perjantai 15. syyskuuta 2017

Hermann Hesse - Siddhartha

Latasin puhelimeeni jonkinmoisen Project Gutenberg -sovelluksen, josta siis löytyy runsas määrä ilmaista luettavaa. Toki tarjontaa rajoittaa se, että teosten tulee olla ylittänyt tekijänoikeuksien parasta ennen -päiväys. Käytännössä tarjolla on siis vanhoja klassikoita, ihan viimeisimpiä Ilkka Remeksen trillereitä on sovelluksesta turha etsiä.

Teokset voivat olla siis ikäloppuja, kuten valitsemani vuonna 1922 julkaistu Hessen Siddhartha, mutta ajan hammas on siten lempeä, että se ei pure tekstiin, joka on kirjoitettu sopivan ajattomasti. Siddhartha oli erittäin positiivinen yllätys, kauniisti kirjoitettu, satumainen ja syvällinenkin tarina itseään etsivästä nuorukaisesta. Muistan hämärästi joskus kouluaikoina lukeeneni Hessen Demianin, ja jos oikein muistan, niin pidin siitäkin kirjasta kovasti. Jostain syystä mieleni haluaa kytkeä Siddharthan samaan kastiin esimerkiksi Waltarin Mikael Karvajalan tai Johannes Angeloksen kanssa. Ehkä se on se nuoren sielun tuska ja jonkin suuremman etsiminen, mikä molempien kirjailijoiden hahmoissa kytee voimakkaana.

Siddhartha käy läpi monenmoisia vaiheita totuutta etsiessään. Hän on kunniallinen poika, noudattaa rituaaleja tapoja, hylkää maallisen maailman, paastoaa, kuuntelee opetuksia, oppii kuuntelemaan ja ajattelemaan, kääntää selkänsä opetuksille, katsoo muita alaspäin, kokee syntisen maailman, unohtaa opetukset, oppii rakastamaan, unohtaa kuinka kuunnella tai ajatella, vajoaa maallisiin huoliin, on valmis heittämään henkensä, irtautuu syntisestä maailmasta, katsoo muita ylöspäin, kokee tuskaa, ja loppujen lopuksi, löytää rauhan ja ymmärryksen ja saa viisaan miehen hymyn huulilleen.

Viisautta ei voi oppia opettajilta. Siddharthan polku on varmasti tuttu useimmille meistä. Toisinaan maailma tuntuu oudolta ja sen ihmiset ovat kuin muurahaisia, jotka vaistojensa varassa etenevät päivästä toiseen näkemättä kokonaisuutta. Sitä ajattelee olevansa itse muurahaispesän yläpuolella katselemassa sitä sekasortoa ja tietävänsä paremmin. Vilkaisu peiliin paljastaisi, että samat muurahaisen leukaperät sieltä takaisin louskuttavat. 

Jos maailma olisi musiikkia, harmonia ja sävelten verkko, sitä kuvittelee olevansa melodia, joka soi taustaharmoniaa vasten. Musiikki kuulostaa kuitenkin hyvin riitasointuiselta, sävelten sekamelskalta, kuin joltain modernistiselta sävellykseltä, josta ei saa otetta, atonaaliselta, dissonoivalta Stravinskyn sinfonialta. Ehkä ongelma onkin siinä, että oma melodia on vain väärässä sävellajissa. Jos soittaa Piippolan vaaria C-duurin soinnuilla, mutta päämelodia on F#-duurissa, on lopputulos rumaa jälkeä. Kun sitten viimein ymmärtää transponoida elämänsä sävelkulun samaan sävellajiin maailman harmonian kanssa, kaikki loksahtaakin paikoilleen ja kokonaisuus muodostaa sittenkin funktionaalisen harmonian, jossa yksikään sävel ei ole väärällä paikalla ja kuinka jokainen hiiala hiiala hei tavoittaa akselistot korvan sisässä, soittajan käden asento on oikein ja kappale on esitetty täsmälleen siten, miten se on etukäteen kirjoitettu ja ennalta sovittu. Lapsena pianon edessä istuessani kummastelinkin aina vähennettyjä sointuja, kuinka rumia ne ovat, eivätkä sovi mihinkään luontevasti. Nykyään vähennetyt soinnut ovat aivan normaalin kuuloisia esimerkiksi dominanttien korvaajina ja musiikki olisi huomattavasti köyhempää ilman niitä (ylinousevien kanssa en ole ihan vielä päässyt täyteen sopuun, vaikka kyllä niilläkin on aikansa ja paikkansa).

Tämä musiikkianalogiani lähti vähän harhailemaan, enkä tiedä allekirjoittaisiko Hesse tai Siddhartha näitä sanojani, mutta tällaisia ajatuksia lukijassa heräsi. Pidin siis kirjasta kovasti ja uskon tai ainakin haluan toivoa, että pystyisin oppimaan Siddharthalta jotain, mitä voisin soveltaa oikeassa elämässä. "Etsivä löytää" ei tosin Siddharthan mukaan pidä paikkaansa, muuten saattaa käydä kuten Govindalle. Siddhartha on ajaton kirja, johon lienee vielä joskus syytä palata. Diippiä buddhameininkiä ja "we are all of one" -filosofiaa viihdyttävässä satumuodossa. 

perjantai 1. syyskuuta 2017

Elizabeth Gilbert - Eat, Pray, Love

Eat, Pray, Love on kymmenisen vuotta vanha sittemmin elokuvanakin ilmestynyt kertomus naisesta, joka lähtee etsimään itseään vuodeksi Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Kirja lienee jonkinlainen inspiraation lähde tuhansille naisille parisuhdeongelma- sekä travellausoppaana. On positiivista, että kirja rohkaisee ihmisiä matkustelemaan ympäri maailmaa ja auttaa pohtimaan omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, mikä kieltämättä joskus arjen pyörteissä jää taka-alalle. Silti mielestäni Eat, Pray, Love on todella huono kirja.

Gilbert kirjoittaa teoksessa omista kokemuksistaan. Traaginen avioero, henkinen pahoinvointi ja sielullinen levottomuus sysäävät naisen maailmalle. Gilbert vaikuttaa kirjan perusteella kultalusikka anaalissa syntyneeltä itsekeskeisyyden ja kapeakatseisuuden määritelmältä. Moni on varmaan vetänyt pizzaa Italiassa, mutta harvempi kutsuu tällaista reissua henkiseksi matkaksi. Intian ja Indonesian köyhyydestä ei monta sanaa sanota, huomio kiinnittyy siihen, kuinka moni mies Gilbertiä on imarrellut ja kuinka vahva ja itsenäinen kirjailija on pystyessään viettämään pari kuukautta paneskelematta jokaista vastaantulijaa. Ihmiset, kulttuurit ja uskonnot Gilbert alistaa lähinnä välineiksi, joita hän hyödyntää tarpeidensa mukaan.

Italiassa nainen siis lähinnä syö ja suree. Ideana on ilmeisesti viettää pari kuukautta mahdollisimman hedonistisesti ja itseään hemmotellen. Intiassa joogataan ja lausutaan mantroja. Muutama viikko ankaraa hiljentymistä tuottaa tulosta ja Gilbert onnistuu kuin onnistuukin pääsemään yhteyteen Jumalan kanssa. Kun yhteyden muodostaminen kaikkeuden kanssa on saatu ruksittua bucket-listiltä, onkin jo aika lähteä Balille, missä ohjemanumerossa on tutustuminen henkiparantajan kikkoihin ja pieni hyväntekeväisyystempaus. Lisäksi henkinen tasapaino on saatu sen verran hyvälle mallille, että selibaatti saa loppua. Jooga ja rukous hoitavat spirituaalisen puolen, brazilialainen rakastaja taasen on oiva keino tyydyttää maallisemmat tarpeet. Indonesia-osuus Eat, Pray, Lovessa on mielestäni ehdottomasti huonoin ja jotenkin mitätöi aiemmin havaittavissa olleen Gilbertin orastavan henkisen kehityksen. Homma menee vähän turhan siirappiseksi. Kiva reissu kaiken kaikkiaan ja kustantaja maksaa lystin.

Arvioni näyttää lipsahtaneen hieman kyyniseksi, mutta myönnettäköön, että kirjassa on myös hyviä puolia. Pidin Gilbertin teksistä, hän kirjoittaa pääsääntöisesti ihan näppärästi ja hassutellen. Erityisesti Intia-osuus oli ihan hyvää settiä. Eri uskonnot ovat kulttuurinäkövinkkelistä mielenkiintoisia ja ihmisen tarve selittää maailmaa yliluonnollisen kautta on kiehtova ilmiö. Tämä siitä huolimatta, että uskonnot ovat mielestäni täyttä bullshittiä. Gilbert lipsuu omaan makuuni hieman liian syvälle henkiparantajien, rukouksen, parantavien yrttien ja mystiikan maailmaan. Jostain syystä verenpaineeni aina nousee, kun esim. sosiaalisessa mediassa törmää näihin "biohakkereihin", jotka olan kohautuksella sivuuttavat vuosikymmenten tieteellisen tutkimuksen tulokset, ja väittävät tietävänsä tutkijoita paremmin, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Gilbert kuitenkin reissaa oikealla tyylillä, kiireettä ja ilman tarkempia aikatauluja ja päämääriä. Jostain syystä koin omilla matkoillani vastenmieliseksi monien reppureissajien kanssa jutellessani termin "do a country". "I did Vietnam last week, my plan is to do Cambodia in two, maybe three days, and next weekend I'm gonna do Laos." Tällaisesta puheesta saa kuvan, että valtavat maantieteelliset ja kulttuurillisesti monimuotoiset alueet voi tiivistää mukavaksi paketiksi, jotka saa nautittua kätevästi parissa päivässä (illat vietetään tietenkin ryypäten ja huumeita vetäen). En väitä, että itsekään mikään oikeinreissaaja olisin, mutta en ainakaan yritä uskotella itselleni, enkä muille, että leimojen määrä passissa korreloisi sen kanssa, kuinka paljon maailmasta tai elämästä ymmärtää.

Jos siis olet ollut tai olet aikomuksissa kiertää maailmaa Eat, Pray, Love rinkan pohjalla - kaikin mokomin. On kuitenkin naurettavaa uskotella itselleen, että kirja on jotain muuta kuin Gilbertin omien pierujen haistelua.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla

Ihmisyyden rajalla on päällisin puolin perinteinen kuvaus sota-ajan ja erityisesti keskitysleirien kärsimyksistä. Tosin, en ole kyllä pahemmin sotamuisteloita aiemmin lukenut, joten tuo väitös perinteikkyydestä kumpuaa vain hatarista mielikuvistani, millaisia kuvittelen keskitysleirien vankien tarinoiden olevan. Niteen kirjoittaja Frankl on siis itse ollut paikanpäällä selviämässä natsien hirmuteoista, joten uskottavuuden pitäisi ainakin olla kunnossa. Itse asiassa Frankl onkin hyödyntänyt kokemaansa kurjuutta ymmärtääksen paremmin ihmisen mielen liikkeitä ja ollut osaltaan edistämässä tiedettä mielisairauksien ymmärtämisen saralla. Uteliaisuus siitä, kuinka paljon ihminen voikaan kestää kärsimystä, saikin Franklin kenties säilyttämään elämänhalunsa paikassa, jossa ihmiselämän arvo on tasan nolla.

Itselleni kirja kolahti kahdesta syystä. Keskitysleirien kauhuista olen toki ollut tietoinen sen verran, mitä koulukirjoista, elokuvista ja yleissivistyksestä saa ammennettua. Tällaista yksityiskohtaista kuvausta en ole kuitenkaan aiemmin lukenut, joten oli mielenkiintoista, joskin järkyttävää, lukea Franklin omakohtaista selontekoa siitä, millaista on todella riisuutua inhimillisyyden viimeisistäkin rippeistä ja elää keskellä kuolemaa, nälkää ja pakkotyötä. Julmuuden ja pahuuden määrä kavahduttaa. Toinen syy on Franklin syväluotaus ihmismieleen. Mies loihtii mm. järkeenkäyvän teorian siitä, mikä on elämän tarkoitus. Tai oikeammin, ihmisellä täytyy olla tarkoitus elämälleen. Jos on syy miksi elää, kaikki muu tulee kuin itsestään. Itse tarkoitus jää jokaisen oman harkinnan varaan.

Tällainen tarkoituksen etsiminen sopii sattumoisin omaan elämäntilanteeseeni. Ei siksi, että olisin vailla syytä elää tai siksi, että nykyinen elämäni olisi kurjaa. Vaan pikemminkin siksi, että satun olemaan kahden luontaisessa ihmiselämään kuuluvan vaiheen välissä ja olisi kenties välillä hyvä pysähtyä miettimään, mihin suuntaan kulkuaan jatkaisi. Franklin termistöä lainaten, ei tässä missään eksistentiaalisessa tyhjiössä olla, mutta voisi olla tarpeen tarkistaa, mikäs se oma elämän tarkoitus nyt taas olikaan ja tehdä mahdollisia päivityksiä tavoitteeseen, jos niikseen tulee.

Kirja oli lyhyt, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Christopher McDougall - Born to Run

Kävin tänään lenkillä. Aloitin pari kuukautta sitten juoksemaan pitkän tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen toistaiseksi jaksanut jatkaa harrastusta säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäistä kertaa elämässä juoksemiseen on tullut sen verran rutiinia, että se alkaa tuntua kuolemisen ja väsymyksen lomassa hetkittäin jopa nautinnolliselta. Siksi kai innostuinkin lukaisemaan McDougallin Born to Runin, jonka bongasin jostain parhaimpien juoksukirjojen listalta. 

Born to Runin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Meksikoon, Sierra Madren jylhiin ja auringonpaahtamiin vuoristomaisemiin. Kyseessä on ainakin oletettavasti tosi tarina, jonka kaikki hahmot ovat todistettavasti oikeita eläviä ihmisiä - ultramaratoonareita. McDougallin missiona on selvittää juoksemisen salaisuus ja tähän tavoitteeseen hän uskoo pääsevänsä tarkastelemalla meksikolaista Tarahumara-heimoa, joka elää eristyksissä sivistyksestä ja jonka jäsenet käytännössä elävät juostakseen käsittämättömiä matkoja tappavassa helteessä salakavalien jyrkänteiden, kivikkoisten kanjonien, kalkkarokäärmeiden ja huumeparonien keskellä - ja kaiken kukkuraksi käytännössä paljain jaloin. Mikä on tämä kummallinen väsymätön kansa ja mitä he voivat opettaa maailmalle juoksemisen jalosta taidosta?

Kirjassa seurataan, kuinka McDougall kokoaa kasaan sekalaisen sakin amerikkalaisia huippujuoksijoita ja vie heidät vaaralliselle retkelle Meksikoon ottamaan mittaa paikallisista juoksijasankareista. McDougalin matka sohvan pohjalta Tarahumarien lenkkipoluille on kiehtova, mutta vielä kiintoisampaa on lukea matkalle osallistuvien juoksijoiden omat tarinat ja syyt siihen, mikä saa heidät vuodesta toiseen rääkkäämään elimistönsä äärimmilleen ja juoksemaan matkoja, jotka pituudessaan ja maastoltaan ylittävät kaikki terveen järjen rajat. Born to Run kertoo siitä, mitä on olla juoksija.

Väitän, että kirjaa lukiessa on mahdotonta olla ryntäämättä ulos lenkkitossut jalassa ja yrittää tavoittaa palanen siitä juoksemisen ilosta, mitä McDougall kirjassaan saarnaa. Born to Run on erinomainen motivaattori, joka varmasti herättää jokaisessa halun kirmata vapaana luonnon keskellä, koetella omia rajojaan ja ylipäätään pitää kaikin puolin parempaa huolta kehostaan. Ilmeisesti kirja saikin ilmestyessä aikaan jonkinlaisen kuntoilubuumin. Tämä pätee myös minuun. Aion ehdottomasti yrittää juosta entistä enemmän, syödä terveellisemmin ja ylipäätään muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. Nähtäväksi toki jää, onnistuuko tämä käytännön tasolla, mutta kipinä on nyt ainakin vahva, loputhan on vain itsestä kiinni.

Aavistuksen verran on havaittavissa, että McDougall on kallellaan vahvasti juuri paljasjalkajuoksuun. Hän tuomitsee nykyaikaiset kantapäävaimennetut lenkkikengät (syyttäen erityisesti Nikeä) paholaisen keksintöinä, jotka ovat syypää käytännössä kaikkeen pahuuteen maailmassa alkaen ihmisten jalkojen tuhoamisesta. Näistä asioista käydään paljon keskustelua myös netissä ja argumentteja on puolesta ja vastaan on sen verran paljon, että tällainen harrastuslenkkeilijä saa helposti päänsä pyörälle totuutta etsiessä. Lenkkarivihan lisäksi McDougall vetelee sangen heppoisia johtopäätöksiä juoksemisen evolutiivisesta merkityksestä. Jätin suosiolla nämä väittämät omaan arvoonsa, mutta se ei vähennä sitä tosiasiaa, että Born to Run on erinomainen kirja juoksemisesta innostuneille ja niille, jotka siitä haluavat innostua.

Itse ultramatkojen taittaminen on aivan oma maailmansa rakkoineen, nestevajeineen ja hallusinaatioineen. Omassa juoksuhistoriassani pisin matka on ollut vajaa 30km, jonka jälkeen tuskin kykenin ottamaan askeltaan. Maraton onkin aina tuntunut todella kaukaiselta ajatukselta, jo ajatus niin pitkästä matkasta saa minut suunnittelemaan lenkkitossujen polttamista. Ultrajuoksijat pitävät näitä matkoja kuitenkin lämmittelynä. Nämä uskomattomat miehet ja naiset juoksevat satoja kilometrejä yhteen menoon. Tällaisia matkoja on mahdotonta edes käsittää. Born to Run kuvaa upeasti, mitä moisella matkalla juoksijan päässä liikkuu ja miten ihmiskeho ylipäätään pystyy venymään tarvittaessa pidemmälle kuin tavallinen tallaaja aavistaakaan.

Lue kirja ja juokse. Tai jos et lue, niin juokse silti. 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Philip Ball - The Music Instinct

Näppituntumalla kirjaston musiikkihyllystä mukaan irronnut The Music Instinct oli suurelta osin erittäin kiehtovaa luettavaa. Varsinkin alkupuoli, jossa musiikin olemusta pohdiskeltiin fysiikan ja historian kannalta, sai minut liimautumaan teokseen. 

The Music Instinct on siis erittäin yleisluontoinen opasretki musiikkiin ja siihen miksi ja miten musiikki vaikuttaa ihmiseen. Jonkinasteinen tietämys esimerkiksi nuotinlukutaidosta lienee paikallaan, koska Ball viljelee paljon nuottiesimerkkejä. Piti ihan välillä pianon kanssa lukea teosta, kun päänsisäinen orkesterini ei kyennyt kinkkisempiä nuotteja soittamaan ilman ulkoisia apuvälineitä. Lisäksi on hyvä pitää levylautanen tai Spotify kädenulottuvilla, sillä viittauksia muusikkoihin ja kipaleisiin tulee tämän tästä. 

Kuuntelin Ballin innoittamana mm. Stravinskyn Rite of Springin. En ole oikein klassisen musiikin ystävä, mutta ehkä Ballin peräänkuuluttama avoin asenne sai Stravinskyn luritukset kuulostamaan välillä järkeenkäyvähköiltä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Bachit ja Beethovenit ovat suht tylsää kuunneltavaa neroudestaan huolimatta. Oli mukava huomata, että myös useat kuuluisat säveltäjät ovat olleet aikanaan samaa mieltä siitä, että tonaalisen musiikin konventiot ovat ennalta-arvattavia ja  kulkevat moneen kertaan tallattuja polkuja. Esimerkiksi Schönbergin ratkaisu oli hylätä tonaliteetti kokonaan ja ohjata musiikkinsa atonaliteetin koluamattomille korpimaille. Vaikka Schönbergin strategia ehkä kuulostaa musiikilliselta läpimurrolta, kannattaa toki pitää mielessä, että atonaalinen musiikki kuulostaa länsimaisen musiikkiaivopesun saaneelle todennäköisesti hyvin haastavalta, sekavalta ja järjettömältä - uskaltaisinko tiivistää, paskalta.

Ball jumittuu hieman ihmisen ja musiikin väliseen psykologisen ilmiöpuolen viidakkoihin ja näiltä osin teoksen tempo on melkoisen hidas. Pari kertaa Ball muuten mainitsee Sibeliuksen esimerkkinä traditiota noudattavasta ja "tylsästä" muusikosta. Prkl, meidän kansallissäveltäjää ei pilkata! Noin ylipäätään, iso osa Ballin analyysista keskittyy länsimaiseen klassiseen musiikkiin. Ball erityisesti mainitsee, että tiedostaa tämän musiikintutkimuksen perisynnin, jossa Wienin konserttisalien ulkopuolella soivaa musiikkia ei käytännössä lasketa musiikiksi tai se kuitataan barbaarien viulunvingutuksena. Eli en tässä Ballia syyttele kapeakatseisuudesta, vaan yleistä puritanistista muusikkojen asenneilmapiiriä. Ilmeisesti nykypäivänä tutkijapiireissäkin asenteet ovat männävuosia huomattavasti ennakkoluulottomammat itselle vierasta musiikkia tai ylipäätään kulttuuria kohtaan.

Kirja vilisee viittauksia tutkimuksiin ja lähdemateriaaleihin. Huomaa kyllä, että Ball ei suolla mitään soopaa omasta päästään, vaan tukeutuu tieteelliseen dataan ja argumentoi viittauksilla ja antaa vastakkaisten tutkimustulosten keskustella keskenään. 

Suosittelen The Music Instinctiä! Kirja sai ainakin minut kuuntelemaan vähän itselleni oudompaa musiikkia ihan uusin korvin. Lisäksi tuntuu, että pianon ja kitaran soitteluharrastuksiini tuli uutta puhtia. Muuten, aiheeseen liittyen, suosittelen myös elokuvaa Whiplash, joka kertoo jazzmuusikonalun kivisestä tiestä ja inspiroi kyllä kenet tahansa sekä treenaamaan tosissaan, että kuuntelemaan jazzia. Nyt soittamaan.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tommi Liimatta - Jeppis 2

Velvollisuuksieni vuoksi asustelen tällä hetkellä vieraalla paikkakunnalla. Hieman nukkavieruna pitämäni kaupunginkirjasto paljastuikin mainioksi paikaksi, kun huomasin, että rakennuksessa onkin laaja yläkerta. Kotikaupunkini kirjaston Jeppis Kakkoset olivat tavoittamattomissa pitkähkön varausjonon päässä, mutta täällä ilahduin nähdessäni ala-asteikäisen Tommin hymyilevän uutuushyllystä. Piti hommata kirjastokortti ihan tätä teosta varten.

Lumilinnaleikit jatkuvat. KISS saa väistyä Deep Purplen, Beatlesin, Jimi Hendrixin ja Doorsin tieltä. Toisten musiikkimaku kulkee nykyaikaan päin, Tommi sen sijaan peruuttaa kohti rokin alkulähteitä. Pimeäpiilonen, majanrakentelu ja legoleikit vähitellen jäävät taka-alalle, kun murrosikä huomaamatta ilmoittelee tulostaan.

Nuoren muusikon hapuileva startti on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Mankalle nauhoittuu kunnianhimoisia teoksia, vaikka soittotaitoa ei ole nimeksikään. Kova asenne ja ölinän määrä on tärkeintä. Liimatalla lienee kasettikaupalla materiaalia, josta hän ammentaa romaaniinsa nauhoitussessioihin uskottavaa sisältöä. Soittotaidot kehittyvät hiljalleen. Kitaransoiton opettelu on muuten mahtavaa hommaa, varsinkin alkuvaiheessa. Kun teoria ja otteet pikkuhiljaa kohtaavat, tuntee siinä kyllä oikeasti oppimisen iloa, muistan hyvin sen ajan miten omatkin päämäärättömät rämpyttelyni alkoivat vähä vähältä muodostua musiikin kaltaiseksi.

Kirja kuvaa myös hienosti lapsuuden ja nuoruuden välistä epävarmaa ja hämmentävää aikaa. Entä jos pallit eivät kasvakaan ikinä? Kiusataanko yläasteella? Jännittävintä tietysti on huomata tyttöjen olemassaolo. Vaikka poikien puheissa nussiminen ja anaaliseksi on arkipäivää, ovat tosielämän kohtaamiset tyttöjen kanssa kömpelyydessään jotain aivan muuta. 

Ennen kaikkea Jeppis 2, kuten edeltäjänsäkin, loistaa teeskentelemättömyydellään. Se on suora kuvaus nuoren pojan arjesta ilman mitään kantavaa juonta. Eihän ihmisen elämä ole mikään elokuva, jossa kohtaukset seuraavat punaista lankaa, vaan sekalainen joukko koulupäiviä, yökyläilyitä, Aku Ankan-taskareita, "mitäs jätkät, munanpätkät"-tyylisiä sutkauksia ja virheiden bongaamista livealbumeilta. Tämän lisäksi Jeppis 2 on myös karun kaunista ajankuvausta 80-luvun lopun Suomesta ja Pietarsaaresta. 

Kävin kesällä Absoluuttisen Nollapisteen keikalla, kättelinkin Liimattaa ja taisin kehaista ensimmäistä Jeppistä. Miekkoselta tuli myös soololevy ihan vastikään - pakkohankinta. Spotifyssa on myös Absojen demokasettiäänityksiä ysärin alusta, joiden avulla saa konkretisoitua sitä, miltä The Fireballs, TLO, AIV tai muut poikien bändit ehkä kuulostivat. Kirjassa muuten Jussi tokaisee "tuli vain mieleen, että olisi kiva tehdä kaikenlaisia rakennuksia" ja saman lauseen saattaa bongalta Absojen ensimmäiseltä (?) levyltäkin. 

Mahtava teos! Päässä soi nyt Käy vessassa, Sadepäivä ja Shit's Flames. En olekaan aiemmin tykännyt biiseistä kuulematta niitä kertaakaan.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tommi Liimatta - Rautanaula

"Selälle heitetty sperma on aina joku kiinalainen kirjain, Kai mietti."

Tommi Liimatta on Suomen paras muusikko ja toiseksi paras kirjailija (huom. kirjoittajan mielipide). Miehen romaani Rautanaula on jo vuoden, kaksi, kolmekin vanha, mutta nyt sen vasta sain lukea. Parasta Tommia tähän mennessä!

Rautanaula saattaa äkkiseltään vaikuttaa klassiselta suomalaiselta ördäyskirjalta, jossa rehvakas miesprotagonisti kommeltaa työn, naisten ja alkoholin kolmiyhteydessä. Aihe ja raamit voivat olla tuttuja, mutta Liimatan kerronta ja sanataituruus muovaavat Rautanaulasta genrerajat ylittävän ja suomen kielen uudistavan orgastisen herkkupalan. Komedialliset piirteet hiljalleen vääristyvät jopa raastaviksi arjen ja ihmisen kuvauksiksi, eikä lukija lopussa ole enää varma, onko käsissä oleva kirja trilleri, draama vai tragedia.

Juoni on kiinnostava ja varmasti hämmentää itse kutakin. Silti, en voi olla korostamatta, miten valtaisa osa kirjan ylivertaisuudesta piilee yksittäisissä irrallisissa lauseenpätkissä. Liimatta osaa mahduttaa lyhyeen virkkeeseen uskomattoman tarkkanäköisiä havaintoja arjesta ja elämästä, jotka herättävät nostalgiaa ja ahaa-elämyksiä tuon tuostakin. Toki vannoutuneena Liimatta-fanina miehen tyylin tunsinkin, mutta Rautanaulassa nämä näppärät ajatuksenpätkät on onnistuttu upottamaan kirjan tarinan virtaan ehkä aikaisempaa vieläkin saumattomammin. 

Teksti onkin pettävän tiivistä. Juonta voi seurata vaivattomasti ja proosa soljuu omaa tahtiaan eteenpäin, mutta jos malttaa pysähtyä makustelemaan ja hiljentää lukunopeutta, avautuvat rivien välistä aivan uudet sfäärit. Liimatta herättää minussa kunnioituksen lisäksi kenties jopa hieman kateutta. Tuollaisen ajatuksenjuoksun omistaminen olisi kyllä jo jotain.

Paljon puhuttu seksikohtaus oli myös kehujensa arvoinen. Parin sivun mittainen lemmenleikki on taukoamatonta kielikuvien tulitusta, joka hymyilyttää väkisinkin. Jos et muuta lue, lue edes tuo kappale.

Sain päähäni tarttua Rautanaulaan itse asiassa kuuntelemalla Liimatan viimekesäisiä (vaiko jo peräti toissakesäisiä) radiomonologeja (löytyvät Areenasta). Niiden kotikutoinen ja älykäs sävy muistutti taas vaihteeksi, että onhan sitä kulttuuria myös Suomessa. Viime aikoina olen jostakin syystä seurannut paljon ulkolaista viihdettä, sokaistunut tuosta prameasta ja päällekäyvästä tuuttauksesta, joka nojaa pitkälti ulkoasunsa varaan. Olin unohtanut kotimaisen taiteen suoraviivaisuuden ja teeskentelemättömyyden tyystin. Äidinkielistä kirjaa lukiessa tavoittaa ne hiuksenhienot sävyerot, joita ei vieraskielisestä tekstistä ehkä huomaa, vaikka olisi kuinka fluentti kyseisellä kielellä.

Kymmenen kautta kymmenen! Liimatalta tulee syksyllä Jeppis II, en malta odottaa.