"Kun katsahdin takaisin näytölle, Hyperionin hologrammipallo oli lakannut pyörimästä ja purkautui sarjaksi kaksiulotteisia heijastuskuvia - vinoneliö, Bonne, suorakulmio, ruusukuvio, Van Der Grinten, Gores, keskeneräinen Gooden tasa-alueinen vääristymä, aurinkokellon varjokuvio, sinimuotoinen, atsimuutti, monikartio, hypertarkistettu Kuwatsi, tietokone-escher, Briesemeister, Buckminster, Millerin lieriö, multikoligrafi ja satelliittistandardi - ennen kuin hajosi Robinson-Bairdin Hyperionin standardikartaksi. Hymyilin. Se oli hauskin näkemäni juttu sen jälkeen kun tilanneselostus alkoi."
Palasin vihdoin Hyperionin järjestelmään ja iloisena totean, että lukukokemus stimuloi reseptoreitani varsin tyydyttävällä metatasolla. Verkon historian suurin mullistus sitten kaukosiirtäjien keksimisen jälkeen oli pakotettu tapahtumaan ja luotujen ja luojien välinen konflikti kulminoitui plasmapurskeiden, veren ja informaation roiskuessa läpi galaksien. Antientropisten aaltojen aiheuttamat deja vu-ilmiöt kaareuttivat todellisuutta aikahautojen matkatessa kohti menneisyyttä. On sangen ainutlaatuista elää lapsuuttaan kolmannen kerran tai kantaa sylissään omaa itseään 26 vuotta vanhempana.
Dan Simmons, tuo Korkein Äly, Puun Tosi Ääni, rikkoo mielikuvituksen rajoja. Hyperionin tuho sotkee yhteen tulevaisuuden teknologian, uskonnot, ihmisen kärsimyksen, aikamatkailun, runouden ja maailmankaikkeuden konsepteja tavalla, joka ravisuttelee polarisoituineita energiavirtoja ja saa hyperjonofysiikan näyttäytymään primitiivisen antropomorfisena, ellei peräti jälki-einsteinilaisena. Se kumartaa ihmiskunnan tieteen ja taiteen historian suurmiehiä ekspansio- ja kontraktiokierroksina, kemiallisperäisessä horroksessa niin muovikuitualueella, tietopiirissä kuin Maui-liiton vallankumoustaisteiluissakin.
Jotain huonoakin on. Kunnianhimoinen juonikuvion logiikka ei välttämättä kestä kaikkein kriittisintä analysointia. Toisaalta kaikki voidaan viime kädessä selittää teknologialla, mikäli joku välttämättä haluaa kaiken ymmärtää. Mutta se mikä on ymmärryksen rajoissa, on Hyperionin tuhossa komeaa ja mahtipontista. Ihmisten ja TekoÄlyjen välinen sota johtaa olevaisuuden rekonstruktioon. Ihmiskunta jättää galaktisen synkän keskiajan jälkeensä ja hylkää Jumalaa loukkaavan teknologiansa ja palaa aikaan, jossa tähtien välinen matkailu onnistuu enää Hawking-ajoasemilla - sama kuin me hylkäisimme lentokoneet ja palaisimme matkaamaan hevosten vetäminä. Ennen tätä kuitenkin planeetat palavat ja lasi pirstoutuu.
Edeltäjäänsä verrattuna Tuho on toiminnantäyteisempi, dramaattisempi ja antaa kysymysten sijasta vastauksia. Rachel saa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, Silenus kohtaa muusansa, Lamia huomaa olevansa Neitsyt Marian reinkarnaatio, Hoyt saa (ehkä) iankaikkisen elämän, konsuli kokee oikeutta ja Kassad pääsee tekemään sitä, mihin hänet on koulutettu. Lepinkäisen mysteeri säilyy. John Keatsin hauta tiivistää sanoman: "Tässä lepää eräs, jonka nimi oli veteen kirjoitettu".
Kahdeksan minuuttia sitten auringostamme emittoituneet fotonit paljastuivat pilvien takaa, kun luin viimeisiä sivuja tästä upeasta kokemuksesta. Maailmamme on kaunis. Enkä puhu nyt vain Colosseumin rappeutuvasta majesteettisuudesta, Mozartin sinfonioista, Maxwellin yhtälöistä ja skottilaisesta viskistä, vaan myös Verkon mustista majakoista, Tyhjiöstä-joka-sitoo, Äärettömyyden meren ekliptisistä tasoista, zen-gnostikoiden opetuksista, Lusuksen luonnottomasta painovoimakentästä, Armaghastin ultramariinista taivaasta, Tau Ceti Centerin invaasio-aalloista ja Viimeisen Sovituksen kirkon orgaanisesta metallivapahtajasta, Kivun Herrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti