sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tommi Liimatta - Jeppis 2

Velvollisuuksieni vuoksi asustelen tällä hetkellä vieraalla paikkakunnalla. Hieman nukkavieruna pitämäni kaupunginkirjasto paljastuikin mainioksi paikaksi, kun huomasin, että rakennuksessa onkin laaja yläkerta. Kotikaupunkini kirjaston Jeppis Kakkoset olivat tavoittamattomissa pitkähkön varausjonon päässä, mutta täällä ilahduin nähdessäni ala-asteikäisen Tommin hymyilevän uutuushyllystä. Piti hommata kirjastokortti ihan tätä teosta varten.

Lumilinnaleikit jatkuvat. KISS saa väistyä Deep Purplen, Beatlesin, Jimi Hendrixin ja Doorsin tieltä. Toisten musiikkimaku kulkee nykyaikaan päin, Tommi sen sijaan peruuttaa kohti rokin alkulähteitä. Pimeäpiilonen, majanrakentelu ja legoleikit vähitellen jäävät taka-alalle, kun murrosikä huomaamatta ilmoittelee tulostaan.

Nuoren muusikon hapuileva startti on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Mankalle nauhoittuu kunnianhimoisia teoksia, vaikka soittotaitoa ei ole nimeksikään. Kova asenne ja ölinän määrä on tärkeintä. Liimatalla lienee kasettikaupalla materiaalia, josta hän ammentaa romaaniinsa nauhoitussessioihin uskottavaa sisältöä. Soittotaidot kehittyvät hiljalleen. Kitaransoiton opettelu on muuten mahtavaa hommaa, varsinkin alkuvaiheessa. Kun teoria ja otteet pikkuhiljaa kohtaavat, tuntee siinä kyllä oikeasti oppimisen iloa, muistan hyvin sen ajan miten omatkin päämäärättömät rämpyttelyni alkoivat vähä vähältä muodostua musiikin kaltaiseksi.

Kirja kuvaa myös hienosti lapsuuden ja nuoruuden välistä epävarmaa ja hämmentävää aikaa. Entä jos pallit eivät kasvakaan ikinä? Kiusataanko yläasteella? Jännittävintä tietysti on huomata tyttöjen olemassaolo. Vaikka poikien puheissa nussiminen ja anaaliseksi on arkipäivää, ovat tosielämän kohtaamiset tyttöjen kanssa kömpelyydessään jotain aivan muuta. 

Ennen kaikkea Jeppis 2, kuten edeltäjänsäkin, loistaa teeskentelemättömyydellään. Se on suora kuvaus nuoren pojan arjesta ilman mitään kantavaa juonta. Eihän ihmisen elämä ole mikään elokuva, jossa kohtaukset seuraavat punaista lankaa, vaan sekalainen joukko koulupäiviä, yökyläilyitä, Aku Ankan-taskareita, "mitäs jätkät, munanpätkät"-tyylisiä sutkauksia ja virheiden bongaamista livealbumeilta. Tämän lisäksi Jeppis 2 on myös karun kaunista ajankuvausta 80-luvun lopun Suomesta ja Pietarsaaresta. 

Kävin kesällä Absoluuttisen Nollapisteen keikalla, kättelinkin Liimattaa ja taisin kehaista ensimmäistä Jeppistä. Miekkoselta tuli myös soololevy ihan vastikään - pakkohankinta. Spotifyssa on myös Absojen demokasettiäänityksiä ysärin alusta, joiden avulla saa konkretisoitua sitä, miltä The Fireballs, TLO, AIV tai muut poikien bändit ehkä kuulostivat. Kirjassa muuten Jussi tokaisee "tuli vain mieleen, että olisi kiva tehdä kaikenlaisia rakennuksia" ja saman lauseen saattaa bongalta Absojen ensimmäiseltä (?) levyltäkin. 

Mahtava teos! Päässä soi nyt Käy vessassa, Sadepäivä ja Shit's Flames. En olekaan aiemmin tykännyt biiseistä kuulematta niitä kertaakaan.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tommi Liimatta - Rautanaula

"Selälle heitetty sperma on aina joku kiinalainen kirjain, Kai mietti."

Tommi Liimatta on Suomen paras muusikko ja toiseksi paras kirjailija (huom. kirjoittajan mielipide). Miehen romaani Rautanaula on jo vuoden, kaksi, kolmekin vanha, mutta nyt sen vasta sain lukea. Parasta Tommia tähän mennessä!

Rautanaula saattaa äkkiseltään vaikuttaa klassiselta suomalaiselta ördäyskirjalta, jossa rehvakas miesprotagonisti kommeltaa työn, naisten ja alkoholin kolmiyhteydessä. Aihe ja raamit voivat olla tuttuja, mutta Liimatan kerronta ja sanataituruus muovaavat Rautanaulasta genrerajat ylittävän ja suomen kielen uudistavan orgastisen herkkupalan. Komedialliset piirteet hiljalleen vääristyvät jopa raastaviksi arjen ja ihmisen kuvauksiksi, eikä lukija lopussa ole enää varma, onko käsissä oleva kirja trilleri, draama vai tragedia.

Juoni on kiinnostava ja varmasti hämmentää itse kutakin. Silti, en voi olla korostamatta, miten valtaisa osa kirjan ylivertaisuudesta piilee yksittäisissä irrallisissa lauseenpätkissä. Liimatta osaa mahduttaa lyhyeen virkkeeseen uskomattoman tarkkanäköisiä havaintoja arjesta ja elämästä, jotka herättävät nostalgiaa ja ahaa-elämyksiä tuon tuostakin. Toki vannoutuneena Liimatta-fanina miehen tyylin tunsinkin, mutta Rautanaulassa nämä näppärät ajatuksenpätkät on onnistuttu upottamaan kirjan tarinan virtaan ehkä aikaisempaa vieläkin saumattomammin. 

Teksti onkin pettävän tiivistä. Juonta voi seurata vaivattomasti ja proosa soljuu omaa tahtiaan eteenpäin, mutta jos malttaa pysähtyä makustelemaan ja hiljentää lukunopeutta, avautuvat rivien välistä aivan uudet sfäärit. Liimatta herättää minussa kunnioituksen lisäksi kenties jopa hieman kateutta. Tuollaisen ajatuksenjuoksun omistaminen olisi kyllä jo jotain.

Paljon puhuttu seksikohtaus oli myös kehujensa arvoinen. Parin sivun mittainen lemmenleikki on taukoamatonta kielikuvien tulitusta, joka hymyilyttää väkisinkin. Jos et muuta lue, lue edes tuo kappale.

Sain päähäni tarttua Rautanaulaan itse asiassa kuuntelemalla Liimatan viimekesäisiä (vaiko jo peräti toissakesäisiä) radiomonologeja (löytyvät Areenasta). Niiden kotikutoinen ja älykäs sävy muistutti taas vaihteeksi, että onhan sitä kulttuuria myös Suomessa. Viime aikoina olen jostakin syystä seurannut paljon ulkolaista viihdettä, sokaistunut tuosta prameasta ja päällekäyvästä tuuttauksesta, joka nojaa pitkälti ulkoasunsa varaan. Olin unohtanut kotimaisen taiteen suoraviivaisuuden ja teeskentelemättömyyden tyystin. Äidinkielistä kirjaa lukiessa tavoittaa ne hiuksenhienot sävyerot, joita ei vieraskielisestä tekstistä ehkä huomaa, vaikka olisi kuinka fluentti kyseisellä kielellä.

Kymmenen kautta kymmenen! Liimatalta tulee syksyllä Jeppis II, en malta odottaa.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Christopher Hitchens - God is not Great

Tuossa kesällä tuli pyörittyä useammissakin häissä ja kirkoissa, mikä herätteli taas vanhoja antipatioitani kyseistä organisaatiota kohtaan. On muuten mielenkiintoista huomata, että pahin uhmaikäni on tainnut väistyä tämänkin aiheen kohdalla. Toki olen edelleen sitä mieltä, että suurempaa sontaa kuin uskonnot on vaikea löytää, mutta nyt vähän kypsyneempänä minulla ei ole tarvetta julistaa sitä enää ympäri kaupunkia.

Christopher Hitchens tulee usein vastaan lainauksineen netissä pyöriessä. Myös Dawkins siteeraa miestä useaan otteeseen. Hitchens menehtyi hiljattain ja koin, että voisin ottaa selvää, minkälainen kynä tällä ajattelijalla oikein olikaan. God is not Great kuulosti sopivan raflaavalta teokselta tutustumiseen. 

Hitchens kirjoittaakin hyvinkin samoista aiheista kuin aiemmin mainittu Dawkins. Ehkä silmiinpistävin ero on miehen tausta. Siinä missä Dawkinsin koulutus suuntautuu luonnontieteisiin, kumpuaa Hitchensin tietämys kirjallisuustieteistä, filosofiasta ja journalistiikasta. Terävää ja älykästä tekstiä mies kynäileekin. Itse asiassa moneen otteeseen joutuikin lukijana tunnustamaan aukot sivistyksessä, kun Hitchens veteli viittauksia moniin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, joista itse ei ollut kuullutkaan.

Toisaalta taas mitään mullistavaa uutta silmiä avaavaa kokemusta en tästä kirjasta saanut. Samat argumentit koluttiin läpi kuin monessa muussakin vastaavassa teoksessa. Sävy oli ehkä tavanomaista hieman agressiivisempi ja vihamielisempi. Kovin montaa positiivista mainintaa eivät kirkkokunnat saaneet. Uutta näkökulmaa tuli kuitenkin esimerkiksi itämaisten uskontojen osalta, jotka eivät nekään Hitchensin mukaan ole niin rauhaa rakastavia ja avoimia kuin antavat ulospäin olettaa. Välillä sai liimautua ihmettelemään sitä henkisen (ja fyysisenkin) väkivallan määrää, mikä uskonnollisista yhteisöistä pahimmillaan kumpuaa.

Tottahan aihe pistää kuitenkin aina ajattelemaan. Eletään kuitenkin jo vuotta 2016. Sitä voisi kuvitella, että ihminen olisi jokseenkin sivistynyt olento, mutta jostain kumman syystä mokomat kultit ja henkimaailman hömpötykset jaksavat sitkeästi kummitella isona osana yhteiskuntaa. 

Lapsikasteen kieltäminen voisi olla se kamelin selän katkaiseva korsi. Siten yksilö saisi itse aikanaan tehdä sen päätöksen, mihin haluaa uskoa. Sitä odotellessa joutunemme valitettavasti lukemaan uutisista milloin mistäkin ihmisoikeuksien riistoista, terrori-iskuista ja tieteen ja sivistyksen rattaisiin kapuloiden heittelyistä. Uusi renessanssi olisi ehdottomasti paikallaan.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

J.K. Rowling - Harry Potter and the Deathly Hallows

Olin aikanaan kova Harry Potter-fani, niin kuin varmasti moni muukin. Ilmeisesti ensi kesänä Rowling on pukkaamassa julkisuuteen jotain uutta taika-aiheista materiaalia, joten sain innostuksen lukaista sarjan päätösosan uudestaan läpi.

Olen lukenut muut Potter-kirjat monta kertaa ja monella kielellä, mutta Deathly Hallowsin vain kertaalleen. Olin jotenkin pettynyt lukukokemukseen ja tapaan, jolla sarja päätettiin, enkä koskaan sen jälkeen tuntenut tarvetta palata kirjan pariin. Veikkaan, että minulla on tapana asettaa epärealistisen kovia odotuksia yleensäkin kirjasarjojen päätösosille. Vaadin ehdottomasti, että jokaikinen juonenpätkä punotaan yhteen ja kaikkiin kysymyksiin löytyy yksiselitteinen vastaus. Itse asiassa Potter VII hoitaakin tämän osa-alueen ihan kiitettävästi verrattuna useisiin muihin kirjoihin. Vika on varmaan minussa, pitäisi löysätä vähän kriteeristöä.

Näin monta vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen silmään pistää Rowlingin proosa. Se vain nyt ei ole ihan niin virheetöntä ja sujuvaa kuin olin kuvitellut. Dialogi on juuri sellaista perusmättöä, jota teininoidilta saattaa odottaakin. Rowlingin erinomaisuus lieneekin enemmän tarinankerronnassa ja maailman luomisessa. Upeat puitteet tarinalle olisivat siis olemassa, esimerkiksi Tylypahka miljöönä on vertaansa vailla. Rowling meneekin mielestäni kirjaimellisesti metsään jättämällä kaikille niin rakkaan velhokoulun sivuosaan tarinassa ja sysäämällä sankarimme telttailemaan ympäri Britanniaa. Jotenkin en pääse sen yli, että kun Potter ja kumppanit kerran osaavat ilmiintyä mihin tahansa, miksi he eivät voisi piileskellä jossain vähän miellyttävämmässä ympäristössä, kuten jollain trooppisella paratiisisaarella tai vaikka jästien hotelleissa. 

Ronin ja Hermionen romanssi on aika pakotettua, kuten myös Harryn ja Ginnyn. Parisuhdekuviot olisi voinut jättää kokonaan pois, tai jos sitä romantiikkaa nyt pakko olisi ympätä mukaan niin kyllä Harry ja Hermione kuuluisivat ehdottomasti yhteen. Enpä olisi pistänyt pahakseni myöskään, jos Cho olisi päässyt yli Cedricistä ja palaisi Harryn rinnalle.

Pientä kritiikkiä antaisin myös taikaesinejahdille. Jos jonkinlaista hirnyrkkiä ja varjelusta pukkaa joka kulmalla vastaan. Kolmikon meininki tuntui vähän päämäärättömältä tämän vuoksi. Useissa aikaisemmissa kirjoissa on usein keskitytty yhteen asiaan kerrallaan, esim. kolmivelhoturnaukseen tai viisasten kiveen. Nyt nuoret velhomme joutuvat jakamaan huomionsa moneen eri suuntaan kerralla. 

Vaikka tässä nyt jostain syystä tulee mieleen vain negatiivisia puolia, niin ei se tarkoita, että kirja olisi huono. Parasta tietenkin on Kalkaros ja hänen tarinansa. Voi sanoa, että lopetus on onnistunut jos se saa lukijan palaamaan takaisin ykköskirjaan ja lukemaan kaiken uudestaan läpi täysin uudessa valossa. Enkä lopetuksella tarkoita nyt sitä viimeistä kappaletta juna-asemalla...yritän itse asiassa unohtaa koko kappaleen olemassaolon. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rowlingille, joka käytännössä opetti minut lukemaan, ensin suomeksi ja neloskirjasta lähtien englanniksi. Ehkä se suurin Potter-fanitus on jo takana päin, mutta hyvä niin.

Olin muuten täysin varma aikanaan, että Dudley on komennuskirouksen alla hyvästellessään Harrya. Jotenkin ei tunnu uskottavalta, että kaiken sen paskan jälkeen, mitä poika on Harryn päälle suoltanut, hän olisi yhtäkkiä muuttunut ihmisenä parempaan suuntaan. Uskonkin vakaasti, että tämä on vain yksi salaisuuksista, jota Rowling ei ole vielä paljastanut ja tulevissa Potter-seikkailuissa tästä kuullaan vielä.

maanantai 30. marraskuuta 2015

William Dunham - Journey Through Genius

Istuin viimeksi matematiikan tunnilla jokunen vuosi sitten, kyseessä taisi olla verkkoteorian kurssi. Mieli teki palata fiilistelemään numeroiden maailmaan, mutta yhtälöiden pyörittelemisen sijaan järkeilin, että pehmeämpi lasku aiheeseen olisi ehkä paikallaan. Dunhamin Journey Through Genius olikin mitä mainion kompromissi - viihdyttävä, mutta syvällinenkin sukellus matematiikan historiaan.

Koulumatikasta saa käsityksen, että matematiikka on kiveen hakattu kasa faktoja. Kotiläksyjä tehdessä ei osaa arvostaa sitä uskomatonta evoluutiota, minkä matematiikka on käynyt läpi vuosituhansien saatossa alkaen kolmion sivuista päätyen äärettömyksiin (ja äärettömyyksiäkin suurempiin äärettömyyksiin). Kokonaisen blogillisen argumentteja voisi tietysti suoltaa myös siitä, onko koulussa opittu kaavojen soveltaminen matematiikkaa alkuunkaan. Sen verran pitänee ottaa kantaa, että leijonan osa matematiikan kauneudesta hukkuu opetussuunnitelmien, taskulaskinten ja koenumeroiden alle.

Matematiikan kehityskulku on upea tarina, joka alkaa arviolta 10000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja jatkuu yhä. Teoreemojen, korollaarien ja todistusten lisäksi pääosassa ovat tottakai myös itse matemaatikot mielenkiintoisine persoonineen. Useimmat heistä ovat monelle vähintään nimeltä tuttuja, ovathan he ikuistaneet nimensä kaavoihin ja vakioihin. Tällaisia ovat esim Newton, Pythagoras, Euler ja Fermat. Näiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi sellaisia nimiä (jotka eivät toki yhtään kalpene aiemmin mainituille), kuten Euclid, Cantor, Gauss, Archimedes, Hippocrates ja Bernoulli. Paljon jäi vielä mainitsematta. Matemaatikot ovat kovia jätkiä! Näiden miesten luovuutta, älyä, sinnikkyyttä, intohimoa ja hulluutta ei voi olla ihailematta.

Dunhamia pitänee myös ylistää siitä, että itse matematiikkaa ei ole unohdettu. Kirja sisältääkin kymmeniä todistuksia, joihin saa kyllä keskittyä välillä ihan tosissaan, ettei putoa kärryiltä. Ehkä aivan ummikolle matematiikan määrä saattaa olla liikaakin, mutta itse koin, että sitä oli juuri sopivasti. Useimpia todistuksia jaksoin seurata ajatuksen kanssa, ehkä Cantorin äärettömyyksien kardinaaliasteet (en tiedä onko tämä oikea suomennos) olivat aavistuksen liian psykedeelisiä. Lukukokemus sai myös pohdiskelemaan omia matemaattisia kykyjäni. Pidin aina matematiikasta ja osasinkin sitä ihan hyvin ainakin koulumenestyksellä arvioitaessa. Yliopistossa tulikin sitten seinä kovaa vastaan ja havahduin siihen miten pintapuolista osaamiseni olikaan. Valmiita kaavoja pyörittelin kyllä näppärästi, mutta jos sain eteeni tyhjän paperin, tuntui kuin olisin eksyksissä synkässä metsässä. Sittemmin alakin on vaihtunut jokseenkin vähemmän matemaattiseen sellaiseen, mutta kiinnostus aiheeseen ei ole mihinkään kadonnut.

Summa summarum. Journey Through Genious on hieno kirja, joka inspiroi, aktivoi älynystyröitä ja sivistää samalla kertaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille! Hyvästä matemaattisesta pohjasta on toki paljon hyötyä, Dunham valaisee kyllä tietä, mutta ei pitele aina kädestä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Linus Jonkman - Introvertit

Haahuilin päämäärättömästi ympäri kirjastoa tuossa päivänä muutamana ja nappasin Jonkmanin Introvertit luettavaksi päähänpistosta. Käsite on toki tuttu ja introvertti kai olenkin, joten jospa tästä oppisi jotain itsestään. Välillä muuten somessa törmää ihmisiin, jotka ylpeinä julistavat seinillään olevansa introverttejä. Minua ilmiö hämmentää, koska luulisi noin äkkiseltään, etteivät aidot introvertit tekisi itsestään julkisesti missään olosuhteissa isoa numeroa. 

Jonkmanin kirja osoittautui kuitenkin aika heikoksi esitykseksi. Mies itse alussa julistautui introvertiksi ja sen jälkeen seurasi pari sataa sivua tiukkaa analyysia tyyliin "minä intovertti sitä, ja vaimo extrovertti tätä, heh heh". Oli kai siellä taustalla jotakin tutkimuksiakin olemassa, mutta jotenkin sisältö jäi ohueksi. Paria samaa ajatusta toistettiin tämän tästä. Jonkmanin logiikka tuntui olevan jotakuinkin tällainen: minä olen introvertti, minä tykkään olla yksin, joten introvertit tykkäävät siis olla yksin.

Ei sinänsä, etteikö hänen kuvauksiinsa olisi voinut samaistua. Ehkä isoin ahaa-elämys oli tajuta, että on parempi olla ylpeä itsestään sellaisena kuin on, eikä väkisin yrittää viihtyä seurustellessa, jos siitä ei nauti. Jonkman kuitenkin esitti asiansa niin ärsyttävästi, että paha maku kirjasta jäi. Ehdoton äänensävy särähteli korvaan kuten myös se, että extrovertit käytännössä leimattiin paskaa jauhaviksi ADHD-idiooteiksi. Kun nyt tulee niin negatiivista tekstiä niin sanottakoon vielä, että masentavaa olivat myös useat esimerkit, jotka kumpusivat cocktail-juhlista, toimistotyöstä ja perhe-elämästä...jotenkin liian keskiluokkaista omaan makuun.

Ruotsalaiset toki ovat stereotyyppisesti suomalaisia avoimempaa sakkia. Olisikin mielenkiintoista nähdä Jonkmanin analyysi jostain kunnon suomalaisesta korpien mykästä jöröttäjästä, saattaisi loppua asteikko kesken äkkiä. Enpä erityisemmin suosittele lukemista, maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa aika pitkälle.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Tommi Liimatta - Jeppis

Tommi Liimatan Jeppis, aika mahtis kirja! Pohjoisemman Suomen asukkina en edes tiennyt aloittaessani, mitä Jeppis tarkoittaa. Kyseessä on hevinkuunteluromaani eli käytännössä herkullista kuvausta nuorten poikien elämästä 80-luvun Pietarsaaressa KISSin tahdissa.

Itse kirjassahan ei sinänsä tapahtunut juuri mitään sen kummempaa. Siinä kopioitiin kasetteja, leikittiin legoilla ja rakenneltiin majoja. Varmaan juuri siksi lukiessa minulla tulvi pintaan jo unohtuneita muistoja omista ala-astevuosista. Nimenomaan niitä arkisia, jokapäiväisiä pieniä asioita ja fiiliksiä.

Liimatta kuvaa todella tarkasti ja hauskasti, millainen on nuoren pojankoltiaisen ajatusmaailma. Toki tiesin hänen tähän pystyvän, Absoluuttisen Nollapisteen varhaisesta tuotannosta löytyy paljon samankaltaista lapsen näkökulmaan asettautumista, jos tarkkaan kuuntelee. 

Jeppis on toki myös kuvaus harmaasta 80-luvusta Kekkosen hautajaisineen ja Tsernobyleineen. Omakohtaiset hiekkalaatikkoleikkikokemukseni sijoittuvat vasta 90-luvun puolivälin tienoille, joten kaikki nostalgiapäräytykset eivät varmaan täysin avaudu. Jeppiksen Tommin elämään kuuluu kuitenkin hämmentävän paljon samaa kuin omaani senikäisenä. Ennen kaikkea se into ja mielikuvituksen rikkaus hämmästyttävät ja saavat haikeana miettimään, mihin ne ovat kadonneet.

Näin musiikkimieheksi itseni laskevana kateuttaa herättää Tommin KISS-fanitus. En muista itse kuunnelleeni ala-asteella musiikkia mitenkään systemaattisesti. Olenkohan jäänyt jostakin paitsi? Ns. hyvät bändit (kuten Absot) ja soittamisen olen löytänyt vasta hieman myöhemmällä iällä. KISS ei ole valitettavasti lemppareitani, mutta oli silti hyvin mielenkiintoista lukea Tommin analyyseja biiseistä. Kuuntelinkin lukemisen lomassa muutamia kipaleita, kuten Lick It Up (Nuole se ylös). Ei kyllä iske vieläkään. 

Jeppis pukee sanoiksi sen, mikä kaikille on selvää, mutta josta on hankala muodostaa kokonaista ajatusta. Kuinka suuri rooli kavereilla on omiin mielenkiinnon kohteisiin? Miten pienet asiat saattavat saada kyyneleet kohoamaan silmiin? Miksi nuoren pojan mielestä voi olla toisinaan täysin järkeenkäypää heilutella palleja luokan edessä?

Suosikit, Gene, mäskit ja krossailu ovat hyvin mielenkiintoinen romaanin aihe. Silti, hieman jäi kutkuttamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun mukaan tulee diskot, tytöt ja bändi. Paljon Jeppiksessäkin toki hässimisestä puhutaan, mutta hartaasti jään odottamaan jatko-osaa, jossa selvinnee saivatko Anne ja Tommi toisensa.

Suosittelen Jeppistä erittäin lämpimästi kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia, soittaneet rumpuja munallaan tai laittaneet julisteita huoneensa seinälle sinitarralla!