Suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti ryypätään ja naidaan. Tämän on huomannut myös Vuorinen, joka Juoppohullun päiväkirjassa jättää kaiken ylimääräisen huomioimatta ja keskittyy täysillä itse asiaan. Lopputulos on kertomus Juhasta ja hänen seikkailuistaan, jotka usein päättyvät huuto-oksennukseen. Draamallinen elementti kumpuaa sen jännittämisestä, mikä esine tällä kertaa kenenkin peräreiästä löytyy.
Luulin pitäväni tämänkaltaisesta örveltämisestä, mutta jotenkin ei vain kolahtanut. Vähän väkisinväännettyä ja itsetietoista. Ihan hauskoja juttuja oli kyllä välillä. Taidan silti pitää hieman hienovaraisemmasta huumorista. Vika ei siis ollut siinä, että viina virtasi ja sohvapäällys kului, vaan tavassa, jolla siitä kerrottiin. Se ei oikein jättänyt tilaa omalle mielikuvitukselle.
Tiedä sitten, onko tämän tarkoitus olla kannanotto alkoholilla läträämisen puolesta vai sitä vastaan. Ainakin omalla kohdalla kirja sai miettimään, miksi sitä aina vain tulee juotua. Meininki ei nyt ihan Juhan sfääreissä pyöri, silti tavoissa olisi tarkistamisen varaa. Jos aloittaisi vaikka siitä, että joisi silloin kun siltä tuntuu, eikä vain rutiininomaisesti viikonloppuisin. Itse asiassa kävinkin vastikään eräällä keikalla ja tilasin vain kokiksen. Meno ei kärsinyt valinnasta pätkääkään ja ratkaisun ylivoimaisuus vasta kävi kunnolla ilmi herätessä seuraavana aamuna pirteänä. Juopottelu on muutenkin vähän out.
Vuorinen ei siis ollut minun juttuni. Eipä tuo haittaa. Sadan kirjan listalta teos löytyy, mikä taas on ilahduttavaa. Luetaan hitaasti, mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti