maanantai 11. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Minulle suositeltiin Ilkka Remestä, valitsin Agatha Christien. Christietä lukiessa tietää, mitä on luvassa, vai pitäisikö nimenomaan sanoa, että ei tiedä - ainakaan murhaajan nimeä. 

Tykkään Christien jo sadanvuoden takaisesta Englannin maaseudun ja kylien kuvauksesta, kohteliaista herrasmiehistä, seurapiirikaunottarista, silkkisistä nenäliinoista ja sikarirasioista. Kirja kirjalta silmiin pistävät tosin selvemmin ajankuvan kasuaali rasismi ja sovinismi, yläluokkaisuus ja robottimaisen tekninen kikkailu juonenkäänteillä. Maailma muuttuu, mutta kyllä minä silti mieluummin Christietä luen kuin katselen kaiken maailman väkivaltaisen harmaita Sorjosia ja Vareksia.

Hercule Poirot sattuu jälleen kerran olemaan pelipaikoilla, kun lähistöllä tapahtuu hirvittävä surmatyö. Epäiltyjen lukuisa, mutta niin mukavan täsmällisesti rajattu joukko, joutuu belgialaisetsivän suurennuslasin alle. Kaikilla on tietysti omat salaisuutensa ja jokainen on syystä tai toisesta ollut murhailtana uhrin kanssa tekemisissä. Vain vaatimaton ja nöyrä, joskin sangen ansioitunut ja mainettakin niittänyt Hercule Poirot voi aivosolujensa avulla selvittää rikoksen.

Roger Ackroydin murha on ilmeisesti Christien suosituimpia teoksia ja ällistyttävyydessään ratkaisu on periaatteessa samaa luokkaa kirjojen Idän pikajuna ja Eikä yksikään pelastunut kanssa. En silti itse nostaisi kirjaa edellämainittujen mestariteosten kastiin. Vaikka nautinkin kirjasta, enkä tietty ollut lähelläkään selvittää ratkaisua, en aivan kakomatta pysty sulattamaan lopun käänteitä. Ehkä joskus nuorempana olisin kyseenalaistanut koko todellisuuden rakenteen, mutta nyt en vain jotenkin viitsinyt innostua silmät kirkkaina ja täysin varauksetta antaa Christien lyödä itseäni puulla päähän.

Tuntuu turhalta avalta yksityskohtia tarkemmin, ja se olisikin hieman hankalaa, sillä nyt taas muutaman Christien putkeen nautiskelleena alkavat johtolangat, murha-aseet, hovimestarit, perijättäret ja vävypojat autuaasti sotkeutua toisiinsa. On kai niin, että ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi oleellista, kuka oli missäkin minäkin kellonlyömänä ja kenen sormenjäljet löytyivät rikospaikalta. Näiden kirjojen suola on ällistellä Poirotin ajatuksenjuoksua ja huvittaa itseään seurailemalla Christien vääriä johtolankoja tietäen, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Pitäisi ehkä lukea välillä sitä Remestä, jotta näkisi millaista nykyaikainen rikoskirjallisuus on. Veikkaan, ettei se ole lähellekään niin ankeata ja tylsää, kuin kuvittelen. Ehkä joku päivä, kunhan Poirotit loppuvat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti