keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Mika Waltari - Tähdet kertovat, komisario Palmu!

Luin ties kuinka monennetta Agatha Christietä putkeen, kunnes kyllästyin totaalisesti niiden teknisyyteen ja tiettyyn koleuteen. Heitin puolivälissä olevan dekkarin menemään, virtuaalisesti toki, ja etsin käsiini viimeisen lukemattoman komisario Palmuni. Tämä oli hyvä ratkaisu.

Vaikka Palmun ja Poirotin välillä kieltämättä on samankaltaisuuksia, on Waltarin kerrontatapa aivan erityyppistä kuin Christiellä. Kirjan kertoja, jonka nimi pakenee mielestäni, on riemastuttavan sokea omalle toiminnalleen ja muistaa painottaa omaa osaansa mysteerin ratkaisussa, vaikka tosiasiassa miekkonen johtaa poliisioperaatiota niin päin prinkkalaa kuin sen voi vain tehdä. Murhaajan telkeämistä lukkojen taa jännittävämpänä mies tuntuu pitävän sitä, pääsekö poliisikuoro pitkään suunnitellulle Kööpenhaminan matkalleen.

Murhan kohteeksi on joutunut vanha kaukoputkella tiirailua harjoittava herra Nordberg. Silminnäkijöistä ei ole ylitarjontaa ja kun poliisilaitoskin saa kuulla murhasta vasta iltalehden kannesta, ovat kaikki johtolangat rikospaikalla jo tallottu moneen kertaan. Poliisijohdon painostuksen alla Palmu kumppaneineen lähtee setvimään vyyhteä, johon sekoittuvat nahkatakit, piukkapöksyt, veljentyttäret ja lottovoittajat. Kyseessä on koko maan turvallisuus - tai näin ainakin lehdet kirjoittavat.

Itse mysteeri ei ole mitään salapoliisihistorian monimutkaisempia juttuja, mutta Waltarille annan tämän anteeksi. Itse ainakin nautiskelin vain kertojan epävarmuudesta, rennosta jutustelusta, Helsingin maisemista ja muutaman vuosikymmenen takaisen Suomen kuvauksesta. Pääkaupunkiseutu on itselleni tullut tutuksi vasta hiljattain ja tuo oman mausteensa, kun tietää paikat, joista puhutaan. Waltari mehusteleekin miljöökuvauksissaan ja mainitsee tarkkaan katujen nimet ja kulmat, joilla liikutaan. Ehkä paljasjalkaiselle helsinkiläiselle on itsestään selvää, missä on Kaivopuisto tai Katajanokka, mutta ainakin itselleni nuo olivat vielä jokunen aika sitten vain paikannimiä, joihin toisinaan mediassa törmää.

Noista nahkatakkiviittauksista en ole ihan perillä. Kuvittelisin, että kyseessä on jokin maatamme aikanaan ravistellut vitsaus, eikä mitään ihan Waltarin hatustaan heittelemiä juttuja. Voin olla tässä väärässäkin. Nuoriso on kai aina ollut pilalla. Pitäisi olla jokin indeksi, jolla seurata nuorison mädäntyneisyysastetta vuosikymmenestä toiseen. Tällaisen mittarin avulla saataisiin objektiivista dataa siitä, oliko ennen kaikki paremmin ja voitaisiin lopettaa menneiden aikojen takaisinkaipailu, jos moiselle ei ole aineiston tukemia perusteita.

Waltaria en ole pitkään aikaan lukenutkaan ja on jotenkin kodikasta palata miehen teosten pariin pitkän tauon jälkeen. Olen välillä aloitellut aina uudestaan Turmsia, mutta jotenkin en pääse sen kanssa alkua pidemmälle. Ehkä vielä jokin kaunis päivä saan senkin teoksen itseeni imaistua.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Lentävä kuolema

Lentävän kuoleman murha tapahtuu yläilmoissa jossain Ranskan ja Englannin välillä. Hercule Poirot sattuu kärsimään matkapahoinvoinnista, joten on ymmärrettävää, että hän ei ehdi ympäristöään juurikaan havainnoimaan, mutta mikä selittää sen, että yksi matkustajista, koronkiskuri rouva Giselle, heittää henkensä kesken lennon ilman, että kukaan hänen kanssamatkustajistaan huomaa mitään.

Kuolinsyy on myrkytys. Oliko se ampiaisenpisto vai myrkkynuoli? Puhallusputkia, imukkeita, huiluja ja muita välineitä, jotka soveltuvat myrkkynuolen ampumiseen löytyy lähes kaikilta matkaajilta. Kuka kävi wc:ssä, kuka koneen peräosassa? Kukaan ei tietenkään tunne uhria ennestään tai niin he ainakin väittävät.

Tässä tapauksessa kiehtoo junan tai jokilaivan tavoin tilan ahtaus. Kirjassa on mukana istuinkarttakin, jota on mukava tutkia ja pohdiskella ja arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Toinen hauska elementti on yksityiskohtainen luettelo tavaroista, jotka käsimatkatavaroista löytyvät. Christie selkeästi näyttää, että tässä ovat olosuhteet ja tässä välineet, tietoa ei pimitetä.

Epäiltyjä ovat mm. kaksi arkeologia, lääkäri, hammaslääkäri, kampaaja, pari seurapiirineitiä, rikoskirjailija, bisnesmies ja koneen henkilökuntaa. Tuttuun tapaan pääsemme tutustumaan tähän värikkääseen porukkaan paremmin ja opimme heistä yhtä jos toista. Jotenkin jäi vähän kuva, että suurin osa epäillyistä on aika ankeita tyyppejä. Ainakaan hahmoihin samaistuminen ei ole helppoa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin näin taitaa kyllä olla useimpien Christien kirjojen kanssa.

Lentävä kuolema on ihan mukiinmenevää Christietä. Vielä olisi yksi rouvan kirja kesken, sen jälkeen taidan taas vaihtaa tyylilajia. Aikansa kutakin.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Minulle suositeltiin Ilkka Remestä, valitsin Agatha Christien. Christietä lukiessa tietää, mitä on luvassa, vai pitäisikö nimenomaan sanoa, että ei tiedä - ainakaan murhaajan nimeä. 

Tykkään Christien jo sadanvuoden takaisesta Englannin maaseudun ja kylien kuvauksesta, kohteliaista herrasmiehistä, seurapiirikaunottarista, silkkisistä nenäliinoista ja sikarirasioista. Kirja kirjalta silmiin pistävät tosin selvemmin ajankuvan kasuaali rasismi ja sovinismi, yläluokkaisuus ja robottimaisen tekninen kikkailu juonenkäänteillä. Maailma muuttuu, mutta kyllä minä silti mieluummin Christietä luen kuin katselen kaiken maailman väkivaltaisen harmaita Sorjosia ja Vareksia.

Hercule Poirot sattuu jälleen kerran olemaan pelipaikoilla, kun lähistöllä tapahtuu hirvittävä surmatyö. Epäiltyjen lukuisa, mutta niin mukavan täsmällisesti rajattu joukko, joutuu belgialaisetsivän suurennuslasin alle. Kaikilla on tietysti omat salaisuutensa ja jokainen on syystä tai toisesta ollut murhailtana uhrin kanssa tekemisissä. Vain vaatimaton ja nöyrä, joskin sangen ansioitunut ja mainettakin niittänyt Hercule Poirot voi aivosolujensa avulla selvittää rikoksen.

Roger Ackroydin murha on ilmeisesti Christien suosituimpia teoksia ja ällistyttävyydessään ratkaisu on periaatteessa samaa luokkaa kirjojen Idän pikajuna ja Eikä yksikään pelastunut kanssa. En silti itse nostaisi kirjaa edellämainittujen mestariteosten kastiin. Vaikka nautinkin kirjasta, enkä tietty ollut lähelläkään selvittää ratkaisua, en aivan kakomatta pysty sulattamaan lopun käänteitä. Ehkä joskus nuorempana olisin kyseenalaistanut koko todellisuuden rakenteen, mutta nyt en vain jotenkin viitsinyt innostua silmät kirkkaina ja täysin varauksetta antaa Christien lyödä itseäni puulla päähän.

Tuntuu turhalta avalta yksityskohtia tarkemmin, ja se olisikin hieman hankalaa, sillä nyt taas muutaman Christien putkeen nautiskelleena alkavat johtolangat, murha-aseet, hovimestarit, perijättäret ja vävypojat autuaasti sotkeutua toisiinsa. On kai niin, että ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi oleellista, kuka oli missäkin minäkin kellonlyömänä ja kenen sormenjäljet löytyivät rikospaikalta. Näiden kirjojen suola on ällistellä Poirotin ajatuksenjuoksua ja huvittaa itseään seurailemalla Christien vääriä johtolankoja tietäen, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Pitäisi ehkä lukea välillä sitä Remestä, jotta näkisi millaista nykyaikainen rikoskirjallisuus on. Veikkaan, ettei se ole lähellekään niin ankeata ja tylsää, kuin kuvittelen. Ehkä joku päivä, kunhan Poirotit loppuvat.

Tove Jansson - Muumipapan urotyöt

Futuristinen äänikirjateknologia on kiihdyttänyt kuuntelutahtini sen verran hurjaksi (suhteessa siis toki normaaliin kirjallisuuden nautintatahtiini), että tuntuu jo melkein ajanhukalta kirjoitella kaikista omaa arviotaan. Tällä hetkellä arvioitavia kirjoja onkin ihan jonoksi asti. Yritän raapustella joitakin merkintöjä, lähinnä siksi, että olen huomannut, kuinka mukava on jälkeenpäin lueskella omia juttujaan. Päiväkirjaihmisiä en ole koskaan ollut, mutta taitaa olla niin, että blogikirjoittelu jossain määrin ajaa samaa asiaa itselleni.

Inspiraation muumeihin sain tottakai piakkoin tulevasta muumianimaatiosta. En tiedä jaksanko tai haluanko edes kyseistä sarjaa katsoa lapsuudenmuistojen murskaamisen pelossa. Lienee kuitenkin turvallista tarttua taas muumikirjoihin, koska eivät nekään minulle läpikotaisin tuttuja ole, olen enemmän ysärin animemuumien kasvatti.

Muumipapan urotyöt onkin tv:stä tarinana tuttu ja oli hauska bongailla tuttuja fraaseja ja tapahtumia, kuin myös ihmetellä minulle uusia tarinanpätkiä ja seikkailuja, joihin Muumipappa on myrskyisen elämänsä varrella heittäytynyt tai heitetty. Kirjamuodossa tarina on telkkariversiota aavistuksen rönsyilevämpi ja yksityiskohtaisempi. Tavallaan sitä jälleen kerran aavistelee, että oma käsitys muumeista on "väärä" ja Janssonin hahmot ovat japanimuumeja syvempiä ja oudompia. On kuitenkin tässä vaiheessa elämää tuskaisen hankalaa muuttaa syvään juurtuneita kuvia muumien maailmasta, enkä näe oikein syytä kääntää väkisin takkiaan ja pakottaa kirjoja animaation edelle omassa tykkäyshierarkiassa.

Muumipappa tuntuu tässä teoksessa jokseenkin levottomalta ja etsii hyväksyntää ympäriltään. Fredrikson on hyvin vahvasti kiinni insinööriajatuksissaan ja erityisesti äänikirjan lukijan tulkintana miekkosesta tulee erilaiset vibat, jotka häneen mielessäni olen yhdistänyt. Lukija muutenkin tulkitsee Janssonin teosta aika antaumuksella ja kaikilla hahmoilla on hyvin erikoinen ja persoonallinen, hetkittäin jopa sangen ärsyttävä puhetyylinsä. Juuri Fredriksonin korviinpistävän tökkivä puhetapa ihmetyttää eniten, mutta annan sen anteeksi ja oikeutan moisen elehtimisen selittämällä itselleni, että kyseessä on ollut yritys alleviivata Janssonin sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja muusta sen sellaisesta. Paras ääni vikinöiden ja mörinöiden keskellä on ehdottomasti Tahmatassulla, jonka persoonasta tulee omalla tavallaan mieleen Ihaa tai jopa Douglas Adamsin Marvin.

Juksut, Hosulit, Sosulit, Hemulit ja Mymmelit, mutta myös kaikenlaiset pikku siilet, drontit ja muut lehtien alla ja maaliämpäreissä asuvat otukset tuntuvat puuhastelevan omien ihmeellisten touhujensa parissa keräillen nappeja ja näkinkenkiä, etsien seikkaluja ja murehtien ja innostuen mitä omituisempien asioiden vuoksi. Janssonin maailma on satumainen, ennakkoluuloton ja ennalta-arvaamaton. Jostain syystä itselleni erityisesti jäi mieleen Hosulin pyyntö täydentää sähkösanomasta puuttuneet ää:n pisteet, johon Fredrikson antaa luvan, jos Hosuli lupaa tehdä sen varovasti.

Mainiota ja sydäntäkeventävää luettavaa tämäkin Janssonin teos siis on. Seuraava muumikirja on jo kuuntelussa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Enköhän minäkin vähintään ensimmäisen jakson vilkuile, kunhan uusi animaatio paukahtaa nettiin. Varmaan eniten haastetta aiheuttaa uusien ääninäyttelijöiden hyväksyminen. Uskon vahvasti, että muumitarinoiden henkeä ei ole uskallettu lähteä dramaattisesti peukaloimaan ja näin on hyvä!