"Kivespussini vetäytyivät ylös ajatellessani noita helvetin lankoja veden alla, kasvojeni edessä..."
Ripulipaskaa. Simmonsin Endymion on melkoinen rimanalitus upean Hyperionin tarun jatkajana. Se on pitkäveteinen ja tuntuu tarkoituksettomalta. En ole ollenkaan varma kiinnostaako minua edes tietää miten tarina päättyy.
Aloitetaan positiivisista puolista kuitenkin. Kirja alkaa mielenkiintoisesti, kun kuolemaantuomittu Raul Endymion kertaa seikkailujansa tietäen, että häntä odottaa hetkenä minä hyvänsä Schrödingerin kissan kohtalo. Alussa on tosiaan kerrassaan waltarimaista paljon virheitä elämässään tehneen miehen kaunista melankolisuutta, mikä sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni mestariteosta.
Kuolleista nousemisen voi kirjallisuudessa tehdä lukemattomin eri tavoin, mutta Endymionissa sekin on tehty loistavasti. Kirkon kannattajilla on etuoikeus herätä henkiin jo aiemmissa osissa esiteltyjen ristinmuotoisten, tulevaisuuden teknologian, avulla kolmessa päivässä. Tästä syystä kirkko on valta-asemassa ja levittäytynyt ympäri maailmankaikkeutta. Kerrankin Jumalaan uskominen oikeuttaa oikeasti elämään ikuisesti. Koska kaukosiirtäjät eivät sattuneesta syystä ole enää toimintakunnossa, tiede on keksinyt nerokkaan tavan kiertää sääntöjä. Galaktisten etäisyyksien taittaminen onnistuu aluksilla, joiden hurja kiihdytys tappaa matkustajansa - mutta kätevästi ristinmuotoisten ansiosta kuoleminen ei ole enää mikään ongelma.
Endymionin alkuasetelmat ovat tosiaan lupaavat. Menneisyydestä tullut vapahtaja Aenea, pelottava Pax, juonia punova TechnoCore, Martin Silenuksen raamatunkaltainen Hyperionin Laulut, isä Hoyt paavina, läpi universumin virtaava Tethys, Lepinkäinen...miten tällä combolla voisi epäonnistua? Kaikesta huolimatta Endymion on huono kirja.
Raul kertojana kadottaa nopeasti alun dramaattisuutensa ja sävy vaihtuu alakuloisen punnitsevasta kömpelöksi tapahtuneiden asioiden selostamiseksi. Raul on hidasälyinen. Hän kyselee tyhmiä ja on naiivimpi kuin kaksitoistavuotias tyttö pahimmillaan. Ymmärrän kyllä Simmonsin vision näyttää tavallisen pojan muuttuvan hiljalleen sankariksi, mutta Endymionissa se ei vain toimi. Lukekaa, niin ymmärrätte, mistä puhun. Lainaus yllä kertoo jo olennaisen.
Lisäksi mies taitaa olla pedofiili. Simmons kompastuu jälleen toteutukseen, ei niinkään ideaan. Raul ja Aenea ovat tulevaisuudessa rakastavaisia, tämä on molemman osapuolen tiedossa. Raul on kuitenkin aikuinen ja Aenea vasta lapsi. Heidän suhteensa olisi voinut hoitaa tyylikkäästi luoden molemminpuolista luottamusta ja ystävien välistä rakkautta, jonka pohjalle he vuosien päästä voisivat ottaa intohimon mukaan. Siksi tuntuukin hämmentävältä, että hahmot piti esimerkiksi laittaa makaamaan alastomina samaan makuupussiin - olkoonkin sitten terveydellisistä syistä. Lisäksi kumppanusten koskettaessa toisiaan heidän välillään on ihan konkreettista sähköä. Jotenkin tulee kuitenkin fiilis, että kipinöintiä löytyy myös runsaasti Raulin jalkojen välistä.
Lauttamatka halki maailmojen on yhdentekevä. Suurin osa kirjasta onkin telttailua ja kamojen pakkaamista ainoastaan ilmaston vaihdellessa helteisestä jäätävään. Lisäksi matkaa kuvataan myös Paxin edustajan Federico de Soyan näkökulmasta, joka koostuu kuitenkin lähinnä kuolemisesta, henkiin heräämisestä, kiertoradalla pyörimisestä ja kahvinkeitosta. Henkilöt ovat persoonattomia. Vaikea uskoa, että kukaan lukijoista nieleskelisi kyyneliä esimerkiksi Nemesin lahdatessa lumihaamujen kynsillä luistelevia jää-äijiä. Kun vielä kirjallisuuden historian pelottavin ilmestys Lepinkäinenkin paljastuu käytännössä aikamatkailevaksi spurguksi, on kaikki se, mikä teki Hyperionista niin salaperäisen heitetty kaivoon.
Loppu jättää kourallisen avoimia kysymyksiä, joihin olisi kyllä kiva tietää vastaus. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti, että lunttaan loput Wikipediasta ja käytän arvokkaan aikani johonkin mieltä ylentävämpään. Ei liiemmin kiinnosta todistaa enempää eeppisen tarun evoluutiota b-luokan seikkailukirjallisuudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti