tiistai 22. toukokuuta 2018

Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis oli vähän hiljattain lukemani Jumalan sanan kaltainen siinä mielessä, että se oli tuollaista näppärää suomalaisesta yhteiskunnasta kertovaa hassuttelua. Ehkä Kyrön romaanissa on aavistuksen Hotakaista lämminhenkisempi ote tosin, ja pidin kyllä teoksesta. Jotenkin mieli kaipaisi välillä jotain eeppisempää ja satumaisempaa luettavaa arkielämän kommellusten sijaan. Seuraava kirjanikin tosin on vielä samaa sarjaa, mutta jospa seuraavalla kirjastoreissulla tarttuisi mukaan jotain muutakin sorttia.

Pääosassa on romanialainen kerjäläinen Vatanescu, joka tulee Suomeen töihin, siis kerjäämään. Kerjäläisen homma on työtä siinä missä muutkin työt työaikoineen ja työsuhdeaterioineen. Vatanescu kyllästyy hommaan ja lähtee kiertämään Suomea kommellusten seuratessa toinen toistaan. Oikeastaan nyt kun tarkemmin miettii, niin en paljon edes muista yksityiskohtia. Ehkä se on jäänyt päällimmäisenä mieleen, että vaikka menee huonosti niin Vatanescu jaksaa sinnikkäästi uskoa toiveensa toteutumiseen ja ottaa kaiken vastaan, mitä hän joutuu kokemaan. Tavoitehan oli siis saada nappulakengät ostettua pojalle.

Tämä tynkäarvioni hieman hävettää, sillä muistan kyllä nauttineeni kirjasta. Ehkä se, että luin puolet kirjasta junassa yhdeltä istumalta on yksi tekijä, miksi jo näin viikon jälkeen kaikki on unohtunut. Pistää hieman miettimään, mitä järkeä on kuluttaa aikaa lukemiseen, jos kirjoista ei mitään muista. On kai joku sanonta tosin, että eihän kukaan muista, mitä söi pari kuukautta sitten, mutta koostut silti kaikista syömistäsi aterioista tai jotain sinne päin. Lisäksi tuntuu, että aika on tällä hetkellä sen verran kortilla, että itse lukeminen kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin bloggaaminen. Pitänee silti pyrkiä jotain aina ylös raapustamaan, näitä vanhoja lukukokemuksia on mukava itse jälkeenpäin muistella, vaikka suuren yleisön suosiota blogini ei olekaan koskaan saavuttanut (joskin ei ollut tarkoituskaan). 


sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Hytti nro 6 on Finlandiavoittaja vuodelta 2011. Kosketukseni Liksomin tuotantoon rajoittuvat  joihinkin novelleihin, joita luettiin ikuisuus sitten lukion äidinkielen tunneilla. Ne taisivat olla esimerkkeinä murteidenkäytöstä kirjallisuudessa ja mieleeni jäi vahva käsitys siitä, että Liksom on kepeä ja hauska kielellä kikkaileva kynäniekka. Jo ensisivuilta asti huomasin kuitenkin, että Hytti nro 6 taitaa olla aivan toisenlainen kirja, kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Suomalaistyttö tuskastelee ihmissuhdesotkujen kanssa ja hyppää Trans-Siperian junaan, ilmeisesti paetaakseen ongelmiaan. Hyttitoveriksi hän saa venäläisen miehen irvikuvan, votkaa ammentavan, vitusta taukoamatta puhuvan Vadimin. Hytti nro 6 kertoo näiden kahden junamatkasta halki Neuvostoliiton köyhyyden, karuuden ja kauneuden. 

Junan ikkunasta näkyy läpileikkaus koko yhteiskunnasta: tiettömiä korpia, revotulia, öljykenttiä, kulkukissoja, naudanlihasäilykkeitä, viinan myynnin kiertämistä, korvattomia miehiä, halpoja naisia, kampiakseleita, mongooliasumuksia, tehtaanpiippuja, luudanvarsia, puolueen mainoksia, isättömiä lapsia, jäähdytysnestekanistereita, voitelurahoja, alakuloisuutta, passiivisuutta, toisinaan vinksahtanutta suoraselkäisyyttä, lunta, pimeää, kylmää, toivottomuutta, optimismia, ruplia, kananpoikia, jätteitä ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä. Liksom itsekin kuvailee kaupunkeja ja kyliä monesti juuri substantiiveja listaten ja toistaa toisinaan itseään luodakseen lukijalle tunteen, että koko itänaapurimme on yhtä ja samaa harmaata paskaa. 

Tytön nimeä ei mainita, eikä hän taida sanoa kirjassa, kuin yhden lauseen. Päähenkilö on siis tarkoituksellisen anonyymi ja häipyy lukijan ulottuvilta. Hyttitoveri sen sijaan puhuu paljon rivoja juttuja elämästä, pilke silmekulmassa, mutta kuitenkin tunkkainen todellisuus läpitunkien. 

Hytti nro 6 on välillä kaunis ja hauskakin. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin raskassoutuinen ja paikallaan junnaava kirja. Alkupuolella erityisesti otin nokkiini siitä, että kun näin huhtikuun loppupuolella kevät jo tekee tuloaan Suomeen ja sääkin on näinä päivinä ollut kesäinen, niin Likson tuputtaa minulle niin masentavaa ja negatiivista tekstiä sivutolkulla. Kirjan loppupuolella toki henkilöihin ehti jossain määrin kiintyä ja itänaapurimme omituisiin olosuhteisiinkin tottui. Yleisellä fiiliksellä, joka kirjasta jäi, ei kyllä Finlandia-palkintoa pokkaisi, jos minä istuisin raadissa.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kari Hotakainen - Jumalan sana

Elämäntilanteellisista seikoista johtuen astelin tuossa viikko kaksi sitten kirjastoon, jossa en ollut ennen käynyt ja hankin kirjastokortin. Oli muuten aika virkistävä kokemus. Itse kirjasto oli oikein viehättävä ja persoonallinen. Koossa se häviää entiselle vakikirjastolleni, mutta nykyäänhän varausjärjestelmät toimivat sen verran saumattomasti, että mieleistä luettavaa löytyy kyllä nopeasti, vaikka juuri siinä kotikirjaston hyllyssä halutun kirjan kohdalla aukko olisikin.

Tutkailinkin hyllykköjä ja napsin muutaman teoksen mukaani ihan ex tempore- meiningillä. Jostain syystä kassiini tarttui kotimaisia 2000-luvun romaaneja tutuilta kirjailijoilta. Näistä ensimmäisenä luin Kari Hotakaisen Jumalan sanan. 

Jumalan sana kertoo konsernijohtaja Jukka Hopeaniemen ja hänen autonkuljettajansa Armaan matkasta Lapista Pasilaan, jossa häntä odottaa aamu-tv:n haastattelu. Tällä matkalla Hopeaniemi avautuu Armaalle elämästään, suhteestaan isäänsä, ja kertoo mielipiteensä kapitalismista, köyhistä ja rikkaista, rahasta, työstä, vallasta ja vapaudesta. Välillä tilannetta tarkastellaan myös Armaan, haastattelija Kontiolahden, ja muutaman muun henkilön näkökulmasta. 

Hotakaisen kieli on jopa runollista hänen kirjoittaessaan rahan liikkeistä ja markkinavoimien mielenliikkeistä. Hopeaniemen osa ei ole kadehdittava, korkeimmalla pallilla on pakko istua yksin. Alkoholisti-isä Uljas oli vanhan koulukunnan mies, joka valmisti teräksestä koneita. Hänen aikaansa raha makasi pankkiholvissa ja sopimukset sinetöitiin votkaryypyillä. Uudessa maailmassa raha liikkuu vinhaa vauhtia ja pysähtyy hetkeksi lepäämään vain jatkaakseen pian matkaansa, kenties jopa toiselle puolelle maailmaa.

Pidin kirjasta ja se oli helppoa luettavaa. Ehkä lopun kliimaksi ei ollut niin järisyttävä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sivuhenkilöt eivät tuntuneet kovin tarpeellisilta. Vaikea sanoa muuttiko teos käsitystäni työstä, vallasta ja vastuusta. Ainakin kävi mielessä, että ehkä tavallisen veronmaksajan rooli onkin loppujen lopuksi ihan mukava kohtalo. Eipähän tarvitse elää ainakaan jatkuvassa stressissä, salailla yritysfuusioita ja pelätä sitä, että tv-toimittajat alkavat suorassa lähetyksessä ruotia syvimpiä salaisuuksia. 

maanantai 8. tammikuuta 2018

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on kirjallisuuden klassikoita ja voin kertoa, että aivan ansiosta. Pienen alkukangertelun jälkeen rakastuin teokseen päätä pahkaa. Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka oikeasti pisti miettimään elämää ja omaa itseään oikein perinpohjaisesti. 

Teoksestahan löytyy kerroksia useampia. Keskiössä on tietenkin Yhdysvaltain 1930- luvun rotuerottelukysymykset. Tummaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Jutun yksityiskohtiin perehdyttyessä käy selväksi, että faktat jäävät nopeasti ennakkoluulojen ja rasismin varjoon. Alabaman Maycombissa mitättöminkin valkoinen on arvohierarkiassa reilusti korkeammalla kuin esimerkillisinkään musta. Leen kuvaus todella avaa ainakin minun silmäni sille, miten barbaarista ihmisen ajattelu on vielä ihan lähihistoriassa ollut. Asiat ovat sittemmin maailmassa ottaneet askeleita oikeaan suuntaan esimerkiksi värillisten ja naisten oikeuksien osalta, mutta valmiita ei kyllä olla, on se vain pakko myöntää. Kotimaista maahanmuuttopolitiikkaa seuratessa törmää yhä jatkuvasti mielipiteisiin, jotka voisivat olla yhtä hyvin Bob Ewellin tai muiden Maycombilaisten suusta.

Kipeistä aiheista on siis puhe, mutta lukija seuraa tapahtumia kahdeksanvuotiaan Scoutin silmien lävitse. Tämä kerrontatapa luo mielenkiintoisen asetelman, jossa lapsuuden viattomuus kohtaa elämän kylmät ja kovat realiteetit. Scoutin ja hänen veljensä Jemin seikkaluissa käsitellään myös teemana ennakkoluuloja esimerkiksi kotiinsa erakoituneen Boo Radleyn tai rouva Dubosen kautta. Scoutin omapäisyydestä ja lapsekkaasta avarakatseisuudesta ei voi olla pitämättä. Kirja kuvaa myös Tommi Liimatan Jeppiksen kaltaisesti maailmaa lapsen silmin, mikä jo itsessään on erittäin nautinnollista luettavaa.

Henkilö, joka nostaa teoksen maailmankirjallisuuden klassikoiden joukkoon, on kuitenkin ehdottomasti Scoutin ja Jemin isä Atticus Finch. Atticus on raiskauksesta syytetyn Tom Robinsonin puolustusasianajaja. Atticus luovii valtavirtaa vastaan ja pyrkii totuuteen välittämättä siitä, että kiitokseksi hän saa tappouhkauksia ja tupakkamällejä kasvoilleen. Hän hoitaa työnsä samoin kuten lastensa kasvatuksen: suoraselkäisesti, empaattisesti ja lujasti, mutta oikein. Muistaisipa sitä omassa elämässä pyrkiä olemaan puoliksikaan Atticuksen kaltainen. Näin uuden vuoden alkaessa on kai hyvä saumakohta avartaa omaa ajatteluaan ja pyrkiä tähän tavoitteeseen.

Mieleen jäi myös, kuinka pahinkaan ihminen ei välttämättä ole läpeensä paha ja voi muuttua. Osa maycombilaisistakin osoittautuu tosipaikan tullen oikeamielisemmäksi, kuin ulkokuori antaa ymmärtää. Tämän kun muistaisi itsekin. Ihmiset, jotka eivät kuulu omaan maailmankatsomuksen piiriin ansaitsevat myös mahdollisuuden osoittaa arvonsa. 

Monenlaisia ajatuksia pyöri lukiessa päässä. Esimerkiksi, sitä harmittelee, että törmää kirjaan vasta näin vanhemmalla iällä. Omassa lapsuudessa oli varmasti hetkiä, jolloin ajautui ympäristönsä ohjailtavaksi, eikä osannut seisoa oman mielipiteensä takana. Toisaalta, Atticusta omiin vanhempiini verratessa, ei voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, kuinka hyvän kasvatuksen sitä on kaikesta huolimatta saanut. Paljon jää mainitsematta, mutta tuntuukin siltä, että Kuin surmaisi satakielen on kirja, johon tulen varmasti vielä jälkeenpäin palaamaan.

Hieno teos siis: moniulotteinen, silmiä avaava, realismissaan järkyttävä, hauska, jännittäväkin ja traaginen. Tämän kun jokainen lukisi, voisi maailma olla rahtusen parempi paikka meille kaikille. 

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Min Kym - Gone

Min Kym ehti olla muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan aivan tavallinen korealainen pikkutyttö, kunnes kävi ilmi, että hänellä on musiikillisia lahjoja. Kun Min tarttui viuluun, hänestä tuli sillä hetkellä ihmelapsi. Millaista on elää lapsuuttaan viulu kädessä tietäen, että koko elämän tarkoitus on tulla huippuviulistiksi? Min Kymin tarina on stereotyyppinen, mutta kiinnostava kertomus ympäristön paineista ja vaikeuksista saada omaa ääntä kuuluviin viulun alta. Toisaalta se on kertomus ihmisen ja viulun välisestä rakkaudesta ja siitä miten nämä kaksi rakastavaista väkisin erotettiin toisistaan.

Ensimmäinen ajatus lukukokemuksen jälkeen on, että miten hitossa viulut ovat niin kalliita. Mitä parempi viulisti olet, sitä kalliimmaksi visiitit musiikkiliikkeeseen tulevat. Min Kymin urakehitys on ripeää. Lapsuus ja nuoruus menevät hieman sivu suun viulutreeneissä ja korealainen kasvatus ei oikein mahdollista omien mielipiteiden esittämistä. Toisaalta tyttö elää soittamisesta, se on hänelle kaikki, mitä maailmassa on. Konserttisalien koko kasvaa ja kun tulee aika hankkia parempi viulu, ei Stradivariusta vähäisemmät soittopelit tule enää kysymykseen. Min Kym löytääkin soittimen, jonka veroista ei toista ole. Tuo viulu on osa Min Kymiä, osa hänen persoonaansa. Tällaista soittimen ja soittajan välistä tiivistä suhdetta on vaikea täysin ymmärtää, jos asiasta ei ole omakohtaista kokemusta. Kyllähän itseltänikin kitaroita, ukulele, kiippari ja huuliharppu löytyvät, mutta suhteemme on lähinnä kunnioittavan ystävällinen.

Min Kymin viulu maksaa miljoona puntaa. Viulu varastetaan. Min Kym vaeltaa murheen alhossa seuraavat kolme vuotta. Hän lopettaa soittamisen, eikä näe tulevaisuutta muiden viulujen kanssa. Nainen kyllä yrittää jatkaa tilutteluaan halpisviulun (vain 250 000 puntaa) kanssa, mutta ei se ole sama asia. Lopulta viulu löytyy hämäräperäisestä huutokaupasta. Mutta se ei kuulu enää Min Kymille. Vakuutusyhtiö ja ihmiset, jotka eivät olisi ansainneet viuluvirtuoosimme luottamusta, vievät viulun varastojensa kätköihin. Tarina on yllättävän traaginen. Viulun ollessa kadoksissa Min Kym ehtii myös pohtia, kuka hän oikeasti onkaan.

Kirjan alkupuolisko soitto-opettajineen, viulutreeneineen ja anoreksioineen on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Olisi ollut hienoa omistautua itsekin jollekin asialle yhtä kokonaisvaltaisesti, toki tilaa ei sitten mille muulle jääkkään. Loppupuolisko onkin hyvin surullinen ja tekee itselläkin oikein pahaa ajatella, että satoja vuosia vanha Stradivarius kulkee kelmien käsissä. Min Kymin haaveet pirstaloituvat ja kun tietää, että kyseessä on tositarina, naisen tunteet tulevat yllättävänkin iholle. 

Itse teksti on aavistuksen kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta kiintoisa aihe ainakin omasta mielestäni paikkaa nämä puutteet. Eräs asia toisaalta näin maallikkona mietityttää: oliko se viulu oikeasti niin tärkeä. Kuuntelin lukiessa jonkin verran viulun vingutusta, enkä kyllä kuollaksenikaan kuule suurta eroa kympin markettiviulun ja Stradivariuksen välillä. Lisäksi, klassisen musiikin esittäminen on itselleni hieman vieras asia. Kipaleet tulee soittaa prikuulleen niin kuin ne on kirjoitettu, eikä improvisaatiolle ole tilaa. Joskus yritän opetella nuoteista pianobiisejä, mutta niiden hinkkaus kyllästyttää hyvin nopeasti ja sormet haluavat kulkea omia yllätyksellisiä reittejään. Ehkä tätä lukiessa tajusinkin entistä selkeämmin, että minulle musiikki on ennen kaikkea luomista, ei niinkään esittämistä.

Hyvä kirja ja Min Kym on symppis. Olisi hauska kyllä kokeilla viuluakin joku päivä. 

perjantai 22. joulukuuta 2017

Viljami Puustinen - Kingston Wall: Petri Wallin saaga

Tutustuin Kingston Wallin musiikkiin ensimmäisen kerran noin kymmenisen vuotta sitten. Shine on me tuli jollakin listalla vastaan ja kipale pysäytti minut ensikuulemalta. Jotakin mystistä biisissä oli ja on yhä. Sittemmin KW on soinut huushollissani tasaisin väliajoin ja on varmasti kuunnelluimpien bändieni top-kolmessa, vaikka porukallahan on sattuneesta syystä vain kolme studioalbumia. Olen soitattanut Kingston Wallin musiikkia mm. hämyisessä joenrantabaarissa Laosissa Mekongin suistossa ja Kambodzan saarilla rantabileissä ja näin omalta osaltani yrittänyt levittää palasta Petri Wallin visiosta maailman kansoille. Aina on kuulijakunta tykännyt. Livenä en ryhmää koskaan nähnyt, koska ikäero, mutta mm. tribuuttibändin keikka on sekin jo jäänyt vahvasti mieleen.

Kingston Wallin musiikki lumoaa minut mystiikallaan, itämaisvivahteisilla harmonioillaan ja psykedeelisillä delay-kitaroinneillaan. Kuitenkin, Viljami Puustisen tarinan luettuani huomaan, että itse bändin ja Wallin tarina on jäänyt hämärän peittoon. Toki trilogian traaginen loppuratkaisu on ollut tiedossa, mutta siihen se jääkin. 

Kuten monet muutkin bändikirjat, tämäkin vilisee suomalaisa rock-maailman pieniä ja suuria henkilöitä, jotka omalta osaltaan rakentavat anekdooteillaan kokonaiskuvaa. Puustisen teoksessa Wallin ympärillä vilisee itse asiassa niin paljon väkeä, että meinasi välillä unohtua, kuka kukin on. Toisaalta, en edes yrittänyt tietyn pisteen jälkeen muistaa kaikkia nimiä, vaan kuuntelin lähinnä, mitä he Wallista sanoivat. Olen hieman vastahakoinen tarttumaan bändikirjoihin juuri tästä syystä: monesti ne käsittelevät draamaa jäsenten elämässä, iloja ja suruja, ongelmia, yms. Jos itse saisin päättää, haluaisin lukea kirjan, jossa musiikki olisi selkeästi pääroolissa ja biisejä analysoitaisiin niin syvältä kuin vain on mahdollista. Toisaalta, kun nyt järjellä miettii asiaa, niin tuskinpa Walli tai artistit yleensä itsekään sen paremmin tietävät, miksi juuri tässä kohdassa valittiiin tämä sointu tai sävel. Musiikki vain tulee heistä. 

Ehkä suurin yllätys tai uutinen itselleni onkin Wallin luonne. Kommenteista "ei hän sentään ihan sataprosenttinen mulkku ollut" voi aavistella, että mies on tainnut olla melko raskasta seuraa. Itseriittoinen, ylimielinen, impulsiivinen. Toisaalta, Walli oli välittömyydessään myös monelle inspiroiva ja jännittävä hahmo. Veikkaan, että itse tuskin olisin tullut toimeen kitaravirtuoosin kanssa, mutta ei normeista poikkeaminen ole mikään rikos. Walli oli varmasti omalla tavallaan hieno mies.

Toinen yllätys on se, kuinka etäisiä bändin jäsenet keskenään loppupeleissä olivatkaan. Walli, päihteisiin itsensä menettävä hippi, Jylli, kouluihin keskittyvä jalat maassa- tyyppi, Kuoppis, huippulahjakas rumpali, joka kuitenkin aavisteli, että omat taidot voivat riittää vielä Kingston Walliakin korkeammalle. Bändi on selkeästi Wallin visio, hän tekee biisit, hoitaa suhteet ja määrää miten homma toimii. Toki, itse musiikkia kuunnellessa koko kolmikko on tasapainoinen ja kaikki palaset yhtä tärkeitä. Voin kyllä yhtyä siihen, että monesti demokratia vain vesittää hyvät ideat.

Kirjan loppupuolisko on hyvin intensiivinen. Ior Bockin uskomukset, Intian-matkat, käsistä riistäytyvä huumeongelma, rapiseva mielenterveys. Wallin vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kunnes miehen ja bändin tarina päättyy äkkipysäyksellä asfaltin pintaan. Puustisen kertomus on kiihkeä, inspiroiva, mutta surumielinen pohjavireeltään. Walliin on myös osittain helppo samaistua: kitaransoitto, Sinuhe, Siddhartha, Koh Phangan...Voin kertoa, että kaiuttimistani on viime päivinä soinut vain ja ainoastaan Kingston Wall. 

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Terry Pratchett - The Light Fantastic & Equal Rites

Tuumailin, että jos tosiaan aion lukea koko Discworld-sarjan alusta loppuun, on tuskin tarpeellista kirjoittaa joka osasta omaa arvioita. Tässä siis kakkos- ja kolmososan arvostelut samassa blogitekstissä.

The Light Fantastic oli suoraan jatkumoa avausosan tarinalle ja keskittyy velho Rincewindin kommelluksiin. Suuri A'Tuin on törmäyskurssilla kohti punaista tähteä ja kiekkomaailman tuho vaikuttaa väistämättömältä. Kirja on tyyliltään hyvin samanlaista kohkaamista kuin Colour of Magic. Pratchettin huumorintaju ja hoksottimet pilkahtelevat välillä esiin tapahtumien vyörystä, mutta silti kirja tuntuu vähän sekavalta ja liian päättömältä. Jos en tietäisi, että parempaa on luvassa, olisi sarja helppo jättää tässä vaiheessa sikseen.

Equal Rites sen sijaan on tyyliltään paljon rauhallisempi ja muutenkin kirjana jo koherentimpi. Itse tarinahan on kopio Harry Pottereista. Equal Rites ilmestyi jo kuitenkin vuonna 1987 ja voisin väittää, että Rowling on varmasti Pratchettinsä lukenut jos nyt ei kuitenkaan suoraan kertomusta plagioinut. Nuori velho, check, taikakoulu, check, maagiset oppiaineet, check... Pienellä googletuksella selvisi, että Rowling ja Pratchett ovatkin aikanaan välejänsä selvitelleet, tai ainakin lehdistö on jonkinlaista draamaa kaksikon välille pyrkinyt luomaan.

Yhtenä teemana on tasa-arvoisuus, mikä saakin kirjan tuntumaan hyvin ajankohtaiselta. Naiset voivat olla luonnonmystiikkaan taipuvaisia, yrtit ja uutteet tuntevia noitia, mutta vain miehistä voi tulla taikasauvalla tulipalloja loitsivia velhoja. Pieni Esk ja Granny Weatherwax pääsevät ravistelemaan taikamaailman pinttyneitä tapoja.

Pratchett lainaa paljon tieteestä ja kommentoi entistä syvemmällä tasolla maailmanmenoa. Kaikki tämä on kuorrutettu brittiläistyyliseen, toteavaan, vakavalla naamalla esitettyyn huumoriin. Pidin kovasti kirjasta mutta aavistelen, että Pratchettin tyyli ei vielä ole lopullisessa kypsyystasossaan. Toivottavasti odotukseni eivät ole liian korkealla, mutta odotan innolla jo seuraavia kirjoja ja laitoinkin kirjastolle liudan varauspyyntöjä menemään.