maanantai 11. heinäkuuta 2011

Jarkko Martikainen – Pitkät piikit ja muita kertomuksia

Martikaisen Jarkko, tuo YUP:n äkkiväärä keulahahmo ja yksi suomen parhaista sanoittajista on muusikkouransa ohella niittänyt mainetta myös kirjailijana. Pitkät piikit ja muita kertomuksia on usean lyhen tarinanpätkän kokoelma, jonka yhdistävänä teemana on yhteiskunnallisuus ja ihmismielen oikut. Nappasin kirjan kouraani vailla sen kummempia odotuksia hyräillen mielessäni YUP:n biisejä ja aprikoiden, josko Martikainen olisi onnistunut välittämään samoja tunnelmia kynänsä kuin bändinsäkin kautta. Ja miksipä mies ei olisi siihen pystynyt – kyllä teoksessa jokin tuttu taustavire piilee.

Miehen tekstit ovat lyhykäisiä, mikä oikeastaan toimii tunnelman tiivistäjänä ja pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Aiheet ovat ilmiöitä arkipäivästä ja usein päähenkilönä on kohtalon murjoma ihmisparka tai –ryhmä, esimerkiksi juopot, pitkäaikaistyöttömät tai poliitikot. Jokaisen tarinan asetelma on kuitenkin eri tavoin hullunkurinen tai siinä käännetään tuttu käsite ylösalaisin, mikä aukaisee herkullisia näkymiä nykypäivän yhteiskuntaan. Aivan absurdiksi homma ei karkaa, vaan kirja on tasapainottelua realismin ja kärjistyksien välillä ja taustalla puhaltelevat lämpimät tuulet eli suomeksi vilpitön usko ihmiseen, hyväntahtoisuus ja pieni kiusoittelun tarve. Nämä elementit luovat hienovaraisen seoksen, jossa on juuri oikeat määrät sitä, mitä kuuluukin olla – ei mikään heikko saavutus biisinikkarille.

Pari terävää tekstiä osui kyllä huolella allekirjoittaneen Akilleen kantapäähän: esimerkiksi parisivuinen Osaajat pisti taas spekuloimaan ammatinvalintaa. Työn merkitys ihmiselämässä oli useammankin tarinan aiheena ja kirjan sankareista harva normaalin työelämän piiriin kuuluva oli onnellinen. Kaikkien kirjoitusten opetus ei ollut yhtä alleviivattu, kuten esimerkiksi tarinassa Ei mitään hämärää, jossa kertoja vakuuttelee, että hautausmaalla yöllä asioineilla nuorukaisilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kaatuneiden hautojen kanssa. Sen lisäksi, että pätkä nostaa hymyn huulille, se herättää jonkin ymmärrystä tavoittelevan kipinän mielessä: tosin hämärän peittoon jää, kenelle tässä nyt oikein irvaillaan.

Uutisankkureiden, runoilijoiden ja rusakkojen lisäksi tapaamme totta kai Martikaisen sanoituksista tutut Jumalan ja Saatanan. Ehkä tämä on muille päivänselvää, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt miehen todellista suhtautumista uskonasioihin. YUP:n tekstit pursuavat nokittelua taivaan suuntaan ja paholainen näyttäytyy usein ihmisen hyvänä ryyppykaverina. Kuitenkin kun puolet yhtyeen tuotannosta käsittelee teemaa, on johtopäätösten vetäminen hankalaa. Martikaista selvästi kiehtoo tällainen vastakkainasettelu: molemmat puolet saavat lauluissa ja kirjassa melko tasapuolista kohtelua. Sinänsä lopullinen totuus on yksi lysti – se on ainakin varmaa, että aiheesta saa ammennettua herkullisia tekstejä.

Tiivistettynä voisin sanoa, että kirja oli timanttinen. Tietysti nyt joku timanttien ystävä saattaa yliarvioida kehuni: tarkoitan vain, että teos oli hyvin loppuun hiottu ja se säihkyi raikasta valoa jalokiven lailla. Se pisti miettimään ja nauramaan, se oli synkkä ja samalla kepeä. YUP:n tekstien lisäksi myös bändin melodioissa on samanlaista arvaamattomuutta, leikittelevyyttä ja iloa. Ehkä sävelten ja kirjainten välinen kuilu ei ole niin ammottava kuin se äkkiseltään kuulostaa.

Martikainen on itse sanonut, että YUP:n synti oli kymmenien luovien ja omaperäisten melodianpätkien ahtaminen samaan biisiin sen sijaan, että ideanpoikasia olisi työstetty itsenäisinä pidemmälle. Pitkien piikkien tapauksessa tästä on otettu opiksi: joka tarinassa on selkeästi yksi kantava ajatus. Tosin YUP:n melodinen rikkaus ei todellakaan ole ainakaan minun korvaani heikkous, vaikka ystäväpiirissäni kuuleekin joskus musiikista kommentin ”sekavaa”.

Pitäneekin laittaa Yövieraat soittimeen (tämä on vain kielikuva – oikeasti napsautin iTunesin päälle). Lukekaa ja kuunnelkaa Martikaista!

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Albert Camus – Putoaminen

Joskus sitä huomaa kirjan lukemisen jälkeen, ettei lukukokemuksesta jäänyt muistiin sitten yhtikäs mitään. Näin kävi valitettavasti Camusin Putoamiselle, joka onnistui pettämään korkeat odotukseni totaalisesti. Mitäänsanomattoman sisällön lisäksi kirja oli kiedottu ruskeisiin kuvattomiin kansiin, mikä veti mielen matalaksi myös visuaalisella puolella. Harvoin sitä joutuu arvostelemaan kirjan näin vähäisten muistijälkien perusteella – pakko kai silti yrittää.

Juonikulku on seuraavanlainen: mies istuu ventovieraan pöytään ravintolassa ja alkaa kertoa tälle elämäntarinaansa, matkaa rikkauksista ja nautinnoista rappiotilaan. Itse tapahtumilla ei ole oikeastaan sen kummempaa merkitystä, vaan puhe poukkoilee aiheesta toiseen filosofista otetta tavoitellen. Kirjan kertoja on kummallinen tyyppi: hänen ongelmansa ovat tavalliselle ihmiselle tuntemattomia ja ajatuksenjuoksu epäjohdonmukaista. Lukijan on mahdotonta samaistua tällaiseen ihmiseen, tai ylipäätään olla edes kiinnostunut hänen kohtalostaan.

Camusin ote on sinänsä leikittelevän rento. Lukuisat elämänviisaukset ja havainnot maailmasta jäävät kuitenkin jotenkin tyhjänpäiväisiksi, eivätkä aiheuta minkäänlaisia ahaa-elämyksiä tai edes hyväksyvää nyökyttelyä. Plussaa voisin antaa kirjan tunnelmasta: tuntuu kuin keskustelisin kertojan kanssa, mutta en saa ollenkaan suunvuoroa. Vähäpuheisena miehenä tosin moinen pulputus ei kyllä tuo sympatiapisteitä jo muutenkin ärsyttävälle päähenkilölle.

Itse tarinasta mielessä ei siis ole paljoakaan. Hollanti, Pariisi, naiset, tuomioistuin, nauru…hävettää, mutta tuon enempää en saa paperille kaavittua. Nukahtelin muutaman sivun välein, mikä ei edesauttanut sanoman aivokuoreen syöpymistä. Kai Camusin pointti oli kuvata tietyntyyppistä ihmisluonnetta, ja herätellä kysymyksiä ihmiselon mielekkyydestä ja tarkoituksesta. Hyvä tarkoitus meni valitettavasti hukkaan: tuntui kuin virkkeet olisivat kaivanneet jotain konkreettista sisältöä, nyt ne olivat hajanaisia pilvenkaltaisia ideoita vailla tarttumapintaa.

Kirjailijasta osaan sanoa sentään jotakin. Ensimmäinen lukemani Camus oli koulussa pakotettu Sivullinen, josta pidin paljon. Myös Rutto on tullut lukaistua ja siitäkin on vain hyviä muistoja: voin melkein tuntea eristetyn kaupungin kuivan hiekan kielelläni. Miehen luomat maisemat ovat mukavan sameita ja rauhallisia – ja keskiössä on tietty ihmisen ja yhteiskunnan välinen kontakti. Kirjailijatovereistaan esimerkiksi Kafka tallaa samankaltaisia polkuja, tosin Kafkaa tunnen vain oikeusjutullisen verran. Saatanpa minä vielä joskus Camusiinkin tarttua – mutta en kyllä ainakaan heti huomenna.

Pitäisi kai tehdä itselleni selväksi, voinko jättää huonon kirjan tarvittaessa kesken. Putoaminen oli sen verran lyhyt, että kiiruhdin sen läpi väkisin. Tuntuu pahalta hylätä kirja puolitiehen: siinähän voi piillä huikea loppu tai elämän mullistava opetus. Kuitenkin aikaa on vain rajallinen määrä, mikä on kyllä surullista. Okei, jos kirja on aivan yhdentekevä, turha kai sitä on väkivalloin jatkaa. Pääsääntönä kuitenkin olkoon, että se mitä aloittaa tekemään, se myös loppuun asti tehtäköön. Loppuun asti tekeminen koskee myös blogikirjoituksiani. Jotain on sanottava – silloinkin, kun mitään sanottavaa ei tunnu olevan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

John Steinbeck – Hiiriä ja ihmisiä

Luulin, että John Steinbeck on britti. Karjapaimenet herättivät kuitenkin epäilykseni ja Wikipedia paljasti, että kysehän onkin amerikkalaisesta kirjailijasta. Ja Amerikan maassa seikkaillaankin: tarkemmin sanottuna maatilalla, jossa työ on raskasta ja unelmat tavoittamattomia. 

George ja Lennie ovat kaksi erilaista kaverusta, jotka yrittävät tienata elantonsa kiertämällä maata ja etsimällä rehellistä työtä. George on se ovela ja laskelmoiva, Lennie taas kiltti, tyhmä ja tappavan lihaksikas (tulee muuten mieleen se Vihreän mailin tumma kaveri). Köyhillä miehillä on unelma paremmasta tulevaisuudesta, mutta kerta toisensa jälkeen kaikki menee pieleen. Kaverusten suhde on vahva, mutta rajansa kaikella. Hyväkään ystävyys ei kestä haulikon laukausta.

Hiiriä ja ihmisiä on kuvaus köyhien ja syrjittyjen oloista 1900-luvun alkupuolen Amerikassa. Tavallinen mies on tuomittu raatamiseen. Vielä huonommin asiat ovat mustalla kansanosalla. Etenkin henkisesti jälkeenjäänyt, mutta hyväntahtoinen Lennie joutuu parempiosaisten sylkykupiksi. Steinbeck tyytyy kuvailemaan yhteiskuntaa sen alimmalla tasolla, mutta ei ehdota mitään vaihtoehtoista ratkaisua tilanteen muuttamiseksi. Onneksi nykyaikana kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on varaa elämiseen – vai oliko se sittenkään niin?

Yhteiskuntakritiikin lisäksi psykologinen puoli on hyvin edustettuna. Päähenkilöiden paljon itseään toistava dialogi on kiintoisaa. Miehet täydentävät toisiaan jollakin järkiperusteiden yläpuolelle nousevalla tasolla. Lennien taipumus hiirien, koirien ja tyttölapsien paijaamiseen vaatisi psykiatrista analyysia. Sivuhenkilöt ovat persoonallisia ja heidän omat murheensa purkautuvat kaikki omilla tavoillaan: väkivallalla, huomion hakemisella tai syrjään vetäytymisellä. Georgen lopullinen ratkaisu tuli minulle yllätyksenä. Miksi teit sen, George?

Toivoin kovasti, että pojat olisivat jatkaneet kirjan lopussa matkaansa uudelle maatilalle toistaakseen taas samat virheensä. Itse asiassa tajusin olevani uppoutunut tapahtumiin huomattavasti syvemmin, kuin minulla yleensä on tapana. Olen huono visualisoimaan kirjan tapahtumia ja kuvat mielessäni paikoista ja henkilöistä ovat usein melko staattisia ja vailla yksityiskohtia. Johtuneeko Steinbeckin kerronnasta vai mistä lie, mutta tässä tapauksessa maailma tuntui olevan värikäs ja henkilöhahmot selväpiirteisiä. Nykyään kiinnitän erityistä huomiota, kun uusia paikkoja tai hahmoja esitellään – olen kyllästynyt kuvittelemaan kasvottomia ihmisiä tyhjissä huoneissa.

Pidin kirjasta. Se oli helppolukuista, tarkkasilmäistä ja kielellisesti lennokasta tekstiä. En kuitenkaan löytänyt teoksesta mitään perimmäistä totuutta tai muutakaan elämää suurempaa. Mikä erottaa kirjan muista lajitovereistaan? Steinbeck onnistuu läpivalaisemaan ihmismielen syövereitä realistisesti: ehkä Hiiriä ja ihmisiä saa annettua jonkinlaisen iskun ihmisen henkisen suojamuurin taakse. Kirjailija näyttäisi olevan yksi Amerikan luetuimmista, joten jotakin syvempää tässä täytynee olla.

Koko luku-urakan (tai no eihän se mikään varsinainen urakka ollut, kirjahan on lyhyt kuin mikä) ajan minulla oli mielessäni Eläinten vallankumous – siis se Orwellin romaani, eikä mikään Perussuomalaisten vaalivoitto. Osittain tunne taisi johtua hiiristä, kaneista ja koiranpennuista, jotka vipelsivät ympäri karjatilaa lopulta rusentuakseen Lennien sormien väliin. Mutta ennen kaikkea kirja tuntui antavan lukijan olettaa, että lopussa odottaa jonkinlainen moraalinen alleviivaus, kenties absurdikin, joka siirtää lukukokemuksen isompaan kontekstiin, tekee kirjasta enemmän kuin pelkän kirjan. Jos sellainen olikin, minun silmieni ohitse se pääsi livahtamaan.

Taas yksi kirja on takana päin. Pitäisi kai lähtä taas kirjastoon. Kivaa, pidän kirjastoista. Isona haluan omistaa valtavan kirjahyllyn, joka pursuaa lempiteoksiani, ja voisin heitellä niitä sateena päälleni ja pulikoida niissä kuin myyrä. Tosin se aika siintää vasta tulevaisuudessa, ja tulevaisuushan ei näytä hyvältä kirjallisuudelle – ainakaan fyysiselle sellaiselle. Jään mielenkiinnolla ja pienellä kauhulla odottamaan e-kirjan läpilyöntiä. Minulle kirjallisuus on ehdottomasti mustetta paperilla, ei mitään sieluttomia bittejä kovalevyllä. Analoginen lukeminen – sinulla on vielä ainakin yksi vannoutunut kannattaja jäljellä!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mark Haddon – Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Minulla on kirjasto-ongelmia. Jo toisen kerran peräkkäin nolasin itseni hyllyjen välissä. Kirjaston hakupalvelu kyllä kertoi tarkasti, mistä Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen olisi pitänyt löytyä, mutta vaikka kuinka yritin käydä osastoa läpi järjestelmällisesti, ei kirja osunut silmääni. Tuplatarkastuksen jälkeen turvauduin söpön virkailijaneidin apuun, joka tietysti löysi teoksen minuutissa. Väläytin anteeksi pyytelevää hymyäni ja poistuin paikalta vähin äänin. Seuraavalla kerralla on kyllä pakko skarpata. Toisaalta kirjasto on viimeisiä paikkoja, mistä saa nykyään hyvää ja avuliasta palvelua. Pitänee harjoitella hommaa neulalla ja heinäsuovalla.

Päähenkilömme Christopher John Francis Boonekin pitäisi todennäköisesti kirjastoista, sillä niissä on hiljaista ja kaikki on hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Christopher sairastaa Aspergerin syndroomaa, minkä vuoksi maailma näyttäytyy hänelle toisenlaisena. Aihe on hyvin kiinnostava ja tunnenkin muutaman Christopherin kaltaisen ihmisen oikeasta elämästä. Heille kaikille on yhteistä rajaton innostus jotain eksaktia tieteellistä teemaa, kuten dinosauruksia, tähtitiedettä tai matematiikkaa kohtaan. Lisäksi he eivät mukaudu sosiaalisiin normeihin niin kuin yleensä oletetaan, vaan puhuvat suoraan logiikkaan turvautuen, eivätkä kenties pysty lukemaan ihmisten kasvoilta näiden ajatuksia. Kosketusta kammoavia en ole itse tavannut, mutta Christopher on tällainen. Hän kiljuu, ynisee ja jopa lyö estääkseen vieraita rikkomasta häntä ympäröivää kuplaansa.

Olen lukenut paljon popularisoituja tiedekirjoja ja pidin Haddonin tavasta poimia matemaattisia ja tieteellisiä faktoja ja ajausleikkejä ja yhdistää ne muuten tavalliseen nuortenkirjaan. Kirjan luvut on numeroitu käyttäen alkulukuja kakkosesta 233:en. Mukana on myös yksi täydellinen matemaattinen todistus, vaikka Siobhan, erityiskoulun opettaja, väittääkin, etteivät ihmiset tahdo lukea sellaista romaaneistaan. Minä kyllä tahdon. Haddon kuvaa maailmaa Aspergerin vääristämänä, mikä on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Ehkä me ”tavalliset” ihmiset, emme osaa katsella ympäristöämme tarpeeksi tarkasti.

Oikeastaan olen hieman kateellinen. Pidän matematiikasta, mutta mitä mahdollisuuksia minulla on sellaisia vastaan, jotka käsittävät kaiken numeroina. Yliopistomatematiikkaan tutustuneena olen huomannut selvästi, kuinka toisille se ei tuota juuri ollenkaan työtä, kun taas minä saan ahertaa tuntikausia asiat sisäistääkseni. En minä pysty luettelemaan lukujen 1-50 kuutioita, jo kutosen kohdalla täytyy pitää miettimistauko. Kyllä matematiikka on kutsumusammatti. Quod erat demonstratum.

Tieteellisen tirkistelyn lisäksi kirja tarjoaa siis tavanomaista perhedraamaa eroavine vanhempineen ja ilkeine isäpuolineen. Kolmantena elementtinä sivutaan dekkareita, Sherlock Holmes esikuvana, kun Christopher yrittää selvittää, kuka murhasi naapurin koiran, Wellingtonin. Kaiken kukkuraksi kirja on itse asiassa Christopherin päiväkirjamainen kouluprojekti, mikä tuo oman mausteensa soppaan kerronnan kautta. Näkökulmista ei siis ole pulaa.

Lukukokemuksena teos oli kepeä, kiehtova, helposti lähestyttävä ja raikas. Minulle se toi samankaltaisia tunnelmia kuin Yann Martelin Piin elämä, vaikka aihepiiri sinänsä ei kovin läheltä liippaakaan. Kirjassa puhutaan vain totta – sillä Christopher ei valehtele –  ja metaforiakaan ei käytetä, ainoastaan vertauksia. Lisäksi jatkuva loogisen ajattelun läsnäolo tuntuu ytimissä asti. Kirja taitaa komeilla useilla ”pakko lukea” –listoilla, enkä näe siinä mitään väärää. Paksujen klassikkojen jälkeen tällainen kevyempi lukukokemus tuntui äärimmäisen puhdistavalta ja ilmaa raikastavalta. Hieno kirja!