuta 2012

Mika Waltari – Komisario Palmun erehdys

Ainoa rikos, josta voi tehdä hyvän salapoliisiromaanin, on murha. Rikkaan suvun raikulipoika Bruno Rygseck hukkuu kylpyammeeseensa maanantaiaamuna , mutta saattaa olla, että juttu ei ole aivan niin yksinkertainen. Komisario Palmu haistaa palaneen käryä ja pyöräyttää käyntiin pitkät ja monimutkaiset tutkimukset kuoleman selvittämiseksi. Tästä lähtee käyntiin prosessi, joka noudattaa leuka pystyssä useimpia klassisen dekkariperinteen tapoja.

Palmu saattoi erehtyä, mutta minä en tehnyt niin valitessani formaatiksi tällä kertaa äänikirjan. Lukija oli aivan paras: Palmu kuulosti sopivan äreältä, Butler ratkiriemukkaan kuivakalta ja Aimo hengästyttävän impulsiiviselta. Lukemisen tahti oli tasaisen verkkainen ja jätti aikaa makustella tapahtumia. Pieniä teknisiä ongelmia kuitenkin ilmeni. Pyöräilyreittini varrella on pari vilkkaampaa tieosuutta ja autojen raivostuttava räminä tukahduttaa aika ajoin kaikki muut ääniaallot intensiteetillään. En voi sietää, että kirjaan jää aukko. Pohdin tietysti koko loppuajan, mahdoinko menettää jotain kriittistä. Oli siis pakko kelailla välillä kertomusta taaksepäin. Lisäksi kuuntelin Palmua myös nukkumaan käydessä, mikä oli toisaalta äärimmäisen rauhoittavaa, mutta päättyi aina nukahtamiseen. Tosin lukija jaksoi jatkaa turinointiaan läpi yön, joten on ihan hauska ajatus, että kuuntelin kirjan useamman kerran läpi, vaikkakin tiedottomassa tilassa.

Ääneenkin tuli muutaman kerran naurahdettua. Ainakin Airi Rykämön närkästykselle, kun insinööri Vaara uskoo silmiinsä ”photoshopatun” valokuvan kanssa: ”Kuinka saatoit kuvitella, että vartaloni olisi noin…ruma?” Nuori kertojamme kommentoi hyvin tapausta, kuten useita muitakin. Toinen hauska seikka oli Palmun hienovarainen vihjailu tavoitteenaan milloin ilmainen lounas, milloin autokyyti.

Juoni sinänsä ei esitä mitään uskomatonta, vaikkakin Palmun psykologinen kikkailu onkin kovin taitavaa. Yritin seurailla johtolankoja, mutta vaikeaa se on. Dekkareissa on aina vähän se ongelma, että miljöö jää vähän epäselväksi, mikä ovi johtaa mihinkin ja niin edespäin. Lisäksi tarkkoja kellonaikoja harvemmin jaksaa painaa mieleen. Suurin osa epäillyistä tietenkin myös valehtelee, syystä tai toisesta. En minä nytkään tekijää tai motiivia arvannut. Mutta olenkin vain hidasälyinen lukija, joka osaa keskittyä kerrallaan vain yhteen asiaan. Ihan böbi.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Pakko aloittaa kirjan nimestä: minua se ainakin oudoksutti ja virittäydyin hyväksymään, että tällaisen tittelin alla tuskin on mitään veret seisauttavaa sisältöä. Hölmöä on tietty tuomita kirja kannen perusteella ja niinhän siinä kävi, että erehdyin pahasti arviossani. Ihmeellinen Joosef on maanmainio ja ratkiriemukas opus, jota voin lämpimästi suositella kelle vain.

Joosef Huttunen on nuori sielutieteen maisteri ja erikoinen mies kaikinpuolin. Hän on köyhä, pukeutuu mihin sattuu, tiskaa kylpyammeessa ja pitää kanoista - tutkimusmielessä. Ulkokuori tietenkin pettää, tosiasiassa mies on yleisnero. Huttunen osaa arvata ihmisen luonteen hänen käsialastaan, kädenliikkeestä tai niskan asennosta. Hän osaa ohjailla muita taitavasti puheillaan ja sopeutuu tarvittaessa mihin tahansa tilanteeseen. Tällaista ominaisuutta voisi tietysti käyttää ikävin tarkoitusperinkin, mutta Huttunen on toista maata. Hänen intressinsä on innostaa ihmisiä ja auttaa heitä ymmärtämään, että ei elämän ole pakko olla niin vakavaa.

Huomaan aloittaneeni hieman höperösti väärästä henkilöstä, sillä Joosef ei suinkaan ole kirjan kertoja. Sen kunnian on saanut Karin Lauraeus, 19-vuotias miljonäärisuvun tytär. Karinilla on tavallisen hienon naisen murheet ja velvollisuudet. Illanviettoja tylsässä ystäväpiirissä, niin paljon vientiä, että koko hommasta on mennyt maku ja jatkuva pakko sopeutua tiukkaan sovinnaisuuden muottiin, joka hänen arvoiselleen neidilleen kuuluu. Ei hän silti osaa edes kaivata toisenlaista elämää, ei ennen kuin hän törmää ravintolassa Joosefin tutkivaan katseeseen.

Tässä vaiheessa varmaan moni arvaakin jo loput: kuinka Joosef ja Karin rakastuvat ja kaksi erilaista maailmaa törmäävät yhteen aiheuttaen närkästystä, väärinkäsityksiä ja perhedraamaa. Mutta aivan näin yksioikoinen teos ei ole. Sillä Joosef on todella ihmeellinen mies ja hänen vaikutuksensa ympäristöön on niin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että tässä tuntee itsekin kapuavansa henkisen kasvun portaita aimo harppauksin. 

Kaikki käy lopulta parhain päin. Eikä vain lopulta vaan koko ajan. Jokainen kohtaus on täysin Joosefin kontrollissa ja hän tekee vain oikeita valintoja. Lukijaa jännittää alussa, kuinkahan mies nyt nolaa itsensä kuokkiessaan vieraiden ihmisten juhlissa tai päivällisellä Karinin perheen kanssa. Pelko on aivan turhaa. Joosef selviää tilanteesta kuin tilanteesta itsevarmuudellaan, puheenlahjoillaan ja pienellä etukäteisvalmistelulla ja saa kaikki rakastamaan itseään. Äidinkielen opetttajani oli väärässä kertoessaan, kuinka hyvä kirja koostuu nousuista ja laskuista, ongelman kärjistymisestä,käännekohdasta ja lopun tilinteosta. Miksi kaikki ei voisi vaan mennä hyvin alkusivuilta lähtien? 

Joosef ei vain puhu, vaan hän myös tekee. Järjestää mielenkiintoisen seuraleikin, pyydystää kaniineja, opettaa historiaa ja geometriaa, valmistaa ilotulitusraketteja, johtaa poikien salaseuraa, suunnittelee suuren urheilukisan ja lumoaa luontaisuudellaan vähä vähältä Karinin sydämen. Kesäiset päivät kuluvat Laurilan kartanossa niin rattoisasti, että lukijakin hymyilee muistellen kaihoisasti lapsuuden lämpimiä kesiä. 

Karin huomaa muuttuvansa. Hattu putoaa päästä ja sukat jaloista, sääriin tulee naarmuja, edellinen elämä vaikuttaa tyhjältä ja ihmiset näyttäytyvät hänen silmissään erilaisina kuin ennen. Ystävyys Joosefin kanssa syvenee, mutta ei tarpeeksi. Joosef ei tunnu kaiken filosofisoinninsa tiimellyksessä muistavan rakastua Kariniin. Tämä aiheuttaa tietysti pientä itkua ja hampaiden kiristystä, mutta lopussa kiitos seisoo.

Loppuratkaisu on hieman koominen, ainakin nykyisen tasa-arvokäsityksen vallitessa. Tulee mieleen omat tarinat koulumaailmasta, jolloin deadlinen puskiessa päälle piti vain saattaa kertomus nopeasti päätökseen mutkat suoriksi oikoen. Karin lopulta ”pakottaa” Huttusen avioitumaan kanssaan. Tokihan tunne on molemminpuolinen, mutta Joosefin järki ei millään meinaa hyväksyä, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä voisivat elää yhdessä. Feministien suosittelen nyt vetävän syvään henkeä. Elämäntarkoitustaan etsinyt Karin vihdoin ymmärtää, että hänen paikkansa on Joosefin rinnalla, tukemassa miestään opinnoissa ja töissä, tiskaamassa ja laittamassa ruokaa, huolehtimassa, että miehen vaatteet ovat puhtaat ja silitetyt ja pitämässä asuntoa hyvässä järjestyksessä. Vaikea olla korostamatta asetelman hullunkurisuutta: älykkään, sosiaalisesti taitavan ja elämässään moneen ryhtyvään mieheensä verrattuna Karinin vilpitön iloisuus roolistaan kotiäitinä on suorastaan perverssiä.

Tämä olikin ensimmäinen Waltarini, jossa hän kirjoittaa naisen pään sisästä. Kenties hän halusi näin piikitellä naissukupuolta, jonka oikullisuuteen oli omassa elämässään pettynyt. Karin on ihan sympaattinen tyttö pohjimmiltaan, mutta jos kuvitellaan, että kertojana olisi ollut Joosef, herää väistämättä muutama kysymys. Miksi hän rakastuisi tyttöön, joka päältä päin katsottuna on diivamainen ja kylmä? Kyllä maailmassa naisia riittää, miksi valita juuri se itsensä vastakohta?  

Tapahtumien hauskuutta Waltari komppaa kielenkäytöllään. Kertoja on lähellä lukijaa ja selittelee tapahtumia analyyttisesti ja komediaa unohtamatta. Kirja on helppolukuinen ja kepeä, positiivinen sävyltään ja jaksaa naurattaa loppuun asti. Liekö sitten jonkinlainen vastaveto toisen maailmansodan nostellessa päätään Euroopassa? 

Oli jotenkin helpompi herätä tähän päivään, kun muisti, että elämän kuuluisi olla hauskaa. Vielä kun löytäisi sen oman tarkoituksensa…

maanantai 1. lokakuuta 2012

Mika Waltari - Ei koskaan huomispäivää

Pienoisromaani alkaa sopivan vauhdikkaasti. Pieni nikkelimarkkoja kädessään puristava poika jää auton alle ja kuolee. Silminnäkijöitä ei ole. Yliajajat, sisältäpäin kivettynyt jääkäri ja hänen rakastajatteransa, joutuvat kuitenkin moraalisen myllerryksen valtaan, jonka oireet ilmenevät eri tavoin itse kussakin. 

Lukukokemus on aikaisempia Waltareita hivenen hienovaraisempi siinä mielessä, että se poikkeaa jonkin verran kirjailijan suorasta ja asiat perin pohjin kääntävästä tyylistä. Aukot syiden ja seurausten välillä ovat normaalia isompia ja paremmin peiteltyjä. Eivät tosin niin suuria, että ne aiheuttaisivat ymmärryksen tasolla ongelmia lukijalle, pieni johtolankojen yhdistely ei koskaan ole pahasta. Lisäksi tapahtumien paikka ja aika on verrattain epäoleellinen seikka, sillä useat kohtaukset koostuvat menneiden keskustelunpätkien tai sota-ajan muistelemisesta.

Huumoria ei ole ja muutenkin tunnelma on kohtalaisen kylmähkö. Päähenkilön ajatusmaailma, tai ainakin hänen ulkokuorensa, on pohjasävyltään katkera. On turha olla onnellinen nyt, sillä huomispäivää ei ole. Romanssikuvauksetkaan eivät sisällä sen kummempaa kiihkoa, eivätkä ne sitä edes yritä. Jääkärin henkinen maailma on niin erilainen kuin hänen kumppanillaan, että hekumoinnin sijaan on selvää, että tämä suhde tulee ennen pitkää ajautumaan umpikujaan. Rakastajattaren, Astridin, oma elämä taas on hyvin tyhjää. Hän tyytyy suosiolla kohtaloonsa ja elää henkisellä tasolla petikumppaninsa ja materialistisella tasolla puolisonsa paksun lompakon kautta.

Kolmantena pyöränä pyörii siis Bergas, jonka rooli on kuitenkin pyörittää tehdastaan autuaan tietämättömänä mukanaolostaan kolmiodraamassa. Hän ei etsi suurta rakkautta elämästään, vaan ymmärtää, että rahallakin saa mukiinmenevän vaimon korvikkeen. Vaikuttaa siltä, että tietämättömyys on avain autuuteen ja pahan tiedon puusta omenan pureva tekee vain itselleen hallaa. Muutama muukin sivuhenkilö vilahtaa näyttämöllä: Bergasin asioihin sekaantuva poika ja sekalainen joukkio juopottelevia taidemaalareita, runoilijoita ja shakin pelaajia.

Huomasin nauttivani kohtauksista, joissa oli perinteisen salapoliisiromaanien sävyä, kuten verisiä huopia auton takapenkillä tai murhaajia palaamassa tunnontuskissaan rikospaikalle. Näitä oli kuitenkin vain harvakseltaan ja pääpaino olikin syyllisten tuntemusten erittelemisessä. Kaipaamaan jäin jotain selkeää päämäärää, johon tapahtumien olisi voinut olettaa kärjistyvän. Tällaisenaan teos oli vain läpileikkaus erilaisten ihmisten mollivoittoisesta tragediasta. Pahoin jo pelkäsin, että joku asianosaisista pamauttaa kuulan kalloonsa, mutta onneksi moiselta farssilta vältyttiin.

Hauska kuriositeetti on teoksen julkaisutapa. Waltari osallistui romaanillaan WSOY:n kirjoituskilpailuun, mutta tiesi hänen porvarishenkistä maailmankatsomustaan vieroksuvan taiteilijayhteisön romuttavan mahdollisuudet ykköspalkintoon. Siksi hän ilmoitti myös toisen teoksen, Vieras mies tuli taloon, kisaan salanimellä ja toisella kirjoituskoneella kirjoitettuna. Se teos valittiin parhaaksi ja Ei koskaan huomispäivää odotetusti sivuutettiin tylysti. On kai turha kuvitella, että kulttuuri ja politikointi ovat kaksi toisensa poissulkevaa entiteettiä.