Jonkmanin kirja osoittautui kuitenkin aika heikoksi esitykseksi. Mies itse alussa julistautui introvertiksi ja sen jälkeen seurasi pari sataa sivua tiukkaa analyysia tyyliin "minä intovertti sitä, ja vaimo extrovertti tätä, heh heh". Oli kai siellä taustalla jotakin tutkimuksiakin olemassa, mutta jotenkin sisältö jäi ohueksi. Paria samaa ajatusta toistettiin tämän tästä. Jonkmanin logiikka tuntui olevan jotakuinkin tällainen: minä olen introvertti, minä tykkään olla yksin, joten introvertit tykkäävät siis olla yksin.
Ei sinänsä, etteikö hänen kuvauksiinsa olisi voinut samaistua. Ehkä isoin ahaa-elämys oli tajuta, että on parempi olla ylpeä itsestään sellaisena kuin on, eikä väkisin yrittää viihtyä seurustellessa, jos siitä ei nauti. Jonkman kuitenkin esitti asiansa niin ärsyttävästi, että paha maku kirjasta jäi. Ehdoton äänensävy särähteli korvaan kuten myös se, että extrovertit käytännössä leimattiin paskaa jauhaviksi ADHD-idiooteiksi. Kun nyt tulee niin negatiivista tekstiä niin sanottakoon vielä, että masentavaa olivat myös useat esimerkit, jotka kumpusivat cocktail-juhlista, toimistotyöstä ja perhe-elämästä...jotenkin liian keskiluokkaista omaan makuun.
Ruotsalaiset toki ovat stereotyyppisesti suomalaisia avoimempaa sakkia. Olisikin mielenkiintoista nähdä Jonkmanin analyysi jostain kunnon suomalaisesta korpien mykästä jöröttäjästä, saattaisi loppua asteikko kesken äkkiä. Enpä erityisemmin suosittele lukemista, maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa aika pitkälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti