perjantai 27. syyskuuta 2013

Tommi Liimatta - Nilikki

"Lukossa on kolme numeroa: korkeintaan 999 pyöräytystä, ja salkku sanoo naps. Tästä olen kinannut Törmäsen kanssa. Hän väitti vaihtoehtoja olevan kymmenen potenssiin kahdeksantoista."

Matinlassi on rovaniemeläinen nilikki. Hän on hämärähommien erikoismies: viinan, tupakan, nuuskan ja huumeiden trokari, pimeän taksin kuljettaja ja haistaa joka tilanteessa mahdollisuuden pienelle tienestille. Tyttöystävänsä myy lehtien palstoilla käytettyjä pikkuhousuja, tampoonienkin kysyntää on. Rovaniemen kadut ovat hänen työpaikkansa, Honda Civic toimistonsa. Joulupukkia katsomaan tulleet turistit tuskin aavistavatkaan, mistä Lapin pimeässä yössä todella on kyse.

Tommi Liimattaa käy kiittäminen. Nilikissä on kyse tunnelmasta ja yksityiskohdista. Liimatta näkee tarkemmin kuin muut. Hän hoksaa tarinan juuren siellä, missä me muut näemme vain saunavuoroja, grillikioskeja ja auton hansikaslokeroita. Radiohaastatteluissa hän on hämmentävän sanavalmis. Ei itsevarma tai rutinoituneen oloinen vaan pohdiskelevaisen naseva nuorallatanssija, joka viihtyy laatikon ulkopuolella. Absoluuttisen Nollapisteen musiikista olenkin tainnut jo mainita: se on parasta.

"Satu paineli sormella puuvillakangasta vakonsa sisään, hoputti aromin siirtymistä kuin huljuttaisi maltitta teepussia, veti housut jalasta, sulloi ne kirjekuoreen ja pujotti nilkkansa puhtaisiin."

Nilikissä ammutaan naapurin parvekekynttilät sammuksiin vesipyssyllä. Pubeissa tilataan Hemohessiä ja saadaan kossua. Lapsista ei arvaa, tuleeko heistä isona pirihuora vai ympäristöministeri - vaiko molemmat. Paperia ei käytetä, koska vesisuihku on lempeämpi peräpukamille. Nistin gramma on vain yhdeksäsosa, loput oreganoa. Viinasta ei saa kiittää. Miestä tien nimen takana ei kukaan muista. Pizza pitää yllättää takaa. Kehitysvammaiset kuuntelevat aina listasuosikkeja. Ovikello rimpaisee vasta kun sormen vetää pois. Liput iskelmätähden keikalle maksavat kuukautisten aikaa kolmekymppiä, muuten neljäkymppiä. Vitutus on perustunne.

Kirja ei edes kaipaisi juonta, mutta jotain sen suuntaistakin löytyy. Matinlassi ei saa mielestään tapaamansa naista. Hänelle naisen perse on uskonto, pylly kuin runo. Kun vastarakkaus puuttuu, mitä muutakaan mies voi tehdä, kuin tunkeutua ihastuksen kohteen asuntoon remonttimiehenä, huumata tämä ja ottaa täydellisestä takamuksesta kipsivalos pesuvatiin. 

En löydä pahaa sanottavaa Nilikistä. Ainutlaatuinen kirja kerrassaan.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Dan Simmons - Endymion

"Kivespussini vetäytyivät ylös ajatellessani noita helvetin lankoja veden alla, kasvojeni edessä..."

Ripulipaskaa. Simmonsin Endymion on melkoinen rimanalitus upean Hyperionin tarun jatkajana. Se on pitkäveteinen ja tuntuu tarkoituksettomalta. En ole ollenkaan varma kiinnostaako minua edes tietää miten tarina päättyy.

Aloitetaan positiivisista puolista kuitenkin. Kirja alkaa mielenkiintoisesti, kun kuolemaantuomittu Raul Endymion kertaa seikkailujansa tietäen, että häntä odottaa hetkenä minä hyvänsä Schrödingerin kissan kohtalo. Alussa on tosiaan kerrassaan waltarimaista paljon virheitä elämässään tehneen miehen kaunista melankolisuutta, mikä sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni mestariteosta. 

Kuolleista nousemisen voi kirjallisuudessa tehdä lukemattomin eri tavoin, mutta Endymionissa sekin on tehty loistavasti. Kirkon kannattajilla on etuoikeus herätä henkiin jo aiemmissa osissa esiteltyjen ristinmuotoisten, tulevaisuuden teknologian, avulla kolmessa päivässä. Tästä syystä kirkko on valta-asemassa ja levittäytynyt ympäri maailmankaikkeutta. Kerrankin Jumalaan uskominen oikeuttaa oikeasti elämään ikuisesti. Koska kaukosiirtäjät eivät sattuneesta syystä ole enää toimintakunnossa, tiede on keksinyt nerokkaan tavan kiertää sääntöjä. Galaktisten etäisyyksien taittaminen onnistuu aluksilla, joiden hurja kiihdytys tappaa matkustajansa - mutta kätevästi ristinmuotoisten ansiosta kuoleminen ei ole enää mikään ongelma.

Endymionin alkuasetelmat ovat tosiaan lupaavat. Menneisyydestä tullut vapahtaja Aenea, pelottava Pax, juonia punova TechnoCore, Martin Silenuksen raamatunkaltainen Hyperionin Laulut, isä Hoyt paavina, läpi universumin virtaava Tethys, Lepinkäinen...miten tällä combolla voisi epäonnistua? Kaikesta huolimatta Endymion on huono kirja.

Raul kertojana kadottaa nopeasti alun dramaattisuutensa ja sävy vaihtuu alakuloisen punnitsevasta kömpelöksi tapahtuneiden asioiden selostamiseksi. Raul on hidasälyinen. Hän kyselee tyhmiä ja on naiivimpi kuin kaksitoistavuotias tyttö pahimmillaan. Ymmärrän kyllä Simmonsin vision näyttää tavallisen pojan muuttuvan hiljalleen sankariksi, mutta Endymionissa se ei vain toimi. Lukekaa, niin ymmärrätte, mistä puhun. Lainaus yllä kertoo jo olennaisen.

Lisäksi mies taitaa olla pedofiili. Simmons kompastuu jälleen toteutukseen, ei niinkään ideaan. Raul ja Aenea ovat tulevaisuudessa rakastavaisia, tämä on molemman osapuolen tiedossa. Raul on kuitenkin aikuinen ja Aenea vasta lapsi. Heidän suhteensa olisi voinut hoitaa tyylikkäästi luoden molemminpuolista luottamusta ja ystävien välistä rakkautta, jonka pohjalle he vuosien päästä voisivat ottaa intohimon mukaan. Siksi tuntuukin hämmentävältä, että hahmot piti esimerkiksi laittaa makaamaan alastomina samaan makuupussiin - olkoonkin sitten terveydellisistä syistä. Lisäksi kumppanusten koskettaessa toisiaan heidän välillään on ihan konkreettista sähköä. Jotenkin tulee kuitenkin fiilis, että kipinöintiä löytyy myös runsaasti Raulin jalkojen välistä.

Lauttamatka halki maailmojen on yhdentekevä. Suurin osa kirjasta onkin telttailua ja kamojen pakkaamista ainoastaan ilmaston vaihdellessa helteisestä jäätävään. Lisäksi matkaa kuvataan myös Paxin edustajan Federico de Soyan näkökulmasta, joka koostuu kuitenkin lähinnä kuolemisesta, henkiin heräämisestä, kiertoradalla pyörimisestä ja kahvinkeitosta. Henkilöt ovat persoonattomia. Vaikea uskoa, että kukaan lukijoista nieleskelisi kyyneliä esimerkiksi Nemesin lahdatessa lumihaamujen kynsillä luistelevia jää-äijiä. Kun vielä kirjallisuuden historian pelottavin ilmestys Lepinkäinenkin paljastuu käytännössä aikamatkailevaksi spurguksi, on kaikki se, mikä teki Hyperionista niin salaperäisen heitetty kaivoon.

Loppu jättää kourallisen avoimia kysymyksiä, joihin olisi kyllä kiva tietää vastaus. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti, että lunttaan loput Wikipediasta ja käytän arvokkaan aikani johonkin mieltä ylentävämpään. Ei liiemmin kiinnosta todistaa enempää eeppisen tarun evoluutiota b-luokan seikkailukirjallisuudeksi.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Dan Simmons - Hyperionin tuho

"Kun katsahdin takaisin näytölle, Hyperionin hologrammipallo oli lakannut pyörimästä ja purkautui sarjaksi kaksiulotteisia heijastuskuvia - vinoneliö, Bonne, suorakulmio, ruusukuvio, Van Der Grinten, Gores, keskeneräinen Gooden tasa-alueinen vääristymä, aurinkokellon varjokuvio, sinimuotoinen, atsimuutti, monikartio, hypertarkistettu Kuwatsi, tietokone-escher, Briesemeister, Buckminster, Millerin lieriö, multikoligrafi ja satelliittistandardi - ennen kuin hajosi Robinson-Bairdin Hyperionin standardikartaksi. Hymyilin. Se oli hauskin näkemäni juttu sen jälkeen kun tilanneselostus alkoi."

Palasin vihdoin Hyperionin järjestelmään ja iloisena totean, että lukukokemus stimuloi reseptoreitani varsin tyydyttävällä metatasolla. Verkon historian suurin mullistus sitten kaukosiirtäjien keksimisen jälkeen oli pakotettu tapahtumaan ja luotujen ja luojien välinen konflikti kulminoitui plasmapurskeiden, veren ja informaation roiskuessa läpi galaksien. Antientropisten aaltojen aiheuttamat deja vu-ilmiöt kaareuttivat todellisuutta aikahautojen matkatessa kohti menneisyyttä. On sangen ainutlaatuista elää lapsuuttaan kolmannen kerran tai kantaa sylissään omaa itseään 26 vuotta vanhempana.

Dan Simmons, tuo Korkein Äly, Puun Tosi Ääni, rikkoo mielikuvituksen rajoja. Hyperionin tuho sotkee yhteen tulevaisuuden teknologian, uskonnot, ihmisen kärsimyksen, aikamatkailun, runouden ja maailmankaikkeuden konsepteja tavalla, joka ravisuttelee polarisoituineita energiavirtoja ja saa hyperjonofysiikan näyttäytymään primitiivisen antropomorfisena, ellei peräti jälki-einsteinilaisena. Se kumartaa ihmiskunnan tieteen ja taiteen historian suurmiehiä ekspansio- ja kontraktiokierroksina, kemiallisperäisessä horroksessa niin muovikuitualueella, tietopiirissä kuin Maui-liiton vallankumoustaisteiluissakin.

Jotain huonoakin on. Kunnianhimoinen juonikuvion logiikka ei välttämättä kestä kaikkein kriittisintä analysointia. Toisaalta kaikki voidaan viime kädessä selittää teknologialla, mikäli joku välttämättä haluaa kaiken ymmärtää. Mutta se mikä on ymmärryksen rajoissa, on Hyperionin tuhossa komeaa ja mahtipontista. Ihmisten ja TekoÄlyjen välinen sota johtaa olevaisuuden rekonstruktioon. Ihmiskunta jättää galaktisen synkän keskiajan jälkeensä ja hylkää Jumalaa loukkaavan teknologiansa ja palaa aikaan, jossa tähtien välinen matkailu onnistuu enää Hawking-ajoasemilla - sama kuin me hylkäisimme lentokoneet ja palaisimme matkaamaan hevosten vetäminä. Ennen tätä kuitenkin planeetat palavat ja lasi pirstoutuu.

Edeltäjäänsä verrattuna Tuho on toiminnantäyteisempi, dramaattisempi ja antaa kysymysten sijasta vastauksia. Rachel saa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, Silenus kohtaa muusansa, Lamia huomaa olevansa Neitsyt Marian reinkarnaatio, Hoyt saa (ehkä) iankaikkisen elämän, konsuli kokee oikeutta ja Kassad pääsee tekemään sitä, mihin hänet on koulutettu. Lepinkäisen mysteeri säilyy. John Keatsin hauta tiivistää sanoman: "Tässä lepää eräs, jonka nimi oli veteen kirjoitettu".

Kahdeksan minuuttia sitten auringostamme emittoituneet fotonit paljastuivat pilvien takaa, kun luin viimeisiä sivuja tästä upeasta kokemuksesta. Maailmamme on kaunis. Enkä puhu nyt vain Colosseumin rappeutuvasta majesteettisuudesta, Mozartin sinfonioista, Maxwellin yhtälöistä ja skottilaisesta viskistä, vaan myös Verkon mustista majakoista, Tyhjiöstä-joka-sitoo, Äärettömyyden meren ekliptisistä tasoista, zen-gnostikoiden opetuksista, Lusuksen luonnottomasta painovoimakentästä, Armaghastin ultramariinista taivaasta, Tau Ceti Centerin invaasio-aalloista ja Viimeisen Sovituksen kirkon orgaanisesta metallivapahtajasta, Kivun Herrasta.

torstai 12. syyskuuta 2013

Richard Dawkins - The Greatest Show on Earth

En aiemmista uumoiluistani huolimatta hylännytkään Dawkinsia vielä, vaan ahmaisin vielä yhden miehen luomuksen. Tällä kertaa päästiin enemmän itse asiaan ajatusleikkien sijasta. The Greatest Show on Earth esittelee evoluution todisteita ja sen toimintaa ja pakko sanoa, että se oli todella kiehtovaa luettavaa, jota suosittelen lämpimästi itse kullekin.

Evoluutioteoria on huono sanavalinta, sillä se on alttiina kriitikoiden (tässä tapauksessa kreationistien) hyökkäyksille. "Evoluutio on vain teoria", he huutavat kuorossa, avaavat Raamatun ja lukevat onnellisina, kuinka Jumala loi maan ja ihmiset ja eläimet sen kannelle. Kuitenkin, evoluutioteoria on Dawkinsin mukaan käytännössä yhtä pitävä kuin teoria siitä, että kuu kiertää maata. Kumpaakaan väitettä ei voi todistaa täysin matemaattisessa mielessä pitäväksi, mutta todennäköisyys sille, että ne eivät ole totta, on häviävän mitätön, likipitäen olematon. Huomaa kyllä miten hankalassa asemassa mies on väitelleensä vastapuolensa kanssa, joka ei suostu näkemään todisteita eikä yritäkään ajatella rationaalisesti.

Koulubiologiasta evoluutio on tietysti tuttu juttu kaikille. Oma biologian opettajani oli hieno mies, mutta tuntuu, että jotenkin sumuinen kuva minulle aikanaan aiheesta jäi. Vasta nyt ymmärsin kokonaisuudessaan, kuinka kaikki elämä palautuu ensimmäiseen elävään olentoon muodostaen valtaisan polkujen verkoston tai sukupuun. Ihminen ei tietenkään periydy apinoista, vaan meille molemmille yhteisestä kantaisästä, joka sattuu olemaan lähempänä apinaa kuin ihmistä. En ehkä aiemmin ole ymmärtänyt luonnonvalinnan ohjaavaa merkitystä täysin. Perusajatus siitä, että vahvat selviävät ja heikot kuolevat pois tuo liikaa mieleen leijonan ja sen saaliin. Tosiasiassa selvityä kuitenkin voi mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla. Eikä Darwin aikanaan edes puhunut vahvimman vaan sopivimman selviämisestä.

Hämmästyttävää on myös evoluution nopeus (vaikka se useimmiten onkin tuskallisen hidasta ihmisen näkökulmasta. Dawkins mainitsee esimerkiksi koirat ja hopeaketut. Jos satojen tai kymmenien vuosien aikaikkuna tuntuu vielä liian laajalta, voi evoluution toimintaa todistaa omin silmin laboratoriossa kasvattamalla bakteereja. Dawkins kuvailee monia käytännössä suoritettuja testejä aiheesta, joka on ehkä kiintoisinta luettavaa, mihin olen aikoihin törmännyt. Kirkastuksen koin myös tajutessani, että DNA ei sinänsä luo jotakin olentoa tuosta vain, vaan eliön kasvaessa hedelmöittymisestä aikuisuuteen asti sen jokaisessa solussa vaikuttavat vain paikalliset säännöt, jotka tottelevat kemian ja fysiikan lakeja. Tämä on vaikuttavaa. Kuten kasvit taistelevat maan ravinteista, solut käyvät omaa sotaansa ja sama pätee myös solun elimiin kuten mitokondrioihin - kaikki on vain kemiaa. Luonnonvalinnan seurauksena tästä toisistaan tietämättömien organismien tanssista muodostuu jotain monimutkaista, bakteeri, kala, dinosaurus tai ihminen.

Kappale kelloista on myös hieno. Radioaktiivinen ajoittaminen, hiilikellot, molekyylikellot...nämä kaikki tuntuvat äärettömän loogisilta kun ne kerrankin esitetään selkeässä muodossa. Jälleen kerran ei voi olla kumartamatta miettiessään sitä uskomattoman pitkää ajanjaksoa, minkä maailmankaikkeus on viitsinyt olla olemassa, ja kuinka tarkasti taitavat tiedemiehet pystyvät sen historiaan näkemään. Radioaktiiviset kellot saivat myös tajuamaan maailmankaikkeuden alkuvaiheista hieman enemmän. Ne selittävät miksi useimpia alussa syntyneitä alkuaineita ei enää luonnossa ole (tai ole maapallolla koskaan ollutkaan) - ne hajoavat hiljalleen itsekseen muiksi aineiksi, kuka hitaammin, kuka nopeammin.

Kovan asian lisäksi, joka siis koostuu muun muassa nisäkkäiden kalloluiden pyörittelystä, hankajalkaisten ja ties-minkäjalkaisten otusten eroavaisuuksien seulonnasta, DNA:n olemuksen selostamisesta ja fossiilien kaivelusta, Dawkins ruokkii mielikuvitusta muutamilla hauskoilla ajatuksilla. Esimerkiksi puut ovat järjettömiä energian tuhlareita, niillä on paksut ja pitkät rungot, jotka ovat syntyneet kilpavarustelussa naapuripuiden kanssa. Jos puut perustaisivat ammattiliiton, joka rajoittaisi kasvun vaikka pariin metriin, kaikki osapuolet hyötyisivät. Auringonvaloa riittäisi kaikille saman verran kuin ennenkin, mutta rungon kasvatukseen tuhlatut resurssit voitaisiin hyödyntää muualla. Valitettavasti evoluutiota ongelma ei kiinnosta. Jos yksikin puu rikkoo sopimusta kasvamalla metrin sovitun rajan yli, se hyötyy tempustaan, eikä sitä kukaan rankaise. Luonnonvalinta suosii sitä, sen jälkeläiset kasvavat myös pitkiksi ja taas ollaan lähtötilanteessa. Toinen ajatusleikki liittyy maapallon liikkeisiin. Dawkins pohtii miten elämä selviäisi jos esimerkiksi maapallo ei pyörisi akselinsa ympäri (toinen puoli olisi paahtava helvetti, toinen kylmä ja pimeä), jos sen akseli ei olisi vino (ei olisi vuodenaikojen sykliä, vaan päiväntasaajalla olisi ikuinen kesä, Etelä-Euroopassa kevät ja meillä talvi) tai jos se ei kiertäisi tähteä (ei tähteä, ei energiaa, ei elämää). 

Kertauksena kehotan - lukekaa tämä kirja! On väärin sanoa uskooko vai eikö usko evoluutioteoriaan. Todisteet puhuvat puolestaan. Ei ole kyse uskonasiasta, vaan tieteellisestä faktasta. Kreationisteille naureskelu on tietysti liian helppoa, mutta Dawkinsin mukaan 44% amerikkalaisista uskoo, että maapallo on noin 10000 vuotta vanha. Suomalaisetkin ovat huolestuttavasti hakoteillä verrattuna vaikka Islantiin, Tanskaan ja Ruotsiin. 27% meistä ei usko, että nykyihmiset ovat kehittyneet aikaisemmista eläinlajeista. Jäätävä luku. No, kuten Dawkinskin sen on saanut kokea, ei tämänkään arvostelun tarkoitus ole saada kreationisteja miettimään asioita - tämä porukka ei näe tai kuuntele mitään, mikä on Raamatun sanaa vastaan.

 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Richard Dawkins - Unweaving the Rainbow

"We are going to die, and that makes us the lucky ones"

Dawkinsin aivopesemänä halusin tutustua miehen ajatuksiin paremmin, joten tein visiitin kirjastoon lainatakseni The Selfish Genen...jota ei sieltä sitten löytynytkään. Kuinka harmillista. Paremman puutteessa lainasin Unweawing the Rainbowin, jossa Dawkins yrittää todistaa vääräksi sen väitteen, että tieto tappaa kauneuden.

Kirjana Anviivinki on ihan kiintoisa, vaikka siitä puuttuukin samanlainen selkeys ja systemaattisuus kuin God Delusionista. Teema pyörii ympäriinsä jotakuinkin kaikkialla, missä tieteellistä tutkimusta on satuttu tekemään. Popularisoituja tiedekirjoja paljon lukeneelle vastaan tuleekin paljon tuttua tarinaa. Toisaalta opin myös ilokseni paljon uutta, lähinnä evoluution ja geenien toiminnasta. Osittain teos on päässyt jo hieman vanhentumaan, sillä esimerkiksi tähtitieteen uusimmat havainnot ja tietotekniikan kehitys eivät kirjoitusaikana olleet vielä näkyvissä.

Tavan tallaajalle voi olla vaikea erottaa astrologinen hölynpöly tieteestä. Muun muassa tämänkaltaisia harhoja Dawkins valottaa. Lisäksi hän kritisoi runouden ja kielikuvien vääränlaista soveltamista tieteeseen. Holtittomat analogiat voivat johtaa ymmärryksen sumentumiseen ja vääriin johtopäätöksiin. Dawkinsille (ja myös minulle) tiede on kaunista. Runoilija John Keats ja kumppanit lynkkasivat esimerkiksi Newtonin, joka heidän mukaansa tuhosi sateenkaaren mysteerin selittämällä sen tieteellisesti. Dawkinsin pointti on se, että universumi on vain kauniimpi, mitä paremmin sitä ymmärtää ja päivittelee, kuinka upeaa runoutta on jäänyt syntymättä sen vuoksi, että runoilijat ja tiedemiehet eivät mahdu useimmiten samaan kahvipöytään.

Tuntuu vain siltä, että Dawkinsin idea on tullut näiden parin kirjan aikana minulle selväksi ja pelkään, että lisälukeminen tuntuisi vain kertaukselta. Voi kunpa löytäisin jonkin syvälle kvanttimekaniikkaan tai astronomiaan sukeltavan teoksen, jossa skipattaisiin ne ilmeisimmät asiat ja selitettäisiin todella, miten maailma toimii. Kokemuksen syvällä rintaäänellä on kuitenkin pakko myöntää, että tällaisia kirjoja ei ole olemassa. Jos näistä asioista haluaa ymmärtää enemmän on pakko opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa, joita vastaan minulla ei ole todellakaan mitään, mutta jotka ovat kuitenkin hyvin vaikeita aiheita - olen kyllä yrittänyt parhaani. Jos haluat todella saada pääsi sekaisin, suosittelen ohittamaan päihteet ja menemään yliopistotason fysiikan luennolle.

Dawkins kelpaa kyllä oppaaksi, jos tyytyy vähän vähempään. Tuli kyllä huomattua viikonloppuna, että jotain miehen opeista on tullut omaksuttua. Jutustelin mukavanoloisen tytön kanssa, kunnes tämä kysyä töksäytti, mikä olen horoskoopiltani. Väistin varovasti ja mainitsin, etten usko moiseen. Tyttö sen sijaan alkoi analysoimaan luonnettani ja pohtimaan, josko jokin nouseva merkki sotkee kauriuttani. Sanoin, että oli hauska tutustua, korkkasin oluen ja kävelin auringonlaskuun.