keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Terry Pratchett - The Colour of Magic

Mieleni on halajanut jo pidemmän aikaa lukea fantasiaa. Vaikka lasken itseni fantasiakirjallisuuden ystäväksi, eivät alan teokset ole viime vuosina syystä tai toisesta päätyneet kirjahyllyyni. Song of Ice and Fire on vielä kesken, syy ei tosin ole omani vaan George R.R. Martinin. Vaikka fantasiamaailmat ovat kiehtovia, kaipaan kai erityisesti jotain pitkää kirjasarjaa, jossa ehtii tosissaan tutustumaan ja kiintymään hahmoihin. Siksi ajattelinkin alkaa lukea Pratchettin Discworld-romaaneja.

Colour of Magic tuntui lupaavalta. Ei täydelliseltä, mutta lupaavalta. Discworld on satumainen paikka ja tuntuu siltä, että Pratchettin humoristinen ote mahdollistaa mielikuvituksen venyttämisen pidemmälle kuin perinteisissä ryppyotsaisemmissa fantasiasarjoissa on suotavaa. Itse huumori on aika douglasadamsilaista. Olen antanut itseni ymmärtää, että sävy muuttuu myöhemmin jonkin verran vakavammaksi.

Hieman miinusta kirja saa ylitsepursuavista toimintakohtauksista. Välillä meininki on turhankin sekavaa ja hulvatonta. Pratchett selostaa tapahtumat tarkoituksella hieman vinkkeliä vaihdellen ja lukijaa hämäten, joten varsinkin vieraalla kielellä lukeva saa kyllä olla välillä tarkkana pysyäkseen melskeessä mukana.

Toimintaa tasapainotti maailman kuvailu ja lämminhenkiset viittaukset reaalimaailmaan. Toivon, että tämä on se suunta johon sarja etenee. Meidän maailmamme ilmiöiden ällistelemistä absurdissa fantasiakontekstissa. Kirjoja Pratchettilla on kertynyt vino pino, joten luettavaa riittää. Saa nähdä tuleeko tästä kaikkien aikojen suosikkisarjani vai heitänkö niteet seinään kolmannen osan puolivälissä. Kävin kyllä tänään kirjastossa ja aika optimistisesti lainasin osat kaksi, kolme ja kymmenen. Näillä alkuun.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Olen juossut viimeisen seitsemän päivän aikana enemmän kuin yleensä koko vuodessa. Tarkalleen ottaen 72,8 kilometriä. Ensimmäistä kertaa elämässä on alkanut tuntua siltä, että todella nautin juoksemisesta. Suurimman osan ajasta se tuntuu tietysti raskaalta ja aina jotain paikkaa kolottaa. Mutta ei enää koko aikaa. Välillä kropan valtaa miellyttävä hyvän olon tunne ja jopa nautinto. Näinä hetkinä tuntuu, että jalat hoitavat oman hommansa ja juokseminen on täysin luonnollinen olotila. Realistina tiedostan toki, että minulla on tapana innostua jostakin hetkeksi ja unohtaa se kokonaan pian. Joten yritän nyt nauttia tästä syttyneestä juoksukipinästä niin kauan kuin sitä kestää. Salaa toivon, että juoksemisesta kehkeytyisi elämäntapa, mutta ääneen en tätä tohdi mainita. Tästä syystä kai lainasin Murakamin juoksukirjan ja luin sen yhdeltä istumalta.

Murakamia olen joskus aiemminkin yrittänyt lukea. Kyseessä oli Suuri lammasseikkailu, mutta se jäi kesken. En muista yksityiskohtia, mutta se tuntui jotenkin kylmältä ja sekavalta, enkä päässyt siihen missään vaiheessa sisälle. Yllätyinkin hieman, että Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ei ollutkaan pelkkää maratoonausta vaan myös Murakamin omaelämäkerrallista pohdiskelua kirjoittamisesta. 

Tarina jazzklubin isännästä kirjailijaksi oli kyllä kiinnostava, mutta pidin ainakin itse sitä hiukan sivuseikkana. Mielenkiintoisempaa oli lukea miehen taivalta juoksijana ja hänen suhtautumistaan pitkiin matkoihin ja päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvaan kipuun ja kärsimykseen. En pidä itseäni juoksijana (ainakaan vielä), mutta tuntuu hyvältä lukea niistä kokemuksista, joita itsekin lenkkipoluilla toisinaan tuntee. Murakamin ajatukset juoksusta eivät edes välttämättä ole mitenkään ainutlaatuisia, mutta on kiva samaistua toiseen ihmiseen, joka ajattelee joistain asioista samalla tavalla kuin itse.

Murakami tuntuu persoonana jokseenkin viileältä. Kirjassa myös leijailee hieman pelottavakin aromi kuolevaisuudesta ja siitä, että hiljalleen kaikki rapistuu ja häipyy pois. Mitä hyötyä laskea vettä ämpäriin, jonka pohjassa on reikä? Mies kuitenkin kirjoittaa kauniisti, vaikkakin tuntuu hieman oudolta lukea ylipäätään mitään suomeksi pitkän tauon jälkeen (japani ei valitettavasti suju). Eniten pidin (kuten Born to Runissakin) kilpailukuvauksista. Siitä, mitä päässä liikkuu missäkin vaiheessa, kuinka monta kilpakumppania ohitettiin, mikä oli lämpötila ja mitä juotiin tankkauspisteillä. Sikäli omituista, että juoksukilpailuun osallistuminen ei minua jostakin syystä kiinnosta yhtään. 

Kirja oli lyhyt, mutta mainio. Voisin kenties harkita uuden mahdollisuuden antamista Murakamille jossain vaiheessa. Kiinnostavaa olisi tietää, miten mies selviäisi juoksijana Suomen talvesta. Itse odotan pelonsekaisin tuntein, missä vaiheessa päivä päivältä laskeva lämpötila ja jäätävä vesisade saavat kipinäni sammumaan. 

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu oli aikanaan jossain lukion tai yläasteen lukulistalla. Tämän muistaminen helpotti kirjaan tarttumista. Ainakin äidinkielenopettajat tykkäävät. Lukiessa huomasi, että kyllähän kirja juuri nuorelle lukijalle on varmasti puhutteleva. Jatkaako yliopistoihin, lääkiksiin, oikiksiin, kauppiksiin, lähteäkö maailmalle, havitellakko jotain "suurta" tavoitetta vai antautuako aistimaailman pyörteisiin ja elää vailla huolta huomisesta. Nuorta lukijaa hemmotellaan, mutta Hessen teksti tarjoaa vanhemmillekin sieluille paljon ajateltavaa (enkä tarkoita välttämättä vanhalla sielulla itseäni).

Narkissos ja Kultasuu ovat kaksi verraten erilaista, mutta yhtälailla ylevää ihmisenalkua. Narkissosta ohjaa halu oppia kirjat ja lait, kieliopit ja filosofiat. Hän omistaa elämänsä Jumalalle ja katumusharjoituksille, näkee maailman epätäydellisyyden ja siksi pyrkii sulkemaan sen pois. Kultasuu taas tarttuu näihin puutteisiin maailmanjärjestyksessä, piehtaroi synnissä ja antaa epävarmuuden laineiden paiskoa itseään. Pienten kasvukipujen jälkeen hän myös perehtyy kuvanveistoon, joka tuntuu olevan sopiva keino taistella kaiken katoavaisuutta vastaan.

Narkissoksen ja Kultasuun ystävystyminen kirjan alkupuolella on sangen mainiota luettavaa. Narkissos tuntee ystävänsä paremmin kuin tämä itse ja ohjaa tämän kasvua esimerkillään. Kultasuu taas ei edes huomaa, kuinka hänen luovuutensa ja vapautensa puhuttelee Narkissosta. Vastakohdat sopivat hienosti yhteen ja kaverusten välinen kemia toimii. Valitettavasti nuorukaisten tiet erkanevat jo varhain, kun Kultasuu itselleen mitään mahtamatta päättää jättää luostarielämän taakseen ja ottaa selvää, miten maailma tosiasiassa pyöriikään.

Valtaosan kirjasta pääsemmekin seuraamaan Kultasuun aikuistumista ja harhailua elämän polulla. Kirkkaiden silmiensä ja vaaleiden kutriensa ansiosta Kultasuu kohtaa matkallaan paljon rakkautta ja himoa. Petikumppanien määrä on sen verran suuri, että lukijakin meinaa jo pudota kärryiltä. On Lyydiaa, Juliaa, Rebeckaa, Lisbethiä, Leneä, Agnesta, on talon emäntiä, piikoja ja tyttäriä. Kultasuu hiljalleen oppii kuitenkin, että nautinto ja tuska ovat veistetty samasta puusta. En tiedä, onko Kultasuu onnellinen missään vaiheessa elämäänsä. Ainakaan hän ei ketään opi rakastamaan, vaikka niin muka väittääkin. Vuosien taivalluksen jälkeen Kultasuu havahtuu huomaamaan, ettei hänelle ole jäänyt käsiin harharetkistään yhtään mitään paitsi kuvat mielessään.

Niin Narkissos ja Kultasuu kohtaavat vanhoina dramaattisissa merkeissä, toinen arvostettuna apottina ja toinen kuolemaantuomittuna. Toinen ei kuitenkaan ole toista parempi. Vaikka eläisit lähellä Jumalaa korkeaa oppia tavoitellen, kytee mielessäsi aina epäilys siitä, heitätkö hukkaan elämäsi. Narkissos tajuaa tämän erityisesti katsellessaan Kultasuun veistoksia, joita ei voi luoda taitavinkaan mestari pelkällä teknisellä uurtamisella ,vaan niiden syntyyn on vaadittu elämänkokemusta. Työssä näkyy jokainen salainen suudelma ja ruton runtelema ihmiskohtalo. Ja yhtä lailla onneton on Kultasuu. Mitä kaikella on merkitystä? Kaikki mikä annetaan, otetaan pois.

En ole siis ihan varma, onko kirjan loppu onnellinen vai ei. On selvää, että absoluuttista tavoitettaan kumpikaan sankareistamme ei koskaan saavuta. Toisaalta kyllä molempien elämässä on iloa ja rauhaa, omilla tavoillaan. Ydinsanoma voisi olla, että moni polku johtaa samaan paikkaan. Tämä sanoma varmasti rohkaisee monia äidinkielenkurssilla kirjaan tarttuvia, valintojaan vielä miettiviä nuoria.

Pidin kovasti kirjasta, erityisesti parivaljakon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kultasuun matkat olivat kiehtovia ja tarpeellisia, joskin tällaisia nuoren miehen aikuistumisriittejä olen aiemminkin lukenut runsaasti (esim. Waltarilta). Kuten varmasti moni muukin lukija, välillä uppouduin soveltamaan Hessen ajatuksia omaan elämääni. Ja jos kirja saa ajattelemaan niin kyseessä on pakko olla hyvä kirja.