keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Arto Paasilinna - Onnellinen mies

BookBeat on ollut mainio kapistus korvieni ratoksi, mutta tuntuu välillä, että sieltä ei koskaan löydä oikein sitä, mitä etsii. Etusivu varsinkin ehdottelee teoksia, joista näkee jo kannesta, että markkinointiin on panostettu enemmän kuin sisältöön. Paljon self-helppiä ja elämäkertoja. Terveys ja hyvinvointi ilmeisesti myyvät. Tunne itsesi! Näin nukut oikein! 10 vinkkiä, miten päästä somesta irti. Tuon tyyliset otsikot sopivat paremmin iltalehden kanteen kuin merkittävien taideteoksien nimiksi. Siksi viittaan suosiolla ehdotuksille kintaalla. Olen myös vähän salaa elitisti.

Valitsin sitten aivan umpimähkään Arto Paasilinnaa. En muista, oliko etusivun ehdotus. Enkä nyt toki väitä, että se jotain Shakespearea olisi. Kaduttaa jo tuo avauskappale. Tuntuu, että joudun puolustelemaan kirjavalintojani nyt maailman tappiin saakka. Pyh. Luen, mitä luen. Onnellista miestä aloitellessa sain flashbackin parinkymmenen vuoden takaa. Muistin nimittäin, että olen ensimmäisen Paasilinnani lukenut jo pikkupoikana. Mummolassa oli jonkin verran kirjoja, mutta suurin osa niistä oli jotain Laila Hietamiestä ja muuta sangen raskaan oloista vasta lukemaan oppineen lapsosen silmissä. Hyllyssä oli kuitenkin myös Paasilinnan teos Volomari Volotisen ensimmäinen vaimo ja muuta vanhaa tavaraa. En muista varsinaisesti sisällöstä mitään, mutta kirja on kyllä ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita olen lukenut. Nyt vasta tämän asian muistan ja ymmärrän.

Kenties tuo mummon kirja sysäsi huumorintajuni tiettyyn suuntaan, sillä Onnellisen miehen komiikka tuntui jotenkin purevan minuun hämmentävän voimakkaasti. Hienoa löytää Paasilinna näin pitkän ajan jälkeen. Kirjailijavainaalla taitaa ollakin ollut sangen tuottoisa ura, jota kelpaa tutkiskella. Paasilinnan tyyli on ainakin tässä teoksessa rupattelevaista ja rempseää ja mukavaa vaihtelua nykyajan pelkistetymmälle ilmaukselle, jota moni nykykirjailija harrastaa. En toki ole mikään kovin luotettava taho arvioimaan, millaista minkäkin ajan kirjallisuus on. Kunhan toistan mantraa, jonka lienen jostakin Hesarin kulttuurisivuilta lukenut.

Onnellinen mies kertoo insinööri Jaatisesta, joka tulee rakentamaan siltaa pieneen Kuusmäen kuntaan. Punaisten ja valkoisten välisestä katkeruudesta kumpuava vimma ajaa Jaatisen urapolulle, jonka varrella betonimyllyt nousevat, rautateitä raivataan ja Kuusmäen kunnallispolitiikka käännetään uuteen uskoon. Onnellinen mies on kirja yrittämisestä, kyräilystä, kateudesta ja työstä.

Kirja lienee yhteiskunnallista piikittelyä suuntaan, jos toiseenkin, mutta itselleni nautinnollisinta oli vain ihastella pitäjän kehittymistä. Tuli vahvasti mieleen Follettin Taivaan pilarit, jossa alku on vaatimaton, mutta sitkeällä työllä pystyyn nousee lopulta komea katedraali. Mieleen uivat myös sellaiset tietokonepelit kuin Harvest Moon tai Sim City. Niissäkin kaupunki tai tila kasvaa, kehittyy ja alkaa vähitellen kukoistaa.

Kolmas vertailukohta, johon teoksen yhdistin oli Waltarin Ihmeellinen Joosef, jonka kanssa yhtäläisyydet ovat lähinnä siinä, että päähenkilöllä tuntuu kaikki sujuvan koko ajan vain ja ainoastaan hyvin. Vaikka Jaatisen rattaisiin kapuloita heittelevät mm. kunnan virkamiehet Jäminki etunenässä, ei mies kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti pinteessä, eikä tarinan dramaturginen kaava osoita missään vaiheessa alaspäin, mitä nyt välillä pysyy paikoillaan ennen uudelle tasolle nousemista.

Ja näin oli hyvä. Nautiskelin vain Paasilinnan tavasta kuljetella tarinaa omaan tahtiinsa eteenpäin. Naureskellaan vähän änkyröille kuntapäättäjille, paiskitaan töitä kesäisissä maisemissa ja välillä juodaan viinaa. Rehtiä ja reipasta meininkiä. Onnellinen mies on yllättävän lempeä ja lämmin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Pidin.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Tommi Liimatta - Sami Yaffa

Tuskailin tuon otsikon kanssa. Liimatta on ylöskirjaaja, ei tässä tapauksessa kirjailija. En voinut Samiakaan laittaa toiseksi tekijäksi, kun sitten miehen nimi tulisi peräkkäin kahteen kertaan. Ja tuo Tie taipuu -alaotsikkokin vielä? Erotetaanko se viivalla, pisteellä vai kaksoispisteellä otsikosta? Jätin pois kokonaan. En ole koskaan uskonut alaotsikoihin. Ei äidinkielen ainekirjoituksiinkaan saanut laittaa alaotsikoita. Vai saiko, mutta en vain koskaan hoksannut?

Myönnän auliisti, että luin tämän nimenomaan siksi, että Liimatalla on ollut osuutensa kokonaisuudessa. Hanoi Rocks on kyllä myös tuttu bändinä, mutta sen kuuntelu jäi sinne teini-ikään, eivätkä nuokaan vähät kuunteluni koskaan kovin systemaattisesti bändin diskografiaa läpiluotaavia olleet. Hanoissa taas Andy ja Michael Monroe luonnollisesti kekkuloivat Yaffaa näkyvimmissä rooleissa, joten sikälikin Samin tarina on jäänyt osaltani vähemmälle huomiolle. Soundtracker -sarjan olen jotenkin missannut ihan totaalisesti.

Mutta kiva oli lukea. Sami vaikuttaa oikein sympaattiselta rokkarilta ja on kyllä kokenut kaikenlaista. Eniten pistää tosiaan silmään miehen jatkuva tarve vaihtaa maisemaa, eikä hänelle Keravat ja Mäntsälät kelpaa, vaan maailmalle veri vetää. Tukholma, Lontoo, New York, Mallorca, San Diego...ja sama aina vain uudestaan. Koti-ikävää ei miekkonen juurikaan pode pyöriessään rock-maailman rosoisempien starojen hämyisissä piireissä bassoaan näppäillen. Vai pitäisikö sanoa rouhien viitaten Yaffan omiin sanoihin siitä, kuinka liian tehoton vahvari nuoruudessa pakotti hänet opettelemaan soittamaan instrumenttiaan lujaa.

Varsinkin kirjan alkupuolella "krääsän", "töyhön" ja "dokun" kiskominen on kuvattu niin kasuaalisti, että hieman selkäpiissä värisee tunne siitä, että moinen turmiollinen elämäntyyli olisi miehelle jokin ylpeilyn aihe. Tarinan edetessä tunne muuttuu hieman ymmärtäväisemmäksi. Jos se elämä on sellaista ollut, niin mitäpä sitä jälkikäteen siloittelemaan. Vanhetessaan Yaffa toki rauhoittuu ja kypsyy, niin musiikillisesti kuin päihteidenkäytön osastolla. Kukapa meistä ei vanhetessa viisastuisi. Ottaen huomioon, että Yaffa repäistiin rokkistaraksi reilusti alle parikymppisenä, on kai turha syyttää pelkästään miestä itseään siitä, että hänen tiensä taipuu välillä hieman kyseenalaisiin aktiviteetteihin.

Menneiden vuosien albumien myyntiluvut kuulostavat hurjilta. Musiikkibisnes on kyllä todella muuttunut. Onkohan vielä yleistä pistää hotellihuoneita palasiksi? Heitellä artisteja tikoilla? Syövätkö kaikki tähdet aamiasensa strippiklubilla? Yaffa ja koko Hanoi Rocks on kyllä ainutlaatuinen remmi ja sietää ihmetellä, miten takapajuisesta Suomesta moinen värikäs ja aikaansa edellä oleva porukka maailmalle putkahti. Kuuntelin lukuelämyksen lomassa välillä mm. Hanoita, New York Dollsia, Michael Monroeta, Mad Juanaa ja muita asiaankuuluvia bändejä. Rokilta kuulostivat.

Bändikirjat ovat aina vähän hankalia arvioitavia. Yaffan persoona on tässä teoksessa etualalla. Välillä meininki on aavistuksen puuduttavaa, mutta en tästä lähtisi syyttelemään Yaffaa tai Liimatta vaan ylipäätään elämäkerta -lajityyppiä. Ei kai kenenkään elämä niin ainutlaatuista ole, etteikö se välillä kiertäisi kehää ja toistaisi itseään. Kiittelyt vielä äänikirjaformaatista, jossa Yaffa itse on pääosin äänessä. Englanninsekainen suomenkieli tuntuu yllättävän luontevalta, kun se miehen itsensä suusta tulee. Mainio lukukokemus, joka karisteli viimeisetkin glamourin rippeet rokkareiden maailmasta.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Ralf Gothoni - Pyöriikö kuu

Hiljattain luin tosiaan Atso Almilan ja Jorma Panulan turinoita ja tuossa teoksessa (Vaistoa on vaikia opettaa) Panula luettelee kirjavinkkejä. Yksi näistä vinkeistä oli Ralf Gothonin Pyöriikö kuu. Etsin siis teoksen käsiini ja lukaisin menemään, pakkohan Panulan arvostelukykyyn oli luottaa.

Ennen varsinaista arviota palattakoon sen verran tuohon kapellimestareiden kirjaseen, että kävin kuin kävinkin sen innoittamana klasarikonsertissa, eikä missä tahansa konsertissa, vaan juurikin Sibiksen kapuluokan Sibelius-konsertissa Musiikkitalon alalämpiössä, jonka akustiikkaa Almila ja Panula taisivat teoksessaan manaillakin. Itse Almilakin oli paikalla ja turinoi hieman esitysten välissä. Oli kyllä oikein kiinnostavaa, vaikka on oltava rehellinen ja sanottava, että klassisesta musasta on yhä vähän vaikea innostua muuta kuin hetkittäin. Seurailin kuitenkin nuorten kapuoppilaiden liikkeitä ja yritin aistia sitä vuorovaikutusta, mitä he muusikoiden kanssa estradilla käyvät. Kenties joku heistä on tuleva maailmanluokan tähti. Yleisössä en kyllä nähnyt montaa alle eläkeikäistä kuulijaa, mikä pisti hieman kyseenalaistamaan klassisen musiikin aseman "korkeakulttuurina". Maailma muuttuu ja hyvä niin.

Takaisin Gothoniin. Mainittakoon sen kummemmin kiertelemättä, että Gothonin teos on mielestäni aivan ala-arvoista kakkendaalia, jota en suosittelisi kellekään. Tuli samanlaiset vibat kuin aikanaan luettunani Thea Alexanderin 2150 A.D:n. Kovat suositukset ja arviot löytyy, mutta itse kirja on jonkinlaista tuulesta temmattua kulttipropagandaa. En oikein tunne Gothonin uraa, mutta kirjan sävyn perusteella hän on katkeroitunut pianisti, joka syyttää ihmisen ja sivistyksen rappiotilaa omasta menestymättömyydestään.

Gothonin maailmankatsomus on vitsi. Metallimusiikki ja kehonrakennus tuomitaan tunne-elämän kehittymättöminä kerrostumina. Urheilu on sisäistä köyhyyttä. Diskojytä orjuuttaa ruumiin. Tieteeseen ei voi luottaa, koska Gothoni kerran kuuli kahden egyptologin olevan jostakin asiasta keskenään eri mieltä. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että 0+0=0 ja termodynamiikan toinen pääsääntö, enkä enää edes muista, millä naurettavalla tavalla Gothoni nämäkin sai ympättyä itseriittoiseen tilitykseensä mukaan. Kun palautin teosta kirjastoon, ei palautusautomaattikaan ollut halukas ottamaan sitä takaisin, koska siitä puuttui RFID-tagi. En ihmettelisi, vaikka Gothoni on itse ne käynyt kansista pois repimässä.

Luulin, että Pyöriikö kuu on musiikkikirja, mutta sitä se ei ole. Gothoni onnistuu mitätöimään kaiken hänen maailmanpiiriinsä kuulumattoman ilman ainoatakaan lähdeviittausta. Tyhjiötä täyttämään mies mainostaa mm. kiinalaista lääketiedettä, telekinesiaa, jiujitsua, samanismia ja muita kliseisimpiä hihhuleiden vaihtoehtototuuksia.

Inhottaa olla näin negatiivinen, mutta mielestäni Gothonin teos tämän kohtelun ansaitsee. Harhaan johtaminen, itsekehu ja faktojen vääristeleminen tuntuivat sietämättömiltä jotenkin syvän henkilökohtaisella tasolla. On ok olla väärää mieltä asioista, mutta kaikkia mielipiteitä ei kannata suoltaa julkisuuteen, etenkin jos on semmoisessa asemassa, että joku saattaa ne totena ottaa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Richard Feynman - Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?

Tämä on tavallaan jatko-osa Feynmanin maanmainiolle Surely You Are Joking:lle. Jutut ovat kerätty Feynmania haastattelemalla ja mukaan on survaistu myös joitakin kirjeitä. Kirjana teos ei ole aivan yhtä koherentti kuin edeltäjänsä, vaan se koostuu enemmän toisiinsa liittymättömistä tarinoista.

Tarkemmin kerrotaan Challenger-sukkulan onnettomuustutkinnasta. Polttoainesäiliö räjähtää taivaalla surmaten seitsemän avaruusmatkaajaa ja Feynman kollegoineen heitetään keskelle NASA:n byrokraattista ja salamyhkäistä organisaatiota tutkimaan, miksi näin kävi. NASA:n sisäinen kommunikaation puute ja salailun kulttuuri tekee työstä haastavaa, mutta Feynman on elementissään ja tunnistaa helposti, jos joku puhuu paskaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. softainsinöörien laatukriteereistä. Heidän järjestelmät joutuvat välillä stressitesteihin, joissa epäonnistuminen on lähes oikeaan onnettomuuteen verrattava katastrofi. Voin vain kuvitella, kuinka stressaavaa olisi olla vastuussa avaruussukkulan ohjelmistosta. Perinteisten insinöörien laaduntarkkailu ei ole yhtä aukotonta ja siellä riskirajat ja marginaalit muuttuvat tarvittaessa, jos Washingtonista tulee puhelu tarpeeksi tiukkaan sävyyn.

Vaikka olen tapauksesta aiemmin jotain lukenutkin, tajusin vasta nyt sen, miten tällainen tapaus saa ihmiset varpaillensa ja suojaamaan oman tonttinsa. Jotenkin sitä on itse niin sinisilmäinen ja naiivi, että uskoo ihmisten tekevän parhaimpansa todellisen virheen löytämiseksi, kun näin vakavasta asiasta on kyse. Kuitenkin käy ilmi, että faktat eivät ole niin tärkeitä kun vaakakupin toisella puolella on NASA:n rahoitus, kansallinen ylpeys ja ihmisten urat. Tämä pätee ihan normityöelämäänkin: monille tuntuu olevan vaikeaa tunnustaa omat virheensä. Olen kai tyhmä ajattellessani, että tärkeintä on olla rehellinen muita ja ennen kaikkea itseään kohtaan.

Tämäkin teos on Kimmo Pietiläisen suomentama ja esitänkin tässä Pietiläiselle palkintoa työstään suomalaisten sivistäjänä ja tieteen tuomisesta lähemmäs tavallista ihmistä. Hyvä Kimmo! Tarjoan kahvit, jos törmätään. Feynman itse tuskin enempää palkintoja kaipailee. Tämä Nobel-palkittu amerikkalainen on kyllä aivan upea esikuva ja hänen tinkimättömyydestään ja uteliaisuudestaan kelpaa ottaa mallia.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Atso Almila & Jorma Panula - Vaistoa on vaikia opettaa

YLE:llä on radion puolella loistava kielenkäyttöön pääasiassa erikoistunut ohjelmasarja Aristoteleen kantapää, jota olen ahkerasti kuunnellut viimeisen vuoden ajan. Nyt parissa viime jaksossa oli vieraana kaikkien kapellimestarien isä Jorma Panula. En ole miehestä aiemmin kuullut, mutta noiden haastattelujen inspiroimana päätin, että häneen on pakko tutustua. Saman ajatuksen näyttää saaneen moni muukin, sillä kirja näyttää olevan nyt viety kaikista kaupungin kirjastoista, kun pari viikkoa sitten hyllyissä lojui vielä monta opusta vapaana.

Panula on hämmentävä yhdistelmä pohjalaasta suomea vahvasti murtavaa ja karskisti kiroilevaa häjyä, alansa ehdotonta huippua edustavaa läpeensä musikaalista taiteilijaa ja kulttuurin ja filosofian käänteet kuin taskunsa tuntevaa sivistynyttä maailmankansalaista. Mies on yksin nostanut suomalaisen kapellimestaritaidon maailman huipulle toimiessaan Sibelius-akatemian kapuluokan vetäjänä. Hänen oppilainaan ovat olleet mm. Atso Almila, Esa-Pekka Salonen ja moni muu kova nimi. Panula johtaa heittämällä oppilaan syvään päätyyn ja pelastusrenkaan perään, jos moiselle on tarvetta. Nopeaälyiset pysyvät perässä, keskinkertaisuudelle ja trivialiteeteille Panula ei korviaan lotkauta.

Vaistoa on vaikia opettaa on kokoelma Almilan ja entisen opettajansa turinoita musiikista, kapellimestarin ammatista, elämästä ja ihmisistä. Kapellimestarin ammatti onkin melkoista hommaa. Pitää olla musiikin alalla suvereeni lahjakkuus ja kultakorva, pitää osata käsitellä ihmisiä (joista useimmat ovat egoistisia taitelijasieluja) ja sopeutua elämään niukkojen resurssien kanssa (miehistöpula, aikataulut, akustiikkaongelmat). Panula mielellään korostaakin, että kapellimestarin homma ei ole huitoa ja vispata omaa showta pitäen, vaan muistaa, että pääasia on musiikki.

Panulan ilmaisutyyli on kyllä riemastuttavan tyly ja suora. Ihmettelen vaan, miten ulkolaiset kapellimestarilahjakkuudet saavat hänen multikielellistä ja -murteellisesta puheestansa opin kaaliinsa. Tosin puhuminen onkin hänen mielestään turhaa, kapellimestarin tulee pystyä kommunikoimaan pelkillä kädenliikkeillään kaikki olennainen. Optimaalinen tilanne olisi, jos kapellimestari voisi istuskella takahuoneessa ja telepatian avulla viestittää ohjeensa orkesterille "notta soittaakaas nyt".

Kirjan lämmin ja innostava maailmankatsomus ja elämänasenne ilahduttavat kovasti, mutta myös itse aihepiiri on todella kiintoisa ja minulle aivan uusi. Ritit, dimit, truuvit, klaneetit, fiulit ja karvat vilisevät tekstissä ja lukijalle avautuu kattava käsitys siitä, mitä kapellimestari oikeastaan tekee: sovittaa, valmistelee tai korjaa partituurit, kommunikoi säveltäjän viestin yleisölle come e scritto, niin kuin on kirjoitettu, huolehtii siitä että kaikki tarpeelliset äänet kuuluvat ja ties mitä. Suurista säveltäjistä harva oli orkestroija, joten on kapellimestarin tehtävä aistia, mitä säveltäjä pohjimmiltaan haluaa sanoa ja varmistaa, että tämä viesti muuntuu fysiikan lainalaisuuksien (erityisesti akustiikan) ja ihmisten välisten kemioiden ehdoilla kuultavaan muotoon.

Kirja on täynnä anekdootteja sinfoniaorkestereiden, oopperan ja klassisen musiikin kiehtovasta maailmasta ja tarjoaa jännittävän kurkistuksen tuohon normitallaajalle niin vieraaseen kenttään. On hauska huomata, että joskus niin kliiniseltä tuntuvat klassisen musiikin pinnan alla rönsyilee rikas maailma täynnä ilkikurisuutta, huumoria, katkeruutta, kilpailua, inhimillisyyttä ja omistautumista.

Vaistoa on vaikia opettaa on aivan loistava teos ja sai jonkinlaisen kipinän kyllä syttymään sisälläni. Pitänee kyllä ehdottomasti käydä katsomassa jokin klassisen musiikin konsertti, joiden tiirailu on kyllä valitettavasti aina ollut lähinnä koulujärjestelmän pakon alaisena tehtyä. Ehkä suurin ongelma onkin juuri se, että en ole varma, nautinko niin paljon klasarista kuin haluaisin. Vaikka kyseinen musiikkigenre ei olisi juuri sinun juttusi, on se kuitenkin loppujen lopuksi vain sivuseikka. Tärkeintä on olla avoin kulttuurille ja ihmisyydelle ja tehdä ilmaan vähemmän reikiä.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Mika Waltari - Tähdet kertovat, komisario Palmu!

Luin ties kuinka monennetta Agatha Christietä putkeen, kunnes kyllästyin totaalisesti niiden teknisyyteen ja tiettyyn koleuteen. Heitin puolivälissä olevan dekkarin menemään, virtuaalisesti toki, ja etsin käsiini viimeisen lukemattoman komisario Palmuni. Tämä oli hyvä ratkaisu.

Vaikka Palmun ja Poirotin välillä kieltämättä on samankaltaisuuksia, on Waltarin kerrontatapa aivan erityyppistä kuin Christiellä. Kirjan kertoja, jonka nimi pakenee mielestäni, on riemastuttavan sokea omalle toiminnalleen ja muistaa painottaa omaa osaansa mysteerin ratkaisussa, vaikka tosiasiassa miekkonen johtaa poliisioperaatiota niin päin prinkkalaa kuin sen voi vain tehdä. Murhaajan telkeämistä lukkojen taa jännittävämpänä mies tuntuu pitävän sitä, pääsekö poliisikuoro pitkään suunnitellulle Kööpenhaminan matkalleen.

Murhan kohteeksi on joutunut vanha kaukoputkella tiirailua harjoittava herra Nordberg. Silminnäkijöistä ei ole ylitarjontaa ja kun poliisilaitoskin saa kuulla murhasta vasta iltalehden kannesta, ovat kaikki johtolangat rikospaikalla jo tallottu moneen kertaan. Poliisijohdon painostuksen alla Palmu kumppaneineen lähtee setvimään vyyhteä, johon sekoittuvat nahkatakit, piukkapöksyt, veljentyttäret ja lottovoittajat. Kyseessä on koko maan turvallisuus - tai näin ainakin lehdet kirjoittavat.

Itse mysteeri ei ole mitään salapoliisihistorian monimutkaisempia juttuja, mutta Waltarille annan tämän anteeksi. Itse ainakin nautiskelin vain kertojan epävarmuudesta, rennosta jutustelusta, Helsingin maisemista ja muutaman vuosikymmenen takaisen Suomen kuvauksesta. Pääkaupunkiseutu on itselleni tullut tutuksi vasta hiljattain ja tuo oman mausteensa, kun tietää paikat, joista puhutaan. Waltari mehusteleekin miljöökuvauksissaan ja mainitsee tarkkaan katujen nimet ja kulmat, joilla liikutaan. Ehkä paljasjalkaiselle helsinkiläiselle on itsestään selvää, missä on Kaivopuisto tai Katajanokka, mutta ainakin itselleni nuo olivat vielä jokunen aika sitten vain paikannimiä, joihin toisinaan mediassa törmää.

Noista nahkatakkiviittauksista en ole ihan perillä. Kuvittelisin, että kyseessä on jokin maatamme aikanaan ravistellut vitsaus, eikä mitään ihan Waltarin hatustaan heittelemiä juttuja. Voin olla tässä väärässäkin. Nuoriso on kai aina ollut pilalla. Pitäisi olla jokin indeksi, jolla seurata nuorison mädäntyneisyysastetta vuosikymmenestä toiseen. Tällaisen mittarin avulla saataisiin objektiivista dataa siitä, oliko ennen kaikki paremmin ja voitaisiin lopettaa menneiden aikojen takaisinkaipailu, jos moiselle ei ole aineiston tukemia perusteita.

Waltaria en ole pitkään aikaan lukenutkaan ja on jotenkin kodikasta palata miehen teosten pariin pitkän tauon jälkeen. Olen välillä aloitellut aina uudestaan Turmsia, mutta jotenkin en pääse sen kanssa alkua pidemmälle. Ehkä vielä jokin kaunis päivä saan senkin teoksen itseeni imaistua.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Lentävä kuolema

Lentävän kuoleman murha tapahtuu yläilmoissa jossain Ranskan ja Englannin välillä. Hercule Poirot sattuu kärsimään matkapahoinvoinnista, joten on ymmärrettävää, että hän ei ehdi ympäristöään juurikaan havainnoimaan, mutta mikä selittää sen, että yksi matkustajista, koronkiskuri rouva Giselle, heittää henkensä kesken lennon ilman, että kukaan hänen kanssamatkustajistaan huomaa mitään.

Kuolinsyy on myrkytys. Oliko se ampiaisenpisto vai myrkkynuoli? Puhallusputkia, imukkeita, huiluja ja muita välineitä, jotka soveltuvat myrkkynuolen ampumiseen löytyy lähes kaikilta matkaajilta. Kuka kävi wc:ssä, kuka koneen peräosassa? Kukaan ei tietenkään tunne uhria ennestään tai niin he ainakin väittävät.

Tässä tapauksessa kiehtoo junan tai jokilaivan tavoin tilan ahtaus. Kirjassa on mukana istuinkarttakin, jota on mukava tutkia ja pohdiskella ja arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Toinen hauska elementti on yksityiskohtainen luettelo tavaroista, jotka käsimatkatavaroista löytyvät. Christie selkeästi näyttää, että tässä ovat olosuhteet ja tässä välineet, tietoa ei pimitetä.

Epäiltyjä ovat mm. kaksi arkeologia, lääkäri, hammaslääkäri, kampaaja, pari seurapiirineitiä, rikoskirjailija, bisnesmies ja koneen henkilökuntaa. Tuttuun tapaan pääsemme tutustumaan tähän värikkääseen porukkaan paremmin ja opimme heistä yhtä jos toista. Jotenkin jäi vähän kuva, että suurin osa epäillyistä on aika ankeita tyyppejä. Ainakaan hahmoihin samaistuminen ei ole helppoa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin näin taitaa kyllä olla useimpien Christien kirjojen kanssa.

Lentävä kuolema on ihan mukiinmenevää Christietä. Vielä olisi yksi rouvan kirja kesken, sen jälkeen taidan taas vaihtaa tyylilajia. Aikansa kutakin.