lauantai 25. elokuuta 2012

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Fahrenheit 451 eli suomalaittain Celsius 232,78 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy palamaan. En ole muuten koskaan elämässäni nähnyt kirjan palavan, tai en ainakaan muista nähneeni. Sanomalehdet toki toimivat hyvin syttöpaperina. Onhan siinä tiettyä symboliikkaa, kun kirjailijan vuosikausien ajatustyö kärventyy hetkessä iloisesti roihuten savuksi ja tuhkaksi. 

Palokunnan kutsuminen paikalle ei asiaa auta, sillä veden sijasta heidän letkunsa syöksevätkin tulta. Palomiehet sytyttävät paloja, eivät sammuta niitä. Niin on ollut aina, sanotaan. Kirjan palomies Guy Montag kuitenkin uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan asioiden tilan: entä jos kirjoissa on sittenkin jotain suurempaa, jotain, joka syventäisi olemassaolon merkitystä ja ohjaisi ajattelemaan toisin. Miksi elämä tuntuu niin yksinkertaistetulta, kylmältä, ohjatulta, säännellyltä ja manipuloidulta?

Rauhaa ei saa omassa kodissakaan. Kolme TV-seinää jyristää taukoamatta mainosfilmejään ja aivottomia sarjoja. Öisin kuulokkeet korvissa ajavat samaa asiaa.Ihmiset puhuvat toisilleen, mutta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Kaikki ovat kuin samasta muotista. Ihmiset ovat onnellisia. Silti jokin outo tyhjyyden tunne saa heidät dokaamaan iltaisin purkillisen lääkkeitä. Lääkärin ammattia harjoittavat putkimiesten kaltaiset rivityöntekijät, jotka rutiininomaisesti valuttavat ulos potilaan veren ja korvaavat sen uudella. Vain elämää, ei sen enempää…

Bradburyn dystopiaa ei tietysti voi olla vertaamatta nykyaikaan. 50 tuuman taulutelevisiot huudattavat BB 24/7:aa, radioiden soittolistat täyttyvät samalla muotilla tehdyistä toistensa kopioista, ihminen haluaa omaksua informaationsa yhä nopeammin ja lyhyempinä annoksina. Varmaan jokainen on ajatellut bussissa istuessaan: lasittuneita katseita kaikkialla, ihmisiä, jotka seuraavat arkirutiineitaan robottimaisesti ja monotonisesti, olenko tosiaan maailman ainoa ajatteleva ja tiedostava ihminen?

Montag ryhtyy taisteluun yhteiskunnan tilaa vastaan. Hän tutustuu salaa kirjojen maailmaan ja samoin ajatteleviin ihmisiin. Vastaan panevat hänen aivopesty vaimonsa, rempseä pomonsa ja pelottava virkavalta, jonka inkarnaatio on surmaamaan ohjelmoitu robottipiski. Kommellusten jälkeen kaikki käy hyvn. Montag onnistuu pakenemaan kaupungista ja löytää paikkansa luonnosta sielunveljiensä keskeltä. Vanhat teokset elävät enää heidän ajatuksissaan, mutta vielä koittavi päivä, jolloin maailmanjärjestys murtuu ja ihmisyys saa taas merkityksen.

Bradburyn teos on klassikko. Sen idea on hyvä ja kiinnostava. Juonikuvio on sen sijaan joksenkin triviaali. Loppuratkaisu on köykäinen ja hahmot kaipaisivat syventämistä. Tulevaisuuden maalailu on häivyttänyt sisällön alleen. Olkoon sitten niin. Nauttikaamme tunnelmasta ja leikitelkäämme kirjailijan visioilla. Verrattaessa 1984:än teos ottaa iloisesti pataan. Haluaisin rakastaa sitä, mutta en voi.

Ennustin taannoin kesäni olevan omistettu äänikirjoille. Olin väärässä. Kuunteluajan veikin Spotify. En kuunnellut kuin tämän ja yhden Huovisen. Syksy saapuu jo, vituttaa. Pitänee alkaa hiljalleen lukea jotain masentavaa.                           

keskiviikko 8. elokuuta 2012

George R.R. Martin – A Feast for Crows

Kun leijonat ja sudet vetävät henkeä, saavat varikset bilettää rauhassa. Itse asiassa Martinin omien sanojen mukaan näistä kekkereistä irtosi niin paljon tekstiä, että kirja piti jakaa kahteen osaan. Ei kuitenkaan keskeltä poikki periaatteella, vaan siten, että seuraava eepos, A Dance with Dragons sijoittuu Feastin kanssa samalle ajanjaksolle. Näkökulma ja seurattavat tapahtumat ovat vain muuttuneet. Feast keskittyy krakeneiden keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittelyyn, Dornen hiekkakäärmeiden juonitteluihin, Sansan uuteen elämään Eyriessä, Aryan arkeen meren tuolla puolen, Briennen epätoivoiseen seikkailuun itärannikolla, Samin merimatkaan, Jaimen elämään hyviksenä ja ennen kaikkea Cersein irtoavaan otteseen valtakunnasta. 

Merkittävien hahmojen määrä sarjassa on kyllä aivan älytön, kun ottaa huomioon, että Feastin tasoisesta mestariteoksesta pystyttiin pudottamaan pois sellaisiakin nimiä kuin Jon Snow, Tyrion Lannister, Stannis Baratheon, Varys, Bran Stark ja Daenerys Targarayen. Tärisen nytkin jännityksestä kun mietin, millaista tykistystä Dance tulee olemaan.

Kinkkiset juonenkäänteet, monimutkaiset perintäsuhteet, silmitön väkivalta, ahneus ja tuhannet yksityiskohdat tuntuvat kaikki lopulta kääntävän yhtä suurta ratasta kokonaisuutta ajatellen. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi taho Westerosissa toivottaisi lohikäärmeet ilomielin tervetulleeksi valtakuntaan. Euron haluaa valjastaa tulen palauttaakseen kunnian ja vallan kansalleen, Doran kostaakseen vuosien takaiset kaunat King’s Landingille, Lord of Lightin nimeen vannovat tarvitsisivat tulta taistelussa pohjoisen poikia vastaan (mitä tosin harva vielä edes ymmärtää), ja alkemistiporukka ties mitä juonia varten.

Mutta lohikäärmeistä siis myöhemmin lisää. Hahmogalleria sykähdyttää tosiaan kiihkeää lukijaa monella tavalla, mutta kiivaiten sydän pamppailee, kun kappaleen otsikkona seisoo Cersein nimi.  Naisparka on yksin ongelmiensa keskellä, mitä tosin hän ei itse myönnä missään vaiheessa, ei edes istuessaan vankisellissä omien eritteidensä keskellä. Poissa ovat Tywin, Littlefinger ja Varys, hovi sen sijaan kuhisee onnenonkijoita, joiden lojaalius loppupeleissä on arvoitus itse kullekin. Vanha ennustus syö kaunotarta sisältäpäin, kun taas ulkoa häntä uhkaavat Margaeryn viattomuus ja aseisiin tarttuneet uskovaiset. Huoli Tommenista ja hänen omasta asemastaan vallankahvasta on niin suuri, että hän ajautuu tekemään kerta toisensa jälkeen huonompia päätöksiä. Jaimen viskatessa sisarensa kirjeen takkatuleen ajatus hiljalleen konkretisoituu lukijallekin: onko tämä Cersein tarun loppu?

Uusia outoja fantasiaelementtejä putkahtelee myös esille. Old Townissa jokin salaperäinen joukkio kaikessa hiljaisuudessa viljelee mustaan magiaan tai alkemiaan viittavia tekoja, jotka saavat miehenkin virtaamaan vetenä mukulakivien raoissa. Mitäs perkelettä? Beric Dondarrionin väki toisaalla uhmaa kuolemaa, mistä konkreettisin todistus on Tridentin Twinseiltä tuoma Catelyn Starkin harvinaisen eloisassa tilassa esiintyvä ruumis. Samoja ilmiöitä tutkii myös potkut saanut mestari Qyburn käyttäen kokeissaan Cersein nimeämiä ei-toivottuja henkilöitä. Aika pimeitä puuhia sanon minä.

Sota on oikeastaan ohi viimeistään Riverrunin kukistuessa, mitä nyt Storm’s End vielä haraa vastaan. Toki on vaikea sanoa mihin suuntaan asiat etenevät, jos Tyrellit valtaistuinsalin kansoittavat tästä edespäin. Pinnan alla silti kuplii raivokkaasti. Vale nousukkaineen on kytevä ruutitynnyri, Dornesta puhumattakaan, ja kukistuneen Riverruninkin kohtalo arveluttaa niin kauan kun Tom of Sevenstrings siellä saa rauhassa harppuaan soitella.

Briennen matka on ehkä vähiten mielenkiintoinen ja se sisältää enimmäkseen hirtettyjä miehiä, ratsastusta sateessa ja kiivaita miekkamittelöitä ilkimysten kanssa. On vaikea samaistua isoon ja rumaan naisritariin, jonka jokainen repliikki kysyy: ”Terve, oletteko nähneet nuorta neitoa, jolla on on kastanjanruskea tukka?” Toinen hieman auki jäänyt juonikuvio on Dornessa, missä monimutkaiset sukulaissuhteet ja kymmenet uudet henkilöt omine tavoitteineen jättivät kokonaisuuden aavistuksen epäselväksi ainakin näin ensilukemalla.

Aryasta on kasvamassa kova mimmi, aamusta iltaan duunia, kolme uutta opittua asiaa päivässä, öisin ruumiden hoitoa, kova yritys unohtaa sukujuurensa. Kyllä hänestä saadaan vielä kelpo kasvoton. Sansakin on joutunut poistumaan hiukan mukavuusalueeltaan ja ottaa nyt roolia Sweetrobinin tukihenkilönä Petyrin kielareita torjuen. Naimisiin olisi taas pian mentävä, saapa nähdä mitä siitä seuraa.

Mahtava kirja. Mutta eniten pelottaa, että nämä loppuvat kesken. Enää yksi jäljellä, loppuja saanee odottaa vuosia. Turha silti pelätä tulevaa, pitäisi yrittää nauttia siitä, mitä on nyt. Se kauan sitten povattu talvikaan ei sitten vielä vitosessa taida olla ajankohtainen, mutta kutosessa sitten viimeistään (The Winds of Winter). Nyt elän täysillä sarjan maailmaa. Niin täysillä, että hajotin vastikään ikkunalistan kun kuvittelin olevani miekkaileva Jaime. Lienee viisainta tarkastaa palohälyttimen paristot, ennen kuin luen lisää Daeneryksestä.