tiistai 25. heinäkuuta 2017

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla

Ihmisyyden rajalla on päällisin puolin perinteinen kuvaus sota-ajan ja erityisesti keskitysleirien kärsimyksistä. Tosin, en ole kyllä pahemmin sotamuisteloita aiemmin lukenut, joten tuo väitös perinteikkyydestä kumpuaa vain hatarista mielikuvistani, millaisia kuvittelen keskitysleirien vankien tarinoiden olevan. Niteen kirjoittaja Frankl on siis itse ollut paikanpäällä selviämässä natsien hirmuteoista, joten uskottavuuden pitäisi ainakin olla kunnossa. Itse asiassa Frankl onkin hyödyntänyt kokemaansa kurjuutta ymmärtääksen paremmin ihmisen mielen liikkeitä ja ollut osaltaan edistämässä tiedettä mielisairauksien ymmärtämisen saralla. Uteliaisuus siitä, kuinka paljon ihminen voikaan kestää kärsimystä, saikin Franklin kenties säilyttämään elämänhalunsa paikassa, jossa ihmiselämän arvo on tasan nolla.

Itselleni kirja kolahti kahdesta syystä. Keskitysleirien kauhuista olen toki ollut tietoinen sen verran, mitä koulukirjoista, elokuvista ja yleissivistyksestä saa ammennettua. Tällaista yksityiskohtaista kuvausta en ole kuitenkaan aiemmin lukenut, joten oli mielenkiintoista, joskin järkyttävää, lukea Franklin omakohtaista selontekoa siitä, millaista on todella riisuutua inhimillisyyden viimeisistäkin rippeistä ja elää keskellä kuolemaa, nälkää ja pakkotyötä. Julmuuden ja pahuuden määrä kavahduttaa. Toinen syy on Franklin syväluotaus ihmismieleen. Mies loihtii mm. järkeenkäyvän teorian siitä, mikä on elämän tarkoitus. Tai oikeammin, ihmisellä täytyy olla tarkoitus elämälleen. Jos on syy miksi elää, kaikki muu tulee kuin itsestään. Itse tarkoitus jää jokaisen oman harkinnan varaan.

Tällainen tarkoituksen etsiminen sopii sattumoisin omaan elämäntilanteeseeni. Ei siksi, että olisin vailla syytä elää tai siksi, että nykyinen elämäni olisi kurjaa. Vaan pikemminkin siksi, että satun olemaan kahden luontaisessa ihmiselämään kuuluvan vaiheen välissä ja olisi kenties välillä hyvä pysähtyä miettimään, mihin suuntaan kulkuaan jatkaisi. Franklin termistöä lainaten, ei tässä missään eksistentiaalisessa tyhjiössä olla, mutta voisi olla tarpeen tarkistaa, mikäs se oma elämän tarkoitus nyt taas olikaan ja tehdä mahdollisia päivityksiä tavoitteeseen, jos niikseen tulee.

Kirja oli lyhyt, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Christopher McDougall - Born to Run

Kävin tänään lenkillä. Aloitin pari kuukautta sitten juoksemaan pitkän tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen toistaiseksi jaksanut jatkaa harrastusta säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäistä kertaa elämässä juoksemiseen on tullut sen verran rutiinia, että se alkaa tuntua kuolemisen ja väymyksen lomassa hetkittäin jopa nautinnolliselta. Siksi kai innostuinkin lukaisemaan McDougallin Born to Runin, jonka bongasin jostain parhaimpien juoksukirjojen listalta. 

Born to Runin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Meksikoon, Sierra Madren jylhiin ja auringonpaahtamiin vuoristomaisemiin. Kyseessä on ainakin oletettavasti tosi tarina, jonka kaikki hahmot ovat todistettavasti oikeita eläviä ihmisiä - ultramaratoonareita. McDougallin missiona on selvittää juoksemisen salaisuus ja tähän tavoitteeseen hän uskoo pääsevänsä tarkastelemalla meksikolaista Tarahumara-heimoa, joka elää eristyksissä sivistyksestä ja jonka jäsenet käytännössä elävät juostakseen käsittämättömiä matkoja tappavassa helteessä salakavalien jyrkänteiden, kivikkoisten kanjonien, kalkkarokäärmeiden ja huumeparonien keskellä - ja kaiken kukkuraksi käytännössä paljain jaloin. Mikä on tämä kummallinen väsymätön kansa ja mitä he voivat opettaa maailmalle juoksemisen jalosta taidosta?

Kirjassa seurataan, kuinka McDougall kokoaa kasaan sekalaisen sakin amerikkalaisia huippujuoksijoita ja vie heidät vaaralliselle retkelle Meksikoon ottamaan mittaa paikallisista juoksijasankareista. McDougalin matka sohvan pohjalta Tarahumarien lenkkipoluille on kiehtova, mutta vielä kiintoisampaa on lukea matkalle osallistuvien juoksijoiden omat tarinat ja syyt siihen, mikä saa heidät vuodesta toiseen rääkkäämään elimistönsä äärimmilleen ja juoksemaan matkoja, jotka pituudessaan ja maastoltaan ylittävät kaikki terveen järjen rajat. Born to Run kertoo siitä, mitä on olla juoksija.

Väitän, että kirjaa lukiessa on mahdotonta olla ryntäämättä ulos lenkkitossut jalassa ja yrittää tavoittaa palanen siitä juoksemisen ilosta, mitä McDougall kirjassaan saarnaa. Born to Run on erinomainen motivaattori, joka varmasti herättää jokaisessa halun kirmata vapaana luonnon keskellä, koetella omia rajojaan ja ylipäätään pitää kaikin puolin parempaa huolta kehostaan. Ilmeisesti kirja saikin ilmestyessä aikaan jonkinlaisen kuntoilubuumin. Tämä pätee myös minuun. Aion ehdottomasti yrittää juosta entistä enemmän, syödä terveellisemmin ja ylipäätään muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. Nähtäväksi toki jää, onnistuuko tämä käytännön tasolla, mutta kipinä on nyt ainakin vahva, loputhan on vain itsestä kiinni.

Aavistuksen verran on havaittavissa, että McDougall on kallellaan vahvasti juuri paljasjalkajuoksuun. Hän tuomitsee nykyaikaiset kantapäävaimennetut lenkkikengät (syyttäen erityisesti Nikeä) paholaisen keksintöinä, jotka ovat syypää käytännössä kaikkeen pahuuteen maailmassa alkaen ihmisten jalkojen tuhoamisesta. Näistä asioista käydään paljon keskustelua myös netissä ja argumentteja on puolesta ja vastaan on sen verran paljon, että tällainen harrastuslenkkeilijä saa helposti päänsä pyörälle totuutta etsiessä. Lenkkarivihan lisäksi McDougall vetelee sangen heppoisia johtopäätöksiä juoksemisen evolutiivisesta merkityksestä. Jätin suosiolla nämä väittämät omaan arvoonsa, mutta se ei vähennä sitä tosiasiaa, että Born to Run on erinomainen kirja juoksemisesta innostuneille ja niille, jotka siitä haluavat innostua.

Itse ultramatkojen taittaminen on aivan oma maailmansa rakkoineen, nestevajeineen ja hallusinaatioineen. Omassa juoksuhistoriassani pisin matka on ollut vajaa 30km, jonka jälkeen tuskin kykenin ottamaan askeltaan. Maraton onkin aina tuntunut todella kaukaiselta ajatukselta, jo ajatus niin pitkästä matkasta saa minut suunnittelemaan lenkkitossujen polttamista. Ultrajuoksijat pitävät näitä matkoja kuitenkin lämmittelynä. Nämä uskomattomat miehet ja naiset juoksevat satoja kilometrejä yhteen menoon. Tällaisia matkoja on mahdotonta edes käsittää. Born to Run kuvaa upeasti, mitä moisella matkalla juoksijan päässä liikkuu ja miten ihmiskeho ylipäätään pystyy venymään tarvittaessa pidemmälle kuin tavallinen tallaaja aavistaakaan.

Lue kirja ja juokse. Tai jos et lue, niin juokse silti. 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Philip Ball - The Music Instinct

Näppituntumalla kirjaston musiikkihyllystä mukaan irronnut The Music Instinct oli suurelta osin erittäin kiehtovaa luettavaa. Varsinkin alkupuoli, jossa musiikin olemusta pohdiskeltiin fysiikan ja historian kannalta, sai minut liimautumaan teokseen. 

The Music Instinct on siis erittäin yleisluontoinen opasretki musiikkiin ja siihen miksi ja miten musiikki vaikuttaa ihmiseen. Jonkinasteinen tietämys esimerkiksi nuotinlukutaidosta lienee paikallaan, koska Ball viljelee paljon nuottiesimerkkejä. Piti ihan välillä pianon kanssa lukea teosta, kun päänsisäinen orkesterini ei kyennyt kinkkisempiä nuotteja soittamaan ilman ulkoisia apuvälineitä. Lisäksi on hyvä pitää levylautanen tai Spotify kädenulottuvilla, sillä viittauksia muusikkoihin ja kipaleisiin tulee tämän tästä. 

Kuuntelin Ballin innoittamana mm. Stravinskyn Rite of Springin. En ole oikein klassisen musiikin ystävä, mutta ehkä Ballin peräänkuuluttama avoin asenne sai Stravinskyn luritukset kuulostamaan välillä järkeenkäyvähköiltä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Bachit ja Beethovenit ovat suht tylsää kuunneltavaa neroudestaan huolimatta. Oli mukava huomata, että myös useat kuuluisat säveltäjät ovat olleet aikanaan samaa mieltä siitä, että tonaalisen musiikin konventiot ovat ennalta-arvattavia ja  kulkevat moneen kertaan tallattuja polkuja. Esimerkiksi Schönbergin ratkaisu oli hylätä tonaliteetti kokonaan ja ohjata musiikkinsa atonaliteetin koluamattomille korpimaille. Vaikka Schönbergin strategia ehkä kuulostaa musiikilliselta läpimurrolta, kannattaa toki pitää mielessä, että atonaalinen musiikki kuulostaa länsimaisen musiikkiaivopesun saaneelle todennäköisesti hyvin haastavalta, sekavalta ja järjettömältä - uskaltaisinko tiivistää, paskalta.

Ball jumittuu hieman ihmisen ja musiikin väliseen psykologisen ilmiöpuolen viidakkoihin ja näiltä osin teoksen tempo on melkoisen hidas. Pari kertaa Ball muuten mainitsee Sibeliuksen esimerkkinä traditiota noudattavasta ja "tylsästä" muusikosta. Prkl, meidän kansallissäveltäjää ei pilkata! Noin ylipäätään, iso osa Ballin analyysista keskittyy länsimaiseen klassiseen musiikkiin. Ball erityisesti mainitsee, että tiedostaa tämän musiikintutkimuksen perisynnin, jossa Wienin konserttisalien ulkopuolella soivaa musiikkia ei käytännössä lasketa musiikiksi tai se kuitataan barbaarien viulunvingutuksena. Eli en tässä Ballia syyttele kapeakatseisuudesta, vaan yleistä puritanistista muusikkojen asenneilmapiiriä. Ilmeisesti nykypäivänä tutkijapiireissäkin asenteet ovat männävuosia huomattavasti ennakkoluulottomammat itselle vierasta musiikkia tai ylipäätään kulttuuria kohtaan.

Kirja vilisee viittauksia tutkimuksiin ja lähdemateriaaleihin. Huomaa kyllä, että Ball ei suolla mitään soopaa omasta päästään, vaan tukeutuu tieteelliseen dataan ja argumentoi viittauksilla ja antaa vastakkaisten tutkimustulosten keskustella keskenään. 

Suosittelen The Music Instinctiä! Kirja sai ainakin minut kuuntelemaan vähän itselleni oudompaa musiikkia ihan uusin korvin. Lisäksi tuntuu, että pianon ja kitaran soitteluharrastuksiini tuli uutta puhtia. Muuten, aiheeseen liittyen, suosittelen myös elokuvaa Whiplash, joka kertoo jazzmuusikonalun kivisestä tiestä ja inspiroi kyllä kenet tahansa sekä treenaamaan tosissaan, että kuuntelemaan jazzia. Nyt soittamaan.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tommi Liimatta - Jeppis 2

Velvollisuuksieni vuoksi asustelen tällä hetkellä vieraalla paikkakunnalla. Hieman nukkavieruna pitämäni kaupunginkirjasto paljastuikin mainioksi paikaksi, kun huomasin, että rakennuksessa onkin laaja yläkerta. Kotikaupunkini kirjaston Jeppis Kakkoset olivat tavoittamattomissa pitkähkön varausjonon päässä, mutta täällä ilahduin nähdessäni ala-asteikäisen Tommin hymyilevän uutuushyllystä. Piti hommata kirjastokortti ihan tätä teosta varten.

Lumilinnaleikit jatkuvat. KISS saa väistyä Deep Purplen, Beatlesin, Jimi Hendrixin ja Doorsin tieltä. Toisten musiikkimaku kulkee nykyaikaan päin, Tommi sen sijaan peruuttaa kohti rokin alkulähteitä. Pimeäpiilonen, majanrakentelu ja legoleikit vähitellen jäävät taka-alalle, kun murrosikä huomaamatta ilmoittelee tulostaan.

Nuoren muusikon hapuileva startti on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Mankalle nauhoittuu kunnianhimoisia teoksia, vaikka soittotaitoa ei ole nimeksikään. Kova asenne ja ölinän määrä on tärkeintä. Liimatalla lienee kasettikaupalla materiaalia, josta hän ammentaa romaaniinsa nauhoitussessioihin uskottavaa sisältöä. Soittotaidot kehittyvät hiljalleen. Kitaransoiton opettelu on muuten mahtavaa hommaa, varsinkin alkuvaiheessa. Kun teoria ja otteet pikkuhiljaa kohtaavat, tuntee siinä kyllä oikeasti oppimisen iloa, muistan hyvin sen ajan miten omatkin päämäärättömät rämpyttelyni alkoivat vähä vähältä muodostua musiikin kaltaiseksi.

Kirja kuvaa myös hienosti lapsuuden ja nuoruuden välistä epävarmaa ja hämmentävää aikaa. Entä jos pallit eivät kasvakaan ikinä? Kiusataanko yläasteella? Jännittävintä tietysti on huomata tyttöjen olemassaolo. Vaikka poikien puheissa nussiminen ja anaaliseksi on arkipäivää, ovat tosielämän kohtaamiset tyttöjen kanssa kömpelyydessään jotain aivan muuta. 

Ennen kaikkea Jeppis 2, kuten edeltäjänsäkin, loistaa teeskentelemättömyydellään. Se on suora kuvaus nuoren pojan arjesta ilman mitään kantavaa juonta. Eihän ihmisen elämä ole mikään elokuva, jossa kohtaukset seuraavat punaista lankaa, vaan sekalainen joukko koulupäiviä, yökyläilyitä, Aku Ankan-taskareita, "mitäs jätkät, munanpätkät"-tyylisiä sutkauksia ja virheiden bongaamista livealbumeilta. Tämän lisäksi Jeppis 2 on myös karun kaunista ajankuvausta 80-luvun lopun Suomesta ja Pietarsaaresta. 

Kävin kesällä Absoluuttisen Nollapisteen keikalla, kättelinkin Liimattaa ja taisin kehaista ensimmäistä Jeppistä. Miekkoselta tuli myös soololevy ihan vastikään - pakkohankinta. Spotifyssa on myös Absojen demokasettiäänityksiä ysärin alusta, joiden avulla saa konkretisoitua sitä, miltä The Fireballs, TLO, AIV tai muut poikien bändit ehkä kuulostivat. Kirjassa muuten Jussi tokaisee "tuli vain mieleen, että olisi kiva tehdä kaikenlaisia rakennuksia" ja saman lauseen saattaa bongalta Absojen ensimmäiseltä (?) levyltäkin. 

Mahtava teos! Päässä soi nyt Käy vessassa, Sadepäivä ja Shit's Flames. En olekaan aiemmin tykännyt biiseistä kuulematta niitä kertaakaan.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tommi Liimatta - Rautanaula

"Selälle heitetty sperma on aina joku kiinalainen kirjain, Kai mietti."

Tommi Liimatta on Suomen paras muusikko ja toiseksi paras kirjailija (huom. kirjoittajan mielipide). Miehen romaani Rautanaula on jo vuoden, kaksi, kolmekin vanha, mutta nyt sen vasta sain lukea. Parasta Tommia tähän mennessä!

Rautanaula saattaa äkkiseltään vaikuttaa klassiselta suomalaiselta ördäyskirjalta, jossa rehvakas miesprotagonisti kommeltaa työn, naisten ja alkoholin kolmiyhteydessä. Aihe ja raamit voivat olla tuttuja, mutta Liimatan kerronta ja sanataituruus muovaavat Rautanaulasta genrerajat ylittävän ja suomen kielen uudistavan orgastisen herkkupalan. Komedialliset piirteet hiljalleen vääristyvät jopa raastaviksi arjen ja ihmisen kuvauksiksi, eikä lukija lopussa ole enää varma, onko käsissä oleva kirja trilleri, draama vai tragedia.

Juoni on kiinnostava ja varmasti hämmentää itse kutakin. Silti, en voi olla korostamatta, miten valtaisa osa kirjan ylivertaisuudesta piilee yksittäisissä irrallisissa lauseenpätkissä. Liimatta osaa mahduttaa lyhyeen virkkeeseen uskomattoman tarkkanäköisiä havaintoja arjesta ja elämästä, jotka herättävät nostalgiaa ja ahaa-elämyksiä tuon tuostakin. Toki vannoutuneena Liimatta-fanina miehen tyylin tunsinkin, mutta Rautanaulassa nämä näppärät ajatuksenpätkät on onnistuttu upottamaan kirjan tarinan virtaan ehkä aikaisempaa vieläkin saumattomammin. 

Teksti onkin pettävän tiivistä. Juonta voi seurata vaivattomasti ja proosa soljuu omaa tahtiaan eteenpäin, mutta jos malttaa pysähtyä makustelemaan ja hiljentää lukunopeutta, avautuvat rivien välistä aivan uudet sfäärit. Liimatta herättää minussa kunnioituksen lisäksi kenties jopa hieman kateutta. Tuollaisen ajatuksenjuoksun omistaminen olisi kyllä jo jotain.

Paljon puhuttu seksikohtaus oli myös kehujensa arvoinen. Parin sivun mittainen lemmenleikki on taukoamatonta kielikuvien tulitusta, joka hymyilyttää väkisinkin. Jos et muuta lue, lue edes tuo kappale.

Sain päähäni tarttua Rautanaulaan itse asiassa kuuntelemalla Liimatan viimekesäisiä (vaiko jo peräti toissakesäisiä) radiomonologeja (löytyvät Areenasta). Niiden kotikutoinen ja älykäs sävy muistutti taas vaihteeksi, että onhan sitä kulttuuria myös Suomessa. Viime aikoina olen jostakin syystä seurannut paljon ulkolaista viihdettä, sokaistunut tuosta prameasta ja päällekäyvästä tuuttauksesta, joka nojaa pitkälti ulkoasunsa varaan. Olin unohtanut kotimaisen taiteen suoraviivaisuuden ja teeskentelemättömyyden tyystin. Äidinkielistä kirjaa lukiessa tavoittaa ne hiuksenhienot sävyerot, joita ei vieraskielisestä tekstistä ehkä huomaa, vaikka olisi kuinka fluentti kyseisellä kielellä.

Kymmenen kautta kymmenen! Liimatalta tulee syksyllä Jeppis II, en malta odottaa.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Christopher Hitchens - God is not Great

Tuossa kesällä tuli pyörittyä useammissakin häissä ja kirkoissa, mikä herätteli taas vanhoja antipatioitani kyseistä organisaatiota kohtaan. On muuten mielenkiintoista huomata, että pahin uhmaikäni on tainnut väistyä tämänkin aiheen kohdalla. Toki olen edelleen sitä mieltä, että suurempaa sontaa kuin uskonnot on vaikea löytää, mutta nyt vähän kypsyneempänä minulla ei ole tarvetta julistaa sitä enää ympäri kaupunkia.

Christopher Hitchens tulee usein vastaan lainauksineen netissä pyöriessä. Myös Dawkins siteeraa miestä useaan otteeseen. Hitchens menehtyi hiljattain ja koin, että voisin ottaa selvää, minkälainen kynä tällä ajattelijalla oikein olikaan. God is not Great kuulosti sopivan raflaavalta teokselta tutustumiseen. 

Hitchens kirjoittaakin hyvinkin samoista aiheista kuin aiemmin mainittu Dawkins. Ehkä silmiinpistävin ero on miehen tausta. Siinä missä Dawkinsin koulutus suuntautuu luonnontieteisiin, kumpuaa Hitchensin tietämys kirjallisuustieteistä, filosofiasta ja journalistiikasta. Terävää ja älykästä tekstiä mies kynäileekin. Itse asiassa moneen otteeseen joutuikin lukijana tunnustamaan aukot sivistyksessä, kun Hitchens veteli viittauksia moniin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, joista itse ei ollut kuullutkaan.

Toisaalta taas mitään mullistavaa uutta silmiä avaavaa kokemusta en tästä kirjasta saanut. Samat argumentit koluttiin läpi kuin monessa muussakin vastaavassa teoksessa. Sävy oli ehkä tavanomaista hieman agressiivisempi ja vihamielisempi. Kovin montaa positiivista mainintaa eivät kirkkokunnat saaneet. Uutta näkökulmaa tuli kuitenkin esimerkiksi itämaisten uskontojen osalta, jotka eivät nekään Hitchensin mukaan ole niin rauhaa rakastavia ja avoimia kuin antavat ulospäin olettaa. Välillä sai liimautua ihmettelemään sitä henkisen (ja fyysisenkin) väkivallan määrää, mikä uskonnollisista yhteisöistä pahimmillaan kumpuaa.

Tottahan aihe pistää kuitenkin aina ajattelemaan. Eletään kuitenkin jo vuotta 2016. Sitä voisi kuvitella, että ihminen olisi jokseenkin sivistynyt olento, mutta jostain kumman syystä mokomat kultit ja henkimaailman hömpötykset jaksavat sitkeästi kummitella isona osana yhteiskuntaa. 

Lapsikasteen kieltäminen voisi olla se kamelin selän katkaiseva korsi. Siten yksilö saisi itse aikanaan tehdä sen päätöksen, mihin haluaa uskoa. Sitä odotellessa joutunemme valitettavasti lukemaan uutisista milloin mistäkin ihmisoikeuksien riistoista, terrori-iskuista ja tieteen ja sivistyksen rattaisiin kapuloiden heittelyistä. Uusi renessanssi olisi ehdottomasti paikallaan.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

J.K. Rowling - Harry Potter and the Deathly Hallows

Olin aikanaan kova Harry Potter-fani, niin kuin varmasti moni muukin. Ilmeisesti ensi kesänä Rowling on pukkaamassa julkisuuteen jotain uutta taika-aiheista materiaalia, joten sain innostuksen lukaista sarjan päätösosan uudestaan läpi.

Olen lukenut muut Potter-kirjat monta kertaa ja monella kielellä, mutta Deathly Hallowsin vain kertaalleen. Olin jotenkin pettynyt lukukokemukseen ja tapaan, jolla sarja päätettiin, enkä koskaan sen jälkeen tuntenut tarvetta palata kirjan pariin. Veikkaan, että minulla on tapana asettaa epärealistisen kovia odotuksia yleensäkin kirjasarjojen päätösosille. Vaadin ehdottomasti, että jokaikinen juonenpätkä punotaan yhteen ja kaikkiin kysymyksiin löytyy yksiselitteinen vastaus. Itse asiassa Potter VII hoitaakin tämän osa-alueen ihan kiitettävästi verrattuna useisiin muihin kirjoihin. Vika on varmaan minussa, pitäisi löysätä vähän kriteeristöä.

Näin monta vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen silmään pistää Rowlingin proosa. Se vain nyt ei ole ihan niin virheetöntä ja sujuvaa kuin olin kuvitellut. Dialogi on juuri sellaista perusmättöä, jota teininoidilta saattaa odottaakin. Rowlingin erinomaisuus lieneekin enemmän tarinankerronnassa ja maailman luomisessa. Upeat puitteet tarinalle olisivat siis olemassa, esimerkiksi Tylypahka miljöönä on vertaansa vailla. Rowling meneekin mielestäni kirjaimellisesti metsään jättämällä kaikille niin rakkaan velhokoulun sivuosaan tarinassa ja sysäämällä sankarimme telttailemaan ympäri Britanniaa. Jotenkin en pääse sen yli, että kun Potter ja kumppanit kerran osaavat ilmiintyä mihin tahansa, miksi he eivät voisi piileskellä jossain vähän miellyttävämmässä ympäristössä, kuten jollain trooppisella paratiisisaarella tai vaikka jästien hotelleissa. 

Ronin ja Hermionen romanssi on aika pakotettua, kuten myös Harryn ja Ginnyn. Parisuhdekuviot olisi voinut jättää kokonaan pois, tai jos sitä romantiikkaa nyt pakko olisi ympätä mukaan niin kyllä Harry ja Hermione kuuluisivat ehdottomasti yhteen. Enpä olisi pistänyt pahakseni myöskään, jos Cho olisi päässyt yli Cedricistä ja palaisi Harryn rinnalle.

Pientä kritiikkiä antaisin myös taikaesinejahdille. Jos jonkinlaista hirnyrkkiä ja varjelusta pukkaa joka kulmalla vastaan. Kolmikon meininki tuntui vähän päämäärättömältä tämän vuoksi. Useissa aikaisemmissa kirjoissa on usein keskitytty yhteen asiaan kerrallaan, esim. kolmivelhoturnaukseen tai viisasten kiveen. Nyt nuoret velhomme joutuvat jakamaan huomionsa moneen eri suuntaan kerralla. 

Vaikka tässä nyt jostain syystä tulee mieleen vain negatiivisia puolia, niin ei se tarkoita, että kirja olisi huono. Parasta tietenkin on Kalkaros ja hänen tarinansa. Voi sanoa, että lopetus on onnistunut jos se saa lukijan palaamaan takaisin ykköskirjaan ja lukemaan kaiken uudestaan läpi täysin uudessa valossa. Enkä lopetuksella tarkoita nyt sitä viimeistä kappaletta juna-asemalla...yritän itse asiassa unohtaa koko kappaleen olemassaolon. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rowlingille, joka käytännössä opetti minut lukemaan, ensin suomeksi ja neloskirjasta lähtien englanniksi. Ehkä se suurin Potter-fanitus on jo takana päin, mutta hyvä niin.

Olin muuten täysin varma aikanaan, että Dudley on komennuskirouksen alla hyvästellessään Harrya. Jotenkin ei tunnu uskottavalta, että kaiken sen paskan jälkeen, mitä poika on Harryn päälle suoltanut, hän olisi yhtäkkiä muuttunut ihmisenä parempaan suuntaan. Uskonkin vakaasti, että tämä on vain yksi salaisuuksista, jota Rowling ei ole vielä paljastanut ja tulevissa Potter-seikkailuissa tästä kuullaan vielä.