keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Arto Paasilinna - Onnellinen mies

BookBeat on ollut mainio kapistus korvieni ratoksi, mutta tuntuu välillä, että sieltä ei koskaan löydä oikein sitä, mitä etsii. Etusivu varsinkin ehdottelee teoksia, joista näkee jo kannesta, että markkinointiin on panostettu enemmän kuin sisältöön. Paljon self-helppiä ja elämäkertoja. Terveys ja hyvinvointi ilmeisesti myyvät. Tunne itsesi! Näin nukut oikein! 10 vinkkiä, miten päästä somesta irti. Tuon tyyliset otsikot sopivat paremmin iltalehden kanteen kuin merkittävien taideteoksien nimiksi. Siksi viittaan suosiolla ehdotuksille kintaalla. Olen myös vähän salaa elitisti.

Valitsin sitten aivan umpimähkään Arto Paasilinnaa. En muista, oliko etusivun ehdotus. Enkä nyt toki väitä, että se jotain Shakespearea olisi. Kaduttaa jo tuo avauskappale. Tuntuu, että joudun puolustelemaan kirjavalintojani nyt maailman tappiin saakka. Pyh. Luen, mitä luen. Onnellista miestä aloitellessa sain flashbackin parinkymmenen vuoden takaa. Muistin nimittäin, että olen ensimmäisen Paasilinnani lukenut jo pikkupoikana. Mummolassa oli jonkin verran kirjoja, mutta suurin osa niistä oli jotain Laila Hietamiestä ja muuta sangen raskaan oloista vasta lukemaan oppineen lapsosen silmissä. Hyllyssä oli kuitenkin myös Paasilinnan teos Volomari Volotisen ensimmäinen vaimo ja muuta vanhaa tavaraa. En muista varsinaisesti sisällöstä mitään, mutta kirja on kyllä ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita olen lukenut. Nyt vasta tämän asian muistan ja ymmärrän.

Kenties tuo mummon kirja sysäsi huumorintajuni tiettyyn suuntaan, sillä Onnellisen miehen komiikka tuntui jotenkin purevan minuun hämmentävän voimakkaasti. Hienoa löytää Paasilinna näin pitkän ajan jälkeen. Kirjailijavainaalla taitaa ollakin ollut sangen tuottoisa ura, jota kelpaa tutkiskella. Paasilinnan tyyli on ainakin tässä teoksessa rupattelevaista ja rempseää ja mukavaa vaihtelua nykyajan pelkistetymmälle ilmaukselle, jota moni nykykirjailija harrastaa. En toki ole mikään kovin luotettava taho arvioimaan, millaista minkäkin ajan kirjallisuus on. Kunhan toistan mantraa, jonka lienen jostakin Hesarin kulttuurisivuilta lukenut.

Onnellinen mies kertoo insinööri Jaatisesta, joka tulee rakentamaan siltaa pieneen Kuusmäen kuntaan. Punaisten ja valkoisten välisestä katkeruudesta kumpuava vimma ajaa Jaatisen urapolulle, jonka varrella betonimyllyt nousevat, rautateitä raivataan ja Kuusmäen kunnallispolitiikka käännetään uuteen uskoon. Onnellinen mies on kirja yrittämisestä, kyräilystä, kateudesta ja työstä.

Kirja lienee yhteiskunnallista piikittelyä suuntaan, jos toiseenkin, mutta itselleni nautinnollisinta oli vain ihastella pitäjän kehittymistä. Tuli vahvasti mieleen Follettin Taivaan pilarit, jossa alku on vaatimaton, mutta sitkeällä työllä pystyyn nousee lopulta komea katedraali. Mieleen uivat myös sellaiset tietokonepelit kuin Harvest Moon tai Sim City. Niissäkin kaupunki tai tila kasvaa, kehittyy ja alkaa vähitellen kukoistaa.

Kolmas vertailukohta, johon teoksen yhdistin oli Waltarin Ihmeellinen Joosef, jonka kanssa yhtäläisyydet ovat lähinnä siinä, että päähenkilöllä tuntuu kaikki sujuvan koko ajan vain ja ainoastaan hyvin. Vaikka Jaatisen rattaisiin kapuloita heittelevät mm. kunnan virkamiehet Jäminki etunenässä, ei mies kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti pinteessä, eikä tarinan dramaturginen kaava osoita missään vaiheessa alaspäin, mitä nyt välillä pysyy paikoillaan ennen uudelle tasolle nousemista.

Ja näin oli hyvä. Nautiskelin vain Paasilinnan tavasta kuljetella tarinaa omaan tahtiinsa eteenpäin. Naureskellaan vähän änkyröille kuntapäättäjille, paiskitaan töitä kesäisissä maisemissa ja välillä juodaan viinaa. Rehtiä ja reipasta meininkiä. Onnellinen mies on yllättävän lempeä ja lämmin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Pidin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti