Mika Waltari - Ei koskaan huomispäivää

Pienoisromaani alkaa sopivan vauhdikkaasti. Pieni nikkelimarkkoja kädessään puristava poika jää auton alle ja kuolee. Silminnäkijöitä ei ole. Yliajajat, sisältäpäin kivettynyt jääkäri ja hänen rakastajatteransa, joutuvat kuitenkin moraalisen myllerryksen valtaan, jonka oireet ilmenevät eri tavoin itse kussakin. 

Lukukokemus on aikaisempia Waltareita hivenen hienovaraisempi siinä mielessä, että se poikkeaa jonkin verran kirjailijan suorasta ja asiat perin pohjin kääntävästä tyylistä. Aukot syiden ja seurausten välillä ovat normaalia isompia ja paremmin peiteltyjä. Eivät tosin niin suuria, että ne aiheuttaisivat ymmärryksen tasolla ongelmia lukijalle, pieni johtolankojen yhdistely ei koskaan ole pahasta. Lisäksi tapahtumien paikka ja aika on verrattain epäoleellinen seikka, sillä useat kohtaukset koostuvat menneiden keskustelunpätkien tai sota-ajan muistelemisesta.

Huumoria ei ole ja muutenkin tunnelma on kohtalaisen kylmähkö. Päähenkilön ajatusmaailma, tai ainakin hänen ulkokuorensa, on pohjasävyltään katkera. On turha olla onnellinen nyt, sillä huomispäivää ei ole. Romanssikuvauksetkaan eivät sisällä sen kummempaa kiihkoa, eivätkä ne sitä edes yritä. Jääkärin henkinen maailma on niin erilainen kuin hänen kumppanillaan, että hekumoinnin sijaan on selvää, että tämä suhde tulee ennen pitkää ajautumaan umpikujaan. Rakastajattaren, Astridin, oma elämä taas on hyvin tyhjää. Hän tyytyy suosiolla kohtaloonsa ja elää henkisellä tasolla petikumppaninsa ja materialistisella tasolla puolisonsa paksun lompakon kautta.

Kolmantena pyöränä pyörii siis Bergas, jonka rooli on kuitenkin pyörittää tehdastaan autuaan tietämättömänä mukanaolostaan kolmiodraamassa. Hän ei etsi suurta rakkautta elämästään, vaan ymmärtää, että rahallakin saa mukiinmenevän vaimon korvikkeen. Vaikuttaa siltä, että tietämättömyys on avain autuuteen ja pahan tiedon puusta omenan pureva tekee vain itselleen hallaa. Muutama muukin sivuhenkilö vilahtaa näyttämöllä: Bergasin asioihin sekaantuva poika ja sekalainen joukkio juopottelevia taidemaalareita, runoilijoita ja shakin pelaajia.

Huomasin nauttivani kohtauksista, joissa oli perinteisen salapoliisiromaanien sävyä, kuten verisiä huopia auton takapenkillä tai murhaajia palaamassa tunnontuskissaan rikospaikalle. Näitä oli kuitenkin vain harvakseltaan ja pääpaino olikin syyllisten tuntemusten erittelemisessä. Kaipaamaan jäin jotain selkeää päämäärää, johon tapahtumien olisi voinut olettaa kärjistyvän. Tällaisenaan teos oli vain läpileikkaus erilaisten ihmisten mollivoittoisesta tragediasta. Pahoin jo pelkäsin, että joku asianosaisista pamauttaa kuulan kalloonsa, mutta onneksi moiselta farssilta vältyttiin.

Hauska kuriositeetti on teoksen julkaisutapa. Waltari osallistui romaanillaan WSOY:n kirjoituskilpailuun, mutta tiesi hänen porvarishenkistä maailmankatsomustaan vieroksuvan taiteilijayhteisön romuttavan mahdollisuudet ykköspalkintoon. Siksi hän ilmoitti myös toisen teoksen, Vieras mies tuli taloon, kisaan salanimellä ja toisella kirjoituskoneella kirjoitettuna. Se teos valittiin parhaaksi ja Ei koskaan huomispäivää odotetusti sivuutettiin tylysti. On kai turha kuvitella, että kulttuuri ja politikointi ovat kaksi toisensa poissulkevaa entiteettiä.