maanantai 28. lokakuuta 2013

Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles

Baskervillen koira on tuttu monesta Aku Ankka-tarinasta, joten loppuratkaisu oli pääpiirteittäin selvillä tähän Sherlock Holmes-klassikkoon tarttuessani. Vaikka kyllähän sen nyt hölmömpikin arvasi, ettei salapoliisiromaaneissa mitään yliluonnollista ratkaisua hyväksytä. Muuten kirja oli aika tavalla juuri sellainen, kuin olin antanut itseni olettaa. Sumuisia nummia, sateisia öitä ja englantilaista maaseuturomantiikkaa.

Sherlock Holmes ei kaipaa esittelyjä. Hän ei ole pelkästään maailman tunnetuin salapoliisi, vaan kenties jopa yksi kirjallisuuden historian ikonisimmista hahmoista. Silti en ole miehen seikkailuja koskaan lukenut: salapoliisiromaanien tuntemukseni rajoittuu hyvin pitkälti Agatha Christien tuotantoon. En oikeastaan muistanutkaan, miten mukava on seurata, kun alan ammattilaiset ratkovat kunnon mysteereitä. 

En arvannut murhaajaa, mutta ylpeänä voin kehuskella tienneeni lähes alusta asti, kuka salaperäinen hahmo soiden reunoilla öisin hiippaili. Ideaa kenkien varastamisessa en hoksannut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se oli ilmiselvää. Oikeastaan päällimmäinen kysymys mielessä ei ollutkaan "miten?", vaan "kuka?". 

Tykkäsin lukemastani ja ehkäpä palaan sankariimme tuonnempana. Murhamysteerien monimutkaisuuden lisäksi ehdoton kiinnostusta lisäävä tekijä on vanhahtava brittiläinen miljöö, joka pesee mennen tullen nykydekkarien tai rikossarjojen teknologiaan turvautuvan maailman. Rauhallisempi ilmapiiri yksinkertaistaa kuvioita ja mahdollistaa sen, että rikokset ratkeavat dna-näytteiden sijaan loogisella päättelyllä. Kaikki oli ennen paremmin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti ryypätään ja naidaan. Tämän on huomannut myös Vuorinen, joka Juoppohullun päiväkirjassa jättää kaiken ylimääräisen huomioimatta ja keskittyy täysillä itse asiaan. Lopputulos on kertomus Juhasta ja hänen seikkailuistaan, jotka usein päättyvät huuto-oksennukseen. Draamallinen elementti kumpuaa sen jännittämisestä, mikä esine tällä kertaa kenenkin peräreiästä löytyy.

Luulin pitäväni tämänkaltaisesta örveltämisestä, mutta jotenkin ei vain kolahtanut. Vähän väkisinväännettyä ja itsetietoista. Ihan hauskoja juttuja oli kyllä välillä. Taidan silti pitää hieman hienovaraisemmasta huumorista. Vika ei siis ollut siinä, että viina virtasi ja sohvapäällys kului, vaan tavassa, jolla siitä kerrottiin. Se ei oikein jättänyt tilaa omalle mielikuvitukselle. 

Tiedä sitten, onko tämän tarkoitus olla kannanotto alkoholilla läträämisen puolesta vai sitä vastaan. Ainakin omalla kohdalla kirja sai miettimään, miksi sitä aina vain tulee juotua. Meininki ei nyt ihan Juhan sfääreissä pyöri, silti tavoissa olisi tarkistamisen varaa. Jos aloittaisi vaikka siitä, että joisi silloin kun siltä tuntuu, eikä vain rutiininomaisesti viikonloppuisin. Itse asiassa kävinkin vastikään eräällä keikalla ja tilasin vain kokiksen. Meno ei kärsinyt valinnasta pätkääkään ja ratkaisun ylivoimaisuus vasta kävi kunnolla ilmi herätessä seuraavana aamuna pirteänä. Juopottelu on muutenkin vähän out.

Vuorinen ei siis ollut minun juttuni. Eipä tuo haittaa. Sadan kirjan listalta teos löytyy, mikä taas on ilahduttavaa. Luetaan hitaasti, mutta varmasti.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Lewis Carroll - Alice's Adventures in Wonderland

"Curiouser and curiouser."

Keskisuomalaisen sata kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana, eivät lue itse itseään. Kuitenkin lista on alkanut tuntua velvollisuudelta, lähes työltä, jota huomaamatta pyrkii välttelemään. Jotta urakka kuitenkin joskus olisi ohi, valitsin lyhyimmän teoksen, minkä nopeasti löysin. Arpa osui kaikille (paitsi minulle) tuttuun satuun, Liisa Ihmemaassa.

En ole katsonut Disney-versiota koskaan muuten kuin sivusilmällä sieltä täältä. Tarkastamatta on jäänyt myös Burtonin tuoreempi tekele. Tiesin jutun juonen noin pääpiirteittäin: Liisa hortoilee pusikoissa ja tapaa kummaa porukkaa. Vähän köyhä aihe, suonette anteeksi. Klassikoita tietenkään ei saisi lukea nykypäivän kriteereillä. Tai saa, mutta joskus se klassikkous perustuu siihen, että kirjan ajatukset olivat jotain uutta ja mullistavaa aikanaan. 

Liisa putoaa siis kaninkoloon, joka onkin portti outoon ihmemaahan. Tyttö ei sen kummemmin hätkähdä uusia kuvioitaan, mitä nyt välillä ihmettelee, kuinka paljon kummallisuuksia yhdelle aamupäivälle oikein mahtuu. Liisa törmää hassuihin hatuntekijöihin, irvikissoihin ja herttarouviin tuon tuosta. Välillä hän on kärpäsen kokoinen, toisinaan taas pituutta löytyy useampikin maili. Mitään niin sanottua järkeä hommassa ei ole. No toisaalta, onko oikea maailmakaan aina niin järkevä kuin sitä äkkiseltään luulisi?

Sanaleikkejä, runoja ja verbaalista hassuttelua saamme yllin kyllin. Dialogin moninaisuus varmaan hivuttaa kirjaa ulos lastenkirjallisuuden genrestä kohti saduista ulos kasvanutta lukijakuntaa. Ihmemaassa vinoillaan ja viisastellaan. Aikuisempaa lukijaa miellyttää kaiketi myös jonkinlainen nostalginen kaiho lapsuuden kirkassilmäiseen ja mielikuvitukselliseen maailmaan. En voi kieltää, etteikö sivuilla tuntuisi tuikkivan pientä ripausta taianomaisuuden tuntua.

Klassikko tai ei, kirja oli ihan kiva. Aika unenomainen ja kepeä. Tuskinpa tulee tarvetta palata asiaan kuitenkaan toiste. Jäin kaipaamaan edes pientä järjen hiventä. Suurin tyydytyksen tunne taisi tulla ruksiessa kirja yli sadan lukemattoman listalta.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Richard Feynman - Surely You're Joking, Mr. Feynman!

“I always do that, get into something and see how far I can go.” 

Richard Feynman on 1900-luvun kuuluisimpia fyysikkoja, mutta häneen ei törmää ihan luonnontieteiden peruskursseilla. Miehen erikoisalaa on kvanttisähködynamiikka (QED), joka poikikin hänelle mm. Nobelin palkinnon. Feynmanille tyypillisesti teorian keksiminen oli vaivatonta, mutta palkinnon vastaanottaminen sen sijaan täyttä tuskaa. On hauska huomata, kuinka auktoriteettikammo ja ilkikurisuus voivat saada yhden historiamme terävimmistä kavereista harjoittelemaan, portaiden laskeutumista takaperin hyppäämällä - vain, jotta hän saa näpäytettyä juhlaväkeä rikkomatta tiukkaa etikettiä.

Kyseessä on siis Feynmanin omaelämäkerran kaltainen kokoelma juttuja hänen elämästään. Usein hän huomaa olevansa tilanteissa, joihin hänen ei pitänyt joutua. Soittamassa bongoja balettiesityksessä, nukkumassa yliopiston sohvalla  ja puhumassa asioista, joista hänellä ei ole pienintäkään käsitystä. Jollain kummalla tavalla hän saa aina käännettyä tilanteen edukseen - tuurilla, järjenkäytöllä tai röyhkeydellä. Hänellä on oma tapansa katsella maailmaa.

Tällaista kirjaa olenkin kauan etsinyt! Mielenkiintoista tiedettä atomipommien suunnittelemisesta aineen olemuksen tutkimiseen, lukkojen tiirikointia, muurahaisten jekuttamista, radioiden korjaamista ja kaikki tämä höystettynä huumorilla, joka kumpuaa totudessa pysymisestä ja tinkimättömyydestä. Feynman on käytännön pilojen mestari. Hän on kuin innokas lapsi, joka ei vielä ole hukannut ihmettelyn kykyään.

Feynman käsittelee kassakaappeja samoin kuten matemaattisia kaavojakin. Hän tykkää räplätä niitä. Lukot eivät aukea jonkin erityisen lahjakkuuden avulla, vaan niillä leikkimisellä ja periksiantamattomuudella. Fysiikan lait eivät putkahda hänen mieleensä kuin tyhjästä. Sen sijaan hän vääntelee ja kääntelee niitä, keksii omia symboleitaan ja menetelmiään, huvittelee niiden kanssa, todistaa kaiken itse alusta alkaen välittämättä ammattimiesten opeista ja kuvittelee mielessään mitä moninaisempia reaalimaailman analogioita tehdäkseen asiat itselleen selväksi. Tämä lähestymistapa närkästyttää monia, mutta se toimii. Hän huomaa heti virheet muiden päättelyssä, koska tuntee yhtälöt kuin omat taskunsa.

Teeskentelijät saavat Feynmanilta huutia - niin Brasilian tieteenopetus, lautakuntien pönöttäjät kuin seurapiirien tyhjäntoimittajatkin. Ylipäätään ihmiset, jotka puhuvat asioista vaikeilla termeillä ja itsensä ylentäen. Kirja vilisee myös kuuluisia tiedemiehiä Einsteinistä lähtien, kaikki erilaisia persoonia. Feynmanin elämä on valtavan hienoa.

Ei meinaa asteikko riittää teosta arvioidessani. Parhaita kirjoja koskaan! Se sai minut tajuamaan, millaisia seikkailuja ihminen voi kokea vain heittäytymällä rohkeasti mukaan. Täydet pisteet!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Richard Dawkins - The Selfish Gene

"In the beginning was simplicity." 

Evoluutiopitoista tekstiä taas vaihteeksi. Nyt pääosassa seikkailee geeni, jonka silmien kautta pääsemme kummastelemaan maailman menoa. Päähenkilömme ei kuitenkaan ole perinteinen prinsessoja pelastava pyyteetön sankari vaan itsekäs lurjus, joka ei kaihda hämäräperäisimpiäkään keinoja kuolemattomuutta tavoitellessaan.

Dawkinsin kynä on pelottavan terävä. Ilmeisesti juuri The Selfish Gene on onnistunut nostattamaan kunnon myrskyn tietyissä piireissä. Elämässä Dawkinsin mukaan ei ole tilaa hyvyydelle. Luonto on täynnä oman etunsa tavoittelijoita, petkuttajia ja kelmejä. Teosta on virheellisesti tulkittu jonkinlaisena elämänoppaana, mitä se ei missään nimessä ole. Sen sijaan The Selfish Gene on todella kiehtova kirja, jota lukiessa ei malta pysyä penkillä.

Sisältöön en pureutune tällä kertaa kovin syvästi. Kirjassa käydään läpi lukuisia ilmiöitä luonnosta ja pohditaan miten itsekkään geenin teoria ne selittää. Toisinaan ajatusrakennelmat ja matematiikkaan pohjautuvat mallit ovat niin nerokkaita, että kuulee, kuinka aivot raksuttavat päässä. Dawkins kuroo DNA:n ja yksilön välisen kuilun umpeen ja näyttää, miten jostakin yksinkertaisesta voi tulla uskomattoman monimutkaista.

Eräs asia pistää silmään rivien välistä. Lukiessa tulee tunne, että tämä ei ole vain Dawkinsin teos, vaan koko tiedeyhteisön ääni puskee hänen sanojensa läpi. Enkä puhu mistään yksimielisestä hymistelystä, vaan myös soraäänistä ja vahvasta kritiikistä. Tuntuu, että seuraisin älykästä dialogia. Parasta antia onkin lopussa oleva kommentit, jotka on lisätty toiseen painokseen vajaa kymmenen vuotta kirjan julkistamisen jälkeen. Niissä Dawkins paljastaa uusia teorioitaan tukevia, mutta myös vastaan asettuvia havaintoja, vastaa kollegoidensa kritiikkiin ja myös myöntää, missä kohdissa näin jälkeenpäin on huomannut olevansa väärässä. Tieteen tekeminen näyttää todellakin olevan ryhmätyötä, jossa eivät henkilökohtaiset näkemykset paljoa paina, jos faktat eivät ole kunnossa.

Omasta puolestani pitää sanoa, että geenien toiminta on mielettömän mielenkiintoista. Kuinka pätkä kemiallista koodia voi aiheuttaa mitä mielikuvituksellisimpia ilmiöitä ajan kuluessa osallistumatta aktiivisesti tapahtumien kulkuun? Tämä prosessi on niin hienovarainen, että maalaisjärkeen turvautuminen ei pitkälle riitä. Luonnossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tämä kannattaa lukea!