sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Hytti nro 6 on Finlandiavoittaja vuodelta 2011. Kosketukseni Liksomin tuotantoon rajoittuvat  joihinkin novelleihin, joita luettiin ikuisuus sitten lukion äidinkielen tunneilla. Ne taisivat olla esimerkkeinä murteidenkäytöstä kirjallisuudessa ja mieleeni jäi vahva käsitys siitä, että Liksom on kepeä ja hauska kielellä kikkaileva kynäniekka. Jo ensisivuilta asti huomasin kuitenkin, että Hytti nro 6 taitaa olla aivan toisenlainen kirja, kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Suomalaistyttö tuskastelee ihmissuhdesotkujen kanssa ja hyppää Trans-Siperian junaan, ilmeisesti paetaakseen ongelmiaan. Hyttitoveriksi hän saa venäläisen miehen irvikuvan, votkaa ammentavan, vitusta taukoamatta puhuvan Vadimin. Hytti nro 6 kertoo näiden kahden junamatkasta halki Neuvostoliiton köyhyyden, karuuden ja kauneuden. 

Junan ikkunasta näkyy läpileikkaus koko yhteiskunnasta: tiettömiä korpia, revotulia, öljykenttiä, kulkukissoja, naudanlihasäilykkeitä, viinan myynnin kiertämistä, korvattomia miehiä, halpoja naisia, kampiakseleita, mongooliasumuksia, tehtaanpiippuja, luudanvarsia, puolueen mainoksia, isättömiä lapsia, jäähdytysnestekanistereita, voitelurahoja, alakuloisuutta, passiivisuutta, toisinaan vinksahtanutta suoraselkäisyyttä, lunta, pimeää, kylmää, toivottomuutta, optimismia, ruplia, kananpoikia, jätteitä ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä. Liksom itsekin kuvailee kaupunkeja ja kyliä monesti juuri substantiiveja listaten ja toistaa toisinaan itseään luodakseen lukijalle tunteen, että koko itänaapurimme on yhtä ja samaa harmaata paskaa. 

Tytön nimeä ei mainita, eikä hän taida sanoa kirjassa, kuin yhden lauseen. Päähenkilö on siis tarkoituksellisen anonyymi ja häipyy lukijan ulottuvilta. Hyttitoveri sen sijaan puhuu paljon rivoja juttuja elämästä, pilke silmekulmassa, mutta kuitenkin tunkkainen todellisuus läpitunkien. 

Hytti nro 6 on välillä kaunis ja hauskakin. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin raskassoutuinen ja paikallaan junnaava kirja. Alkupuolella erityisesti otin nokkiini siitä, että kun näin huhtikuun loppupuolella kevät jo tekee tuloaan Suomeen ja sääkin on näinä päivinä ollut kesäinen, niin Likson tuputtaa minulle niin masentavaa ja negatiivista tekstiä sivutolkulla. Kirjan loppupuolella toki henkilöihin ehti jossain määrin kiintyä ja itänaapurimme omituisiin olosuhteisiinkin tottui. Yleisellä fiiliksellä, joka kirjasta jäi, ei kyllä Finlandia-palkintoa pokkaisi, jos minä istuisin raadissa.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kari Hotakainen - Jumalan sana

Elämäntilanteellisista seikoista johtuen astelin tuossa viikko kaksi sitten kirjastoon, jossa en ollut ennen käynyt ja hankin kirjastokortin. Oli muuten aika virkistävä kokemus. Itse kirjasto oli oikein viehättävä ja persoonallinen. Koossa se häviää entiselle vakikirjastolleni, mutta nykyäänhän varausjärjestelmät toimivat sen verran saumattomasti, että mieleistä luettavaa löytyy kyllä nopeasti, vaikka juuri siinä kotikirjaston hyllyssä halutun kirjan kohdalla aukko olisikin.

Tutkailinkin hyllykköjä ja napsin muutaman teoksen mukaani ihan ex tempore- meiningillä. Jostain syystä kassiini tarttui kotimaisia 2000-luvun romaaneja tutuilta kirjailijoilta. Näistä ensimmäisenä luin Kari Hotakaisen Jumalan sanan. 

Jumalan sana kertoo konsernijohtaja Jukka Hopeaniemen ja hänen autonkuljettajansa Armaan matkasta Lapista Pasilaan, jossa häntä odottaa aamu-tv:n haastattelu. Tällä matkalla Hopeaniemi avautuu Armaalle elämästään, suhteestaan isäänsä, ja kertoo mielipiteensä kapitalismista, köyhistä ja rikkaista, rahasta, työstä, vallasta ja vapaudesta. Välillä tilannetta tarkastellaan myös Armaan, haastattelija Kontiolahden, ja muutaman muun henkilön näkökulmasta. 

Hotakaisen kieli on jopa runollista hänen kirjoittaessaan rahan liikkeistä ja markkinavoimien mielenliikkeistä. Hopeaniemen osa ei ole kadehdittava, korkeimmalla pallilla on pakko istua yksin. Alkoholisti-isä Uljas oli vanhan koulukunnan mies, joka valmisti teräksestä koneita. Hänen aikaansa raha makasi pankkiholvissa ja sopimukset sinetöitiin votkaryypyillä. Uudessa maailmassa raha liikkuu vinhaa vauhtia ja pysähtyy hetkeksi lepäämään vain jatkaakseen pian matkaansa, kenties jopa toiselle puolelle maailmaa.

Pidin kirjasta ja se oli helppoa luettavaa. Ehkä lopun kliimaksi ei ollut niin järisyttävä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sivuhenkilöt eivät tuntuneet kovin tarpeellisilta. Vaikea sanoa muuttiko teos käsitystäni työstä, vallasta ja vastuusta. Ainakin kävi mielessä, että ehkä tavallisen veronmaksajan rooli onkin loppujen lopuksi ihan mukava kohtalo. Eipähän tarvitse elää ainakaan jatkuvassa stressissä, salailla yritysfuusioita ja pelätä sitä, että tv-toimittajat alkavat suorassa lähetyksessä ruotia syvimpiä salaisuuksia.