sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mika Waltari - Suuri illusioni

Suuri illusioni on Waltarin varsinainen esikoisromaani vuodelta 1928. Parikymppisen kirjailijanalun tyyli ja näkemys eivät ole kuitenkaan arkoja tai hapuilevia, vaan aloitus on varsin vaikuttava. Nuoruus ja rakkauden illusionin särkyminen ovat pääteemoja ja on mielenkiintoista, kuinka kypsiä kirjailijan näkemykset ovat näinkin poeettisista aiheista. Mitäpä nuoret voivat tietää nuoruudesta ennen kuin se on ohi ja on jo liian myöhäistä?

Lehtimies Hart iskee silmänsä häkellyttävään Caritas Holmiin, tuohon mystiseen seurapiirien yöperhoseen, jonka salaperäisyyttä ei voi kukaan järkevä mies vastustaa. Kompleksista suhdetta varjostaa toinen mies, runoilija Hellas, jolla on myös oma sana sanottavana Caritaksen suhteen. Varsinainen kliseinen kilpakosija tämä ei ole, vaan oikuttelevaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan vielä Caritastakin arvaamattomampi. Yhteistä historiaa tytön kanssa silti ilmiselvästi löytyy ja näyttääkin siltä, että reportterimme astuu mukaan vaaralliseen peliin, jonka sääntöjä hän ei tunne. 

Dialogi kirjassa on pääosin liioittelevan intellektuellia. En tosin tunne pääkaupunkiseudun taiteilijapiirejä, voihan olla, että niissä kommunikointi nähdään vain tapana briljeerata taiteen ja kirjallisuuden tuntemuksellaan. Hart sentään pitää jalat maan pinnalla puhuessaankin, muilla se meinaa riistäytyä jatkuvasti verbaaliseksi miekkamittelöksi. Tässä, ja yleensäkin kirjallisuudessa, keino toimii hyvin. Oikeassa elämässä tällaiset jatkuvasti keskustelua suurempiin kokonaisuuksin peilaavat tyypit jaksavat ihastuttaa sen viitisen minuuttia, kunnes sitä useimmiten havahtuu juttelevansa idiootin kanssa. Omakohtaista kokemusta löytyy. Ikävystyttävin ihminen, jonka tiedän moista tekotaiteellista liirumlaarumia suoltavan, olen valitettavasti minä itse.

Hellas ja Hart yllättäen löytävät toisistaan hyvät ystävät. Ystävyyssuhteen pohja onkin sitten astetta monimutkaisempi juttu. Välillä se rakentuu mustasukkaisuudesta, kateudesta tai säälistä, välillä taas ihailusta, sielunkumppanuudesta tai miehiä yhdistävästä yksinäisyydestä. Loppua kohden käy selväksi, että jokaisella kirjan henkilöllä on naamio, jonka taakse he piilottavat oikean itsensä. Helsinki käy liian pieneksi ja matka jatkuu Pariisiin, jossa vihdoin paljastetaan, millaiset kasvot kullakin tosiasiassa on. Suuri illusioni jää kuitenkin paljastamatta, hinnalla millä hyvänsä.

Caritas on Waltarin naiseksi sopivan itsetietoinen ja salaisuuksia täynnä. Hän ei kuitenkaan ole onneksi ihan sieltä julmimmasta päästä, vaikka Hartin sydänsärkyjen määrästä sitä ei ehkä heti arvaisi. Täysin yksin hän ei tilannetta kontrolloi, sitä roolia ei ota tosin kukaan muukaan. Vähiten luonnollisesti Hart, joka hetki hetkeltä muistuttaa enemmän pelinappulaa. Hänen kohtalonsa on kamala. Kun selviää, ketkä tarinan todellisia rakastavaisia ovat, hän ei murru, ainakaan heti,  vaan ikään kuin väistyy päähenkilön roolista pedaten toisille sellaiset olosuhteet, joiden avulla kirja olisi ainakin teoriassa voinut saada ”onnellisen lopun”.

Tässä sodassa ei kuitenkaan ole voittajia, ellei sitten lasketa Pikkuveljeä, joka saa ratsastaa auringonlaskuun moottoripyörällä rakkaansa kanssa. Hänen illusioninsa ei ole vielä särkynyt. Sitä päivää odotellessa. Loppukohtauksessa Hart päätyy oluelle työkaverinsa kanssa yhtä muistoa rikkaampana, kenties astetta katkerampana kuin ennen. Hän ei jaksa enää uskoa omaan onnensa, mutta nähdäkseni hyväksyy, että joku toinen voi tämän onnen silti jostain löytää.

Sivujuonteena sanottakoon, että kohtaus junassa saksalaisnuorukaisen kanssa oli mielenkiintoinen. Hän uskoi kovaan työhön ja yhteiskunnan kehittymiseen kaikilla aloilla. Hän vannoi, että Saksa on oppinut läksynsä ja pyrkii nyt vain hyvään. Uutta sotaa ei tule. Hartilla on omat epäilyksensä miehen puheista. Nämä ajatukset on siis kirjattu vuonna 1928 ja kaikkihan me tiedämme, kuinka asiat sittemmin etenivät. En tiedä, millainen poliittinen ilmapiiri tuolloin vallitsi, mutta nyt kyllä alkoi kiinnostaa ottaa asiasta selvää.

Kirja oli oikein nautinnollista luettavaa. Pidin yöllisistä uintiretkistä, polven yläpuolelle jäävistä hameenhelmoista, pimeän viinan trokareista, karskeista merimiehistä, vihjailevista postikorteista ja tappiollisista jalkapallo-otteluista. Pidin tunnelmasta ylipäätään. Nyt taas tekee mieli lukea lisää Waltaria ja muutenkin suomalaista kirjallisuutta. Parempi kai ryhtyä tuumasta toimeen.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Mika Waltari - Surun ja ilon kaupunki

Juna saapuu Helsinkiin aamuvarhain. Klassinen aloitus. Vähitellen aurinko ottaa valtaa yöltä, aamu kääntyy päiväksi ja lopulta tummuu iltaan. Surun ja ilon kaupunki on yhdenpäivän romaani, joka kuvaa useiden erilaisten helsinkiläisten elämää 30-luvun Suomessa. Toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ihmisten kohtalo kietoutuu jännittävästi yhteen vuorokauden aikana. Kuten kirjassa sanotaankin: ”On naurettavaa kiskaista yksilö kehyksestään, kiskaista yksi ainoa nauha loppumattomasta kuviosta, katkaista se molemmista päistä ja kuvitella sitä tietyksi kokonaisuudeksi. Siksi sinun on löydettävä se salamyhkäinen voima, joka sitoo vieraat kohtalot toisiinsa”.

Päähenkilöitä ei ole, vain näennäisesti irrallisia suomalaisia. Waltari esittelee lukijalle sairaalan pedillä kuolemaa tekevän vanhuksen, joka ei suostu kupsahtamaan ennen kuin sanomalehden turhanpäiväinen jatkoromaani on saanut päätöksensä, leikkauksesta toipuvan pikkupojan, vitivalkoisen porvarispamppu Sunnilan, joka voiton hetkellä kyseenalaistaa saavutuksensa, tämän pojan Velin, joka unelmoi toisenlaisesta isänmaasta, vanhan maailman konservatismiin tarrautuvan koulun rehtorin, uskossaan ja periaatteissaan piehtaroivan pastori Laurilan, elämän päähänpotkiman maantalon isännän, sosiaalidemokraattista taustaansa uhmaavan Aarnen ja luomisen tuskaa potevan kirjailijan. Heillä kaikilla on toisilleen paljon annettavaa, tietävätpä he sen itse tai eivät.

Kirjassa on ällistyttävän monta tasoa. Yksi on käsite isänmaa. Valkoisten ja punaisten välinen kuilu, yritysjohtajien ja työläisten henkinen konflikti, toisen osa on hiellä ja verellä kylvää karua maatansa, toinen keinottelee osakeanneilla, unelma yhtenäisestä Suomesta. Yksi on nuoruus. Nuorissa on maan tulevaisuus, sammuttamaton palo ja kiihko, tahto irtautua isien opeista, kasvaa itse omien virheiden kautta, taistella konservatiivista ja paikalleen jämähtänyttä vanhaa maailmaa vastaan. Kuinka eloisasti, kuten aina, Waltari osaakaan kuvata nuoruuden tuskaa. Kuinka ihminen voisi sen säilyttää ikääntyessään? Minkä ikäisenä menettää kyvyn innostua?

Yksi on ehdottomasti Helsinki. Sen kadut ja korttelit, kuinka valo lankeaa niihin eri aikaan päivästä, kuinka synkkänä ja lohdullisena se näyttäytyy. Varsinaista miljöökuvausta ei ole paljoakaan, mutta tuntuu kuin kaupunki heijastuisi sen asukkaiden puheista, katseista ja ajatuksista. Helsingissä on tiettyä symboliikkaa. Nykyään se tietty näyttäytyy negatiivisena ja kylmänä sen ulkopuolisille, synonyyminä globalisoitumiselle, rahavallalle, kasvottomuudelle ja ahneudelle. Surun ja ilon kaupungissa se kuitenkin sykkii elämää, aitoja ihmisiä, koskettavia kohtaloita ja toivoa kaikessa alakuloisuudessaan.

Yllätyin, miten paljon pidinkään kirjasta. Se tuntuu oikealta. Se on kuin monimutkainen verkko, jonka kaikkia viittauksia itseensä ja ajan ilmiöihin on mahdotonta edes huomata. Useasti havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka olin laskenut opuksen syliini ja mietin omaa elämääni. Tai koko yhteiskuntaa, Suomea tänään ja sen itsenäisyyden alkutaipaleella. Eräs ystäväni taannoin sanoi muistavansa irrallisen lauseen, jonka olin vuosi sitten ohimennen sanonut, ja kuinka tuo ajatus häntä helpotti vaikeina aikoina. Onko elämä tosiaan niin hienovaraista, että vain pari sanaa tai jopa yksittäinen katse voi muuttaa toisen ihmisen kohtaloa?

Todella hieno kirja. Enkä edes kuvittele ymmärtäväni sitä täysin. Joku nettiartikkeli esimerkiksi kehui, kuinka se ennustaa vuosikymmenten päähän oikein Suomen talouden ja poliittisen ilmapiirin kehitystä. Mika Waltari – Suomen homo universalis?

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Dan Simmons – Hyperion

Hyperion tuli luettua uudelleen. Tämä siksi, koska ensi kerrasta on jo kulunut useampi vuosi, eivätkä yksityiskohdat olleet enää kirkkaina mielessäni. Aikomus olisi kahlata koko kvartologia läpi lähitulevaisuudessa, aikanaan yritys jäi kesken ensimmäisen osan jälkeen. Nyt muistan miksi.

Periaatteessa Hyperion on hienoa scifiä. Kaikilla sen hahmoilla on mielenkiintoiset tarinat. On väärään suuntaan ikääntymistä, rakkautta, joissa nainen käytännön syistä vanhenee noin kymmenen kertaa nopeammin kuin kumppaninsa, kadonneen tappajamuusan etsintää, tietomurtoa tekoälyverkossa, simulaattoriromanssi ja kuolemattomuuden kirousta. Taustoja pohjustetaan syvällisesti ja hartaasti: oikeastaan koko kirja keskittyy näin ollen esittelemään pyhiinvaeltajajoukon jäsenet. 

Lisäksi kirjan maailmankaikkeus on kiinnostava. Ihminen on levittäytynyt useille planeetoille ja pyrkii laajentamaan vaikutuspiiriään edelleen. Teleporttailukin on keksitty, mutta myös syväjäämatkustus on aktiivista. Jälkimmäinen matkustusmuoto flirttailee jännästi aikakonseptin kanssa, kun matkustajan kellossa on kulunut vain pari viikkoa on muualla saattanut vierähtää useampi vuosi. Vanha maa on ilmeisesti tuhottu ja sen antiikkista termistöä viljellään paikan- ja muissa nimissä ahkerasti (avaruusalus Los Angeles, runoilijoiden kaupunki Keats).

Koko galaksi voidaan karkeasti jakaa kolmeen herruutta tavoittelevaan porukkaan. Hegemonia, eli suurin osa ihmisistä, on avaruuden suurvalta, joka häikäilemättömästi valjastaa alati uusia maailmoja turistikohteiksi. Ousters eli hyljityt ovat ihmisiä, jotka ovat hyljänneet tämän elämäntyylin ja elävät verkon ulkopuolella lainsuojattomina. Kolmas entiteetti on TecnoCore, eli tekoälyistä koostuva tietoverkko, jonka saavuttama tietoisuuden taso on jo ajat sitten ylittänyt ihmisten vastaavan. Tällä tietojärjestelmällä, josta ihmiset ovat vahvasti riippuvaisia, on omia ilkeämielisiä motiiveja. 

Yksi instanssi on ylitse muiden: Hyperion-planeetan Shrike (Lepinkäinen). Lepinkäinen on jumalan kaltainen olio, joka kylvää ympärilleen verta ja kauhua. Pyhiinvaeltajien kertomukset kietoutuvat kaikki tämän otuksen ympärille, he kaikki janoavat perinpohjaista välienselvittelyä. Lepinkäinen on muuttuja, jota edes TecnoCore ei pysty laskemissaan tarkasti määrittelemään, mysteeri. Hän myös kontrolloi aikaa, niin mennyttä kuin tulevaakin. 

Kyllähän näistä aineksista saattaa hienon kirjan loihtia. Kyllä Simmonsin voi sanoa niin tehneenkin. Mutta miksi Hyperion on niin totinen? Siitä puuttuu lämminhenkisyys ja huumori. Koville scififaneille varmaan riittää luettelomainen teknisten vempeleiden kuvaaminen ja ajan rankenteen kanssa kikkaileminen. Hyperion on ilmeisesti saanut kehuja omassa kontekstissaan uskottavan tulevaisuudenkuvan luomisesta, mutta ei se riitä. Sen hahmoihin on vaikea samaistua heidän uskomattomista kohtaloistaan huolimatta. Persoona ja inhimillisyys eivät tavoita lukijaa.

Aion kuitenkin yrittää ahmia loputkin teokset tällä kertaa, sen verran kiinnostunut olen ottamaan selvää, mihin suuntaan tapahtumat etenevät. En välttämättä niinkään välitä ihmiskohtaloista, mutta Lepinkäisen salat silti kiehtovat. Toivokaamme, että jatkossa saadaan mukaan enemmän myös sitä aitoa tunnetta.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Veikko Huovinen – Lampaansyöjät


Lampaanliha se on erityinen asia tässä maailmassa. Naudanliha on parhaimmillaan mainiota, porsaanlihakin suussa sulavaa ja hirvieläimen liha se vasta hyvää tekeekin. Mutta mikään ei silti vedä vertoja kunnon lammaspaistille. Ei mies voi sanoa eläneensä, jos ei hän omin käsin ole teurastanut lammasta suoraan pataan. Tämän tavoitteen täyttämistä varten on olemassa yksi keino: operaatio Lampaansyöjät.

Sepe ja Valtteri jättävät kaupunkien kiireen taakseen ja tapaavat Kalajoella, jonka kauniista merenrantamaisemista on hyvä aloittaa matka kohti pohjoista. Lampaansyöjät on kahden vanhan miehen roadtrip-romaani luonnon, lampaanlihan ja miehisten ajatusten melskeissä. Totisesti hyvän mielen kirja. Ei draamaa, ei murheita. Vain rattoisaa törpöttelyä ympäri pohjoista Suomea. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Harvoin tulee luettua mitään paikallista. Siksi kai Lampaansyöjät tuntuu niin omalta jutulta, kun miljööt ovatkin paikkoja, joissa itsekin on tullut aikaa usein tappaneeksi. Kalajoki, Oulu, Ämmänsaari, Kuusamo, Haaparanta. Sydäntä lämmittää. Kilometrit taittuvat leppoisaan tahtiin ja ajankululla ei ole piiruakaan merkitystä. Aurinko porottaa kesän viimeisimpinä hetkinä vielä lempeästi ja Saab katoaa horisonttiin.

Lampaitakin löytyy. Pieni rikos annettakoon miehille anteeksi, koska aikeet ovat niin hyvät. Pian pata jo poriseekin tai ulkomongolialainen rosvopaisti kypsyy maakuopassa. Pieni napanderi ja murea lampaanliha naamaan. Päälle kuppi kahvia. Hyvää tekee.

Mitäs mieltä olet pimpusta? Tämä ja moni muu kysymys nostetaan pöydälle ja käsitellään perinpohjaisesti. Entäpä jos ihmiset lisääntyisivät pölyttämällä. Jumalalla pitäisi olla kyselytunti, jossa voisi selvittää tärkeitä kysymyksiä, kuten milloin ydinsota tulee tai mistä löytyvät parhaat kalapaikat.  Elämänmakuista puheenpartta ja kokeneiden miesten leikinlaskua.

Huovinen on kyllä taitava kirjailija. Huumori ei ole niin pinnalla kuin Havukka-ahossa, mutta rytmitys on samantapaista ja sanavarasto on rikasta. Juttu etenee omaa tahtiaan. Hyvä kirja. Ilmeisesti myös elokuvaversio on olemassa. Vilkaisin sitä Youtubesta, mutta päätin antaa olla, sillä epäilen ettei se tavoita samaa tunnelmaa kuin teksiversio. Tosin kuulemma ollut aikanaan yleisömenestys, minkä seurauksena muutama tosielämän lampaansyöjää on päättänyt matkia kirjan tapahtumia.

Huovinen, varo! Aion lukea lisää kirjojasi!