maanantai 30. marraskuuta 2015

William Dunham - Journey Through Genius

Istuin viimeksi matematiikan tunnilla jokunen vuosi sitten, kyseessä taisi olla verkkoteorian kurssi. Mieli teki palata fiilistelemään numeroiden maailmaan, mutta yhtälöiden pyörittelemisen sijaan järkeilin, että pehmeämpi lasku aiheeseen olisi ehkä paikallaan. Dunhamin Journey Through Genius olikin mitä mainion kompromissi - viihdyttävä, mutta syvällinenkin sukellus matematiikan historiaan.

Koulumatikasta saa käsityksen, että matematiikka on kiveen hakattu kasa faktoja. Kotiläksyjä tehdessä ei osaa arvostaa sitä uskomatonta evoluutiota, minkä matematiikka on käynyt läpi vuosituhansien saatossa alkaen kolmion sivuista päätyen äärettömyksiin (ja äärettömyyksiäkin suurempiin äärettömyyksiin). Kokonaisen blogillisen argumentteja voisi tietysti suoltaa myös siitä, onko koulussa opittu kaavojen soveltaminen matematiikkaa alkuunkaan. Sen verran pitänee ottaa kantaa, että leijonan osa matematiikan kauneudesta hukkuu opetussuunnitelmien, taskulaskinten ja koenumeroiden alle.

Matematiikan kehityskulku on upea tarina, joka alkaa arviolta 10000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja jatkuu yhä. Teoreemojen, korollaarien ja todistusten lisäksi pääosassa ovat tottakai myös itse matemaatikot mielenkiintoisine persoonineen. Useimmat heistä ovat monelle vähintään nimeltä tuttuja, ovathan he ikuistaneet nimensä kaavoihin ja vakioihin. Tällaisia ovat esim Newton, Pythagoras, Euler ja Fermat. Näiden lisäksi kirjassa käsitellään esimerkiksi sellaisia nimiä (jotka eivät toki yhtään kalpene aiemmin mainituille), kuten Euclid, Cantor, Gauss, Archimedes, Hippocrates ja Bernoulli. Paljon jäi vielä mainitsematta. Matemaatikot ovat kovia jätkiä! Näiden miesten luovuutta, älyä, sinnikkyyttä, intohimoa ja hulluutta ei voi olla ihailematta.

Dunhamia pitänee myös ylistää siitä, että itse matematiikkaa ei ole unohdettu. Kirja sisältääkin kymmeniä todistuksia, joihin saa kyllä keskittyä välillä ihan tosissaan, ettei putoa kärryiltä. Ehkä aivan ummikolle matematiikan määrä saattaa olla liikaakin, mutta itse koin, että sitä oli juuri sopivasti. Useimpia todistuksia jaksoin seurata ajatuksen kanssa, ehkä Cantorin äärettömyyksien kardinaaliasteet (en tiedä onko tämä oikea suomennos) olivat aavistuksen liian psykedeelisiä. Lukukokemus sai myös pohdiskelemaan omia matemaattisia kykyjäni. Pidin aina matematiikasta ja osasinkin sitä ihan hyvin ainakin koulumenestyksellä arvioitaessa. Yliopistossa tulikin sitten seinä kovaa vastaan ja havahduin siihen miten pintapuolista osaamiseni olikaan. Valmiita kaavoja pyörittelin kyllä näppärästi, mutta jos sain eteeni tyhjän paperin, tuntui kuin olisin eksyksissä synkässä metsässä. Sittemmin alakin on vaihtunut jokseenkin vähemmän matemaattiseen sellaiseen, mutta kiinnostus aiheeseen ei ole mihinkään kadonnut.

Summa summarum. Journey Through Genious on hieno kirja, joka inspiroi, aktivoi älynystyröitä ja sivistää samalla kertaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille! Hyvästä matemaattisesta pohjasta on toki paljon hyötyä, Dunham valaisee kyllä tietä, mutta ei pitele aina kädestä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Linus Jonkman - Introvertit

Haahuilin päämäärättömästi ympäri kirjastoa tuossa päivänä muutamana ja nappasin Jonkmanin Introvertit luettavaksi päähänpistosta. Käsite on toki tuttu ja introvertti kai olenkin, joten jospa tästä oppisi jotain itsestään. Välillä muuten somessa törmää ihmisiin, jotka ylpeinä julistavat seinillään olevansa introverttejä. Minua ilmiö hämmentää, koska luulisi noin äkkiseltään, etteivät aidot introvertit tekisi itsestään julkisesti missään olosuhteissa isoa numeroa. 

Jonkmanin kirja osoittautui kuitenkin aika heikoksi esitykseksi. Mies itse alussa julistautui introvertiksi ja sen jälkeen seurasi pari sataa sivua tiukkaa analyysia tyyliin "minä intovertti sitä, ja vaimo extrovertti tätä, heh heh". Oli kai siellä taustalla jotakin tutkimuksiakin olemassa, mutta jotenkin sisältö jäi ohueksi. Paria samaa ajatusta toistettiin tämän tästä. Jonkmanin logiikka tuntui olevan jotakuinkin tällainen: minä olen introvertti, minä tykkään olla yksin, joten introvertit tykkäävät siis olla yksin.

Ei sinänsä, etteikö hänen kuvauksiinsa olisi voinut samaistua. Ehkä isoin ahaa-elämys oli tajuta, että on parempi olla ylpeä itsestään sellaisena kuin on, eikä väkisin yrittää viihtyä seurustellessa, jos siitä ei nauti. Jonkman kuitenkin esitti asiansa niin ärsyttävästi, että paha maku kirjasta jäi. Ehdoton äänensävy särähteli korvaan kuten myös se, että extrovertit käytännössä leimattiin paskaa jauhaviksi ADHD-idiooteiksi. Kun nyt tulee niin negatiivista tekstiä niin sanottakoon vielä, että masentavaa olivat myös useat esimerkit, jotka kumpusivat cocktail-juhlista, toimistotyöstä ja perhe-elämästä...jotenkin liian keskiluokkaista omaan makuun.

Ruotsalaiset toki ovat stereotyyppisesti suomalaisia avoimempaa sakkia. Olisikin mielenkiintoista nähdä Jonkmanin analyysi jostain kunnon suomalaisesta korpien mykästä jöröttäjästä, saattaisi loppua asteikko kesken äkkiä. Enpä erityisemmin suosittele lukemista, maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa aika pitkälle.