lauantai 29. joulukuuta 2018

Bill Bryson - A Short History of Nearly Everything

Tämän mainion Brysonin kansankielisen tieteisopuksen luin jo vuosia sitten ja pidin kovasti. Sattumalta löysin teoksen kätevästi äänikirjana ja ajattelin, että mikäpä olisi mukavampaa joulukuuntelemista kuin tieteen kehityksen kiehtova historia.

Erityisesti fysiikan, tähtitieteen ja kemian kehitys jaksaa ihastuttaa. Bryson kuvaa kiintoisasti, kuinka pala kerrallaan tiede kehittyy aina edellisen tiedon päälle välillä kupsahtaen ylösalaisin tai korjaten itseään sitä mukaa, kun tekniikka mahdollistaa tarkemmat mittaukset tai lähestymistavat. Bryson saa tiedemaailman mysteerit tuntumaan trillereiltä, joita eksentriset tiedemiehet käyvät ratkomaan salapoliisin tavoin. Suurin osa aiheista on jännittäviä ja kiintoisia. Jostakin syystä kuitenkin itse ihmisen evoluutio tuntuu minusta aina hieman tylsältä, varmaan jotain traumoja jäänyt koulumaailmasta, kun neandertalilaiset, homo erectukset ja habilikset eivät herätä sen suurempia tunteita. 

Brysonin ote on sangen humoristinen ja paljon tilaa tieteen lisäksi saavat tarinat itse tieteentekijöistä kommelluksineen ja kiistoineen. Luonnollisesti Newtonit, Einsteinit ja Darwinit esittävät tärkeää roolia, mutta kiitettävän paljon Bryson kertoo myös kymmenistä muista suurmiehistä, jotka ainakin koulumaailmassa jäivät pienemmälle huomiolle.

Paljon puhutaan luvuista ja tietyssä vaihessa toistuvat vertauskuvat siitä, kuinka jokin asia on niin ja niin monta kertaa auringon kokoinen, alkavat puuduttaa. Hieman pelokkaasti havaitsin, että nuo luvut eivät oikein meinaa jäädä päähän nykyään, kenties 15 vuotta nuorempi minä imi tietoa itseensä tehokkaammin. Mielenkiintoista oli huomatta, että kirjan tiede on jo osittain vanhentunutta, mm. Higgsin bosoni taidettiin havaita CERNissä jokunen vuosi sitten. 

Äänikirjuus oli taas hieman kaksipiippuinen juttu. Lukija oli loistava ja oikein odotin päivittäistä kuunteluhetkeäni. Kääntöpuoli on sitten taas siinä, että nukkumatti keskeyttää kuuntelukokemuksen ja seuraavana iltana taas sitten kelaillaan tuskaisesti hamuillen kohtaa, johon edellisenä päivänä jäätiin. 

Tämä teos on kyllä yksi lemppareitani, kuten oikein muistelinkin. Hauska, opettavainen, pitää otteessaan, inspiroi ja saa pienen ihmisen ihastelemaan universumin suuruutta ja monimutkaisuutta ja ihmiskunnan yrityksiä ymmärtää, mistä tässä kaikessa on oikein kyse.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Kari Enqvist - Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Tämä Enqvistin teos tarttui sattumalta käteen ihan vain miehen aiempien meriittien perusteella. Sisällöstä ei minulla ollut etukäteen tietoa, mutta luotin Enqvistin kykyyn kirjoittaa mielenkiintoisia teoksia.

Varsinkin alkupuoliskon kuolemaa käsittelevät osiot olivat kiintoisia, joskin masentavia ja ehkä syyskuun helteillä tätä lukiessani tuntui välillä, että kaunis loppukesä on vähän ristiriidassa Enqvistin harmaiden teemojen kanssa. Tämähän ei toki pisteitä kirjalta vähennä, mutta teki omasta lukukokemuksesta osittain tukalan.

Jotenkin hieman töksähtäen tematiikka kääntyi kirkon ja uskonnon tylytykseen, ja loppukirja olikin Dawkinsin tyylistä uskonnon tulkitsemista rationalismin keinoin (mikä toki lähtökohtaisesti on melko mahdoton tehtävä). Enqvistin sanoma oli ainakin minulle hyvin tuttua tavaraa, mutta kiinnostavaa luettavaa toki. Melko militantin asenteen Enqvist aiheeseen ottaa, kenties mies oikein varta vasten pyrki provoisoimaan vastapuolta. Kuten hän itsekin myöntää, vankka luottamus logiikkaan ja totuuteen karsii asiat niin paljaiksi, että ne saattavat kuulostaa kuivilta ja karuilta. Ihminen ei vain ole oikein hyvä ottamaan vastaan näin paljaita totuuksia.

Oma asenteeni uskoon ja huuhaaseen, jos sillä on väliä, on kuitenkin aavistuksen pehmentynyt viime aikoina. Ennen olin vahvasti sitä mieltä, että taikausko, horoskoopit ja muut vastaavat ovat täyttä soopaa ja niihin uskovat ihmiset idiootteja. Sattuneista syistä Perttu Häkkisen radio-ohjelmaan tutustuneena, olen hieman oppinut ymmärtämään näihin rationalismin ulkopuolelle asemoituviin ilmiöiden nimiin vannovia ihmisten ajatuksia ja asenteita. Eli sitä, että ihmisen psykologia on taipuvainen kaikenlaiseen. Tämä ei toki, muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, että täydestä hevonkukusta on kyse.

Ihan hyvää Enqvistiä, mutta ei oikein aihepiiriltään omaan elämääni ajankohtainen. Viime kirjastokäynnillä tarttui kuitenkin samantyylistä settiä mukaan enemmänkin. Saa nähdä jaksaako niihin tarttua vai suosiolla hakeutua muiden aihepiirien pariin.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Matthew Inman - The Terrible and Wonderful Reasons Why I Run Long Distances

Jonkinlaiseen juoksukirjaputkeen olen taas näemmä itseni singonnut. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin sarjakuvakirja jos tarkkoja ollaan. Kirjasen tekijä Matthew Inman tunnetaan paremmin nimellä Oatmeal ja hän suoltaa nettiin sarjakuvia, joihin olen toisinaan törmäillytkin.

Perusidea on toki sitä samaa kauraa kuin muissakin juoksemisesta kertovissa kirjoissa. Juokseminen on tuskallista, hirveää, raskasta, vapauttavaa, nautinnollista, palkitsevaa jne. Tykkäsin silti kovasti Inmanin tavasta suhtautua lajiin. Hän juoksee, koska se tuntuu hyvältä. Verrattuna esimerkiksi Riekin kirjaan, mielestäni tämä teos saattaisi huomattavasti helpommin sytyttää jossakin juoksua vierastavassa lukijassa kipinän lähteä lenkille. Inman näkee juoksemisen ja elämän ylipäätään jotenkin ilahduttavan raikkaasti.

Ei tätä kannata sinänsä verrata muihin aiempiin lukeemiini alan teoksiin, sillä tyyli on niin erilainen. Itse tekstiä on melko vähän ja se on enimmäkseen mietelauseenomaista. Ydinasia on huumorissa ja hauskassa kuvituksessa. Tuntui silti, että tekstin ollessa niin vähäistä, siihen onnistuu uppoutumaan syvemmin ja se tuntuu jotenkin normaalia puhuttelevammalta.

Vaikka huomenna on herätys aamukuudelta ja tiskitkin ovat tiskaamatta, minulla on silti jotenkin levollinen olo. Lähtisinkö lenkille?

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Matti Riekki - Raskas askel

Sentenced-kirjamies Matti Riekiltä on taannoin ilmestynyt juoksuaiheinen Raskas askel, jonka päätin lukaista, kun kirja vain iskettiin pyytämättä käteen suositusten kera. Riekki kertoo, kuinka kaljaa juoskentelevasta musaäijästä tuli juoksenteleva maratoonari ja miten me muut voimme tehdä saman tempun, jos niin haluamme.

Olen jokusen juoksukirjan lukenutkin. Jos Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ja McDougallin (olin kirjoittaa McGonagall, mutta onneksi tarkistin) Born to Run olivat inspiroivia ja filosofisia retkiä ihmisyyden olemukseen, on Riekin tyyli selvästi maanläheisempi ja konstailemattomampi. Mies kertoo, kuinka lahjaksi saatu sykemittari innoitti hänet tutustumaan lajiin ja kuinka juoksusta vähitellen tuli elämäntapa.

Kirjassa on paljon käytännön vinkkejä nännien teippauksesta kenkien valitsemiseen. Aloittelijalle ohjeet ovat varmasti tarpeen, mutta itsestäni tuntui, että olen lukenut samat jutut eri juoksufoorumien sivuilta kymmeniä kertoja. Ehkä en ole vain kohderyhmää. Netti on niin täynnä juoksuaiheista keskustelua, joissa samat aiheet kiertävät kehää. Itsekin ahmin tätä tietoa kovimmassa innostukseni ja juoksun käytännön asioiden suhteen olen toistaiseksi kylläinen. Eli vika ei liene Riekissä, vaan lukijassa.

Mielenkiintoisempaa kirjassa ovat mielestäni matkakuvaukset maratooneilta ja yleinen asenne, jolla Riekki lajiin suhtautuu. Samaistuin erityisesti fiilikseen, jonka saa juostessa talven paukkupakkasöinä tyhjillä kaduilla. Harmi, että oma innostukseni on niin kausittaista. Juoksin viime tammikuun aikana (joka oli vielä perhana kylmä) pari sataa kilometriä, kesän aikana on tuskin satanen tullut täyteen. Ehkä tässä on joku psykologinen juttu, että innostun hommasta silloin, kun se tuntuu haastavalta. Kesän lämpö ja hyvät juoksuolosuhteet laiskistavat ihmisen.

Riekki käyttää myös paljon huumoria omalla suorasukaisella tyylillään, joka oli teoksessa ihan paikallaan. Kirjan perusidea onkin puhua juoksemisesta suomalaisen miehen silmin ilman turhaa ulosteenjauhantaa. Tästä lähtökohdasta teos ajaa mainiosti asiansa. Itse kuitenkin inspiroiduin enemmän McDougallin kuvauksista Meksikon paljasjalkaisista ultramaratoonari-intiaaneista kuin Riekin hiilaritankkauksen sekoittaman suolen toiminnasta. Kävin kuitenkin tänään parin viikon tauon jälkeen juoksemassa, eli vaikka Raskas askel ei olisikaan mikään mestariteos, on se ainakin yhden ihmisen saanut liikkumaan 12 kilometriä.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tommi Liimatta - Waldemar Wallenius: Musaa ja Soundia

Kuuntelin tuossa taannoin kesäiltana radiota (kuunteleeko kukaan enää radiota?) ja ilahduin kuullessani Tommi Liimatan tutun äänen pärähtävän eetteeriin. Lähetyksen tärkein anti oli tieto siitä, että Absoluuttinen nollapiste on taas valmis tekemään uutta musiikkia, mutta pääasiassa keskustelu pyöri miehen uuden kirjan ympärillä. Kyseessä oli siis Musaa ja Soundia, kokoelma suomalaisen musiikkijournalismin pioneerin Waldemar Walleniuksen tekstejä 70-luvulla perustamistaan musalehdistä, Musasta ja Soundista. En ole lukenut kyseisiä lehtiä, eikä Walleniuskaan ole tuttu henkilö, mutta luotin Liimatan arvostelukykyyn ja päätin, että tämä on pakko lukaista.

Musaa ja Soundia koostuu Walleniuksen omaperäisellä tyylillä kynäilemistä bändi-, lp-, sinkku- ja keikka-arvosteluista. Teksteistä huokuu ajan hengelle tyypillinen tunnelma siitä, että maailma ei ollut vielä valmis, musiikissa ei oltu tehty vielä kaikkea ja journalismin tekstilaji ei ollut kypsynyt huippuunsa, vaan hyvinkin vapaamuotoinen ja rönsyilevä ilmaisu oli vielä mahdollista. Nykyään arvostelut ovat kai vain yksi osa levy-yhtiöiden markkinointikoneistoa, mutta Wallenius kirjoitteli rehellisiä mielipiteitään monenmoisesta musiikista omista lähtökohdistaan. Toki suomalaiset musiikkipiirit olivat niin pieniä (ja ehkä ne ovat vieläkin), että aivan perustelematta ei Waldemarkaan kehdannut tylyttää paikallisia bändejä, mutta sangen avoimesti miekkosen kynä on silti sauhunnut.

Musasta ja Soundista voi lukea, minkälaisin sanankääntein esimerkiksi Bohemian Rhapsody tai Dark Side of the Moon otettiin aikanaan vastaan, kun ne ensi kerran ilmestyivät levykauppoihin. On mielenkiintoista tajuta, että tällaisetkin klassikolevyt tai albumit ovat joskus olleet uutta musiikkia. Kirjassa puhutaan paljon suomalaisesta musiikista, kuten Wigwamista, Tasavallan Presidentistä, Hectorista, Juicesta. Näitä sitten peilaillaan ulkolaista (lähtökohtaisesti parempaa?) musiikkia, kuten Zappaa, Zeppeliniä tai Elvistä vastaan. Yleinen draaman kaari heijastelee progen liukumista yhä tavoittamattomimpiin ja itsetarkoituksellisen kompleksisiin sfääreihin ja punkin ryskymistä levylistoille sen vastareaktiona. Kotimainen musiikki lahaa joitakin vuosia muutoksen terävimmän aallonharjan perässä. 

Itselleni monet Walleniuksen intohimon kohteista olivat hieman tuntemattomia, joten ehkä tämän vuoksi joistakin jutuista oli vaikea löytää tarttumapintaa kontekstin puuttuessa, mutta tällaisten bändien tai levyjen kohdalla voi silti viihtyä nautiskelemalla Walleniuksen kirjoitustyylistä ja haistelemalla yleistä vanhan ajan tunnelmaa. Otin varmuuden vuoksi ylös useita miehen suitsuttamia levyjä, voihan olla, että niistä löytyisi uusia tuttavuuksia soittolistoille (Wigwamia on tullut kuunneltua ensi hätään). 

Ajat ovat muuttuneet. Tilaako joku vielä musiikkilehtiä? Oikeilla soittimilla soitettu musiikki ei ole ollut top-listojen kärjessä enää vuosiin. LP-levyillä on pieni kannattajakuntansa, mutta yleisin tapa kuunnella musiikkia taitaa olla striimaamalla sitä Youtubesta puhelimen kaiuttimen läpi. En ole itse sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin, onhan uusilla artisteilla paremmat mahdollisuudet kuin koskaan saada oma musiikkinsa netin kautta koko maailman kuuluville. Mutta on ollut mielenkiintoista tarkastella tätä muutosta. Onhan se eri asia omistaa fyysinen levy ja kuunnella se kokonaisuutena läpi, kuin pistää shuffle päälle jollakin spotifyn valmiiksi räätälöidyllä listalla. Eikä kaikki musiikki ole pilalla ,tokihan "hyvää" musiikkia tehdään vieläkin, se vain pitää osata löytää.

Suosittelen kirjaa kaikille musiikkimiehille ja musiikkinaisille. Itse olen liian nuori tavoittaakseni täyttä nostalgian tasoa, joka kirjasta olisi saatavilla, mutta hieman ikääntyneemmille kirja on varmasti erinomaisen kiintoisaa luettavaa. Tykkäsin!

tiistai 22. toukokuuta 2018

Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis oli vähän hiljattain lukemani Jumalan sanan kaltainen siinä mielessä, että se oli tuollaista näppärää suomalaisesta yhteiskunnasta kertovaa hassuttelua. Ehkä Kyrön romaanissa on aavistuksen Hotakaista lämminhenkisempi ote tosin, ja pidin kyllä teoksesta. Jotenkin mieli kaipaisi välillä jotain eeppisempää ja satumaisempaa luettavaa arkielämän kommellusten sijaan. Seuraava kirjanikin tosin on vielä samaa sarjaa, mutta jospa seuraavalla kirjastoreissulla tarttuisi mukaan jotain muutakin sorttia.

Pääosassa on romanialainen kerjäläinen Vatanescu, joka tulee Suomeen töihin, siis kerjäämään. Kerjäläisen homma on työtä siinä missä muutkin työt työaikoineen ja työsuhdeaterioineen. Vatanescu kyllästyy hommaan ja lähtee kiertämään Suomea kommellusten seuratessa toinen toistaan. Oikeastaan nyt kun tarkemmin miettii, niin en paljon edes muista yksityiskohtia. Ehkä se on jäänyt päällimmäisenä mieleen, että vaikka menee huonosti niin Vatanescu jaksaa sinnikkäästi uskoa toiveensa toteutumiseen ja ottaa kaiken vastaan, mitä hän joutuu kokemaan. Tavoitehan oli siis saada nappulakengät ostettua pojalle.

Tämä tynkäarvioni hieman hävettää, sillä muistan kyllä nauttineeni kirjasta. Ehkä se, että luin puolet kirjasta junassa yhdeltä istumalta on yksi tekijä, miksi jo näin viikon jälkeen kaikki on unohtunut. Pistää hieman miettimään, mitä järkeä on kuluttaa aikaa lukemiseen, jos kirjoista ei mitään muista. On kai joku sanonta tosin, että eihän kukaan muista, mitä söi pari kuukautta sitten, mutta koostut silti kaikista syömistäsi aterioista tai jotain sinne päin. Lisäksi tuntuu, että aika on tällä hetkellä sen verran kortilla, että itse lukeminen kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin bloggaaminen. Pitänee silti pyrkiä jotain aina ylös raapustamaan, näitä vanhoja lukukokemuksia on mukava itse jälkeenpäin muistella, vaikka suuren yleisön suosiota blogini ei olekaan koskaan saavuttanut (joskin ei ollut tarkoituskaan). 


sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Hytti nro 6 on Finlandiavoittaja vuodelta 2011. Kosketukseni Liksomin tuotantoon rajoittuvat  joihinkin novelleihin, joita luettiin ikuisuus sitten lukion äidinkielen tunneilla. Ne taisivat olla esimerkkeinä murteidenkäytöstä kirjallisuudessa ja mieleeni jäi vahva käsitys siitä, että Liksom on kepeä ja hauska kielellä kikkaileva kynäniekka. Jo ensisivuilta asti huomasin kuitenkin, että Hytti nro 6 taitaa olla aivan toisenlainen kirja, kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Suomalaistyttö tuskastelee ihmissuhdesotkujen kanssa ja hyppää Trans-Siperian junaan, ilmeisesti paetaakseen ongelmiaan. Hyttitoveriksi hän saa venäläisen miehen irvikuvan, votkaa ammentavan, vitusta taukoamatta puhuvan Vadimin. Hytti nro 6 kertoo näiden kahden junamatkasta halki Neuvostoliiton köyhyyden, karuuden ja kauneuden. 

Junan ikkunasta näkyy läpileikkaus koko yhteiskunnasta: tiettömiä korpia, revotulia, öljykenttiä, kulkukissoja, naudanlihasäilykkeitä, viinan myynnin kiertämistä, korvattomia miehiä, halpoja naisia, kampiakseleita, mongooliasumuksia, tehtaanpiippuja, luudanvarsia, puolueen mainoksia, isättömiä lapsia, jäähdytysnestekanistereita, voitelurahoja, alakuloisuutta, passiivisuutta, toisinaan vinksahtanutta suoraselkäisyyttä, lunta, pimeää, kylmää, toivottomuutta, optimismia, ruplia, kananpoikia, jätteitä ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä. Liksom itsekin kuvailee kaupunkeja ja kyliä monesti juuri substantiiveja listaten ja toistaa toisinaan itseään luodakseen lukijalle tunteen, että koko itänaapurimme on yhtä ja samaa harmaata paskaa. 

Tytön nimeä ei mainita, eikä hän taida sanoa kirjassa, kuin yhden lauseen. Päähenkilö on siis tarkoituksellisen anonyymi ja häipyy lukijan ulottuvilta. Hyttitoveri sen sijaan puhuu paljon rivoja juttuja elämästä, pilke silmekulmassa, mutta kuitenkin tunkkainen todellisuus läpitunkien. 

Hytti nro 6 on välillä kaunis ja hauskakin. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin raskassoutuinen ja paikallaan junnaava kirja. Alkupuolella erityisesti otin nokkiini siitä, että kun näin huhtikuun loppupuolella kevät jo tekee tuloaan Suomeen ja sääkin on näinä päivinä ollut kesäinen, niin Likson tuputtaa minulle niin masentavaa ja negatiivista tekstiä sivutolkulla. Kirjan loppupuolella toki henkilöihin ehti jossain määrin kiintyä ja itänaapurimme omituisiin olosuhteisiinkin tottui. Yleisellä fiiliksellä, joka kirjasta jäi, ei kyllä Finlandia-palkintoa pokkaisi, jos minä istuisin raadissa.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kari Hotakainen - Jumalan sana

Elämäntilanteellisista seikoista johtuen astelin tuossa viikko kaksi sitten kirjastoon, jossa en ollut ennen käynyt ja hankin kirjastokortin. Oli muuten aika virkistävä kokemus. Itse kirjasto oli oikein viehättävä ja persoonallinen. Koossa se häviää entiselle vakikirjastolleni, mutta nykyäänhän varausjärjestelmät toimivat sen verran saumattomasti, että mieleistä luettavaa löytyy kyllä nopeasti, vaikka juuri siinä kotikirjaston hyllyssä halutun kirjan kohdalla aukko olisikin.

Tutkailinkin hyllykköjä ja napsin muutaman teoksen mukaani ihan ex tempore- meiningillä. Jostain syystä kassiini tarttui kotimaisia 2000-luvun romaaneja tutuilta kirjailijoilta. Näistä ensimmäisenä luin Kari Hotakaisen Jumalan sanan. 

Jumalan sana kertoo konsernijohtaja Jukka Hopeaniemen ja hänen autonkuljettajansa Armaan matkasta Lapista Pasilaan, jossa häntä odottaa aamu-tv:n haastattelu. Tällä matkalla Hopeaniemi avautuu Armaalle elämästään, suhteestaan isäänsä, ja kertoo mielipiteensä kapitalismista, köyhistä ja rikkaista, rahasta, työstä, vallasta ja vapaudesta. Välillä tilannetta tarkastellaan myös Armaan, haastattelija Kontiolahden, ja muutaman muun henkilön näkökulmasta. 

Hotakaisen kieli on jopa runollista hänen kirjoittaessaan rahan liikkeistä ja markkinavoimien mielenliikkeistä. Hopeaniemen osa ei ole kadehdittava, korkeimmalla pallilla on pakko istua yksin. Alkoholisti-isä Uljas oli vanhan koulukunnan mies, joka valmisti teräksestä koneita. Hänen aikaansa raha makasi pankkiholvissa ja sopimukset sinetöitiin votkaryypyillä. Uudessa maailmassa raha liikkuu vinhaa vauhtia ja pysähtyy hetkeksi lepäämään vain jatkaakseen pian matkaansa, kenties jopa toiselle puolelle maailmaa.

Pidin kirjasta ja se oli helppoa luettavaa. Ehkä lopun kliimaksi ei ollut niin järisyttävä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sivuhenkilöt eivät tuntuneet kovin tarpeellisilta. Vaikea sanoa muuttiko teos käsitystäni työstä, vallasta ja vastuusta. Ainakin kävi mielessä, että ehkä tavallisen veronmaksajan rooli onkin loppujen lopuksi ihan mukava kohtalo. Eipähän tarvitse elää ainakaan jatkuvassa stressissä, salailla yritysfuusioita ja pelätä sitä, että tv-toimittajat alkavat suorassa lähetyksessä ruotia syvimpiä salaisuuksia. 

maanantai 8. tammikuuta 2018

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on kirjallisuuden klassikoita ja voin kertoa, että aivan ansiosta. Pienen alkukangertelun jälkeen rakastuin teokseen päätä pahkaa. Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka oikeasti pisti miettimään elämää ja omaa itseään oikein perinpohjaisesti. 

Teoksestahan löytyy kerroksia useampia. Keskiössä on tietenkin Yhdysvaltain 1930- luvun rotuerottelukysymykset. Tummaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Jutun yksityiskohtiin perehdyttyessä käy selväksi, että faktat jäävät nopeasti ennakkoluulojen ja rasismin varjoon. Alabaman Maycombissa mitättöminkin valkoinen on arvohierarkiassa reilusti korkeammalla kuin esimerkillisinkään musta. Leen kuvaus todella avaa ainakin minun silmäni sille, miten barbaarista ihmisen ajattelu on vielä ihan lähihistoriassa ollut. Asiat ovat sittemmin maailmassa ottaneet askeleita oikeaan suuntaan esimerkiksi värillisten ja naisten oikeuksien osalta, mutta valmiita ei kyllä olla, on se vain pakko myöntää. Kotimaista maahanmuuttopolitiikkaa seuratessa törmää yhä jatkuvasti mielipiteisiin, jotka voisivat olla yhtä hyvin Bob Ewellin tai muiden Maycombilaisten suusta.

Kipeistä aiheista on siis puhe, mutta lukija seuraa tapahtumia kahdeksanvuotiaan Scoutin silmien lävitse. Tämä kerrontatapa luo mielenkiintoisen asetelman, jossa lapsuuden viattomuus kohtaa elämän kylmät ja kovat realiteetit. Scoutin ja hänen veljensä Jemin seikkaluissa käsitellään myös teemana ennakkoluuloja esimerkiksi kotiinsa erakoituneen Boo Radleyn tai rouva Dubosen kautta. Scoutin omapäisyydestä ja lapsekkaasta avarakatseisuudesta ei voi olla pitämättä. Kirja kuvaa myös Tommi Liimatan Jeppiksen kaltaisesti maailmaa lapsen silmin, mikä jo itsessään on erittäin nautinnollista luettavaa.

Henkilö, joka nostaa teoksen maailmankirjallisuuden klassikoiden joukkoon, on kuitenkin ehdottomasti Scoutin ja Jemin isä Atticus Finch. Atticus on raiskauksesta syytetyn Tom Robinsonin puolustusasianajaja. Atticus luovii valtavirtaa vastaan ja pyrkii totuuteen välittämättä siitä, että kiitokseksi hän saa tappouhkauksia ja tupakkamällejä kasvoilleen. Hän hoitaa työnsä samoin kuten lastensa kasvatuksen: suoraselkäisesti, empaattisesti ja lujasti, mutta oikein. Muistaisipa sitä omassa elämässä pyrkiä olemaan puoliksikaan Atticuksen kaltainen. Näin uuden vuoden alkaessa on kai hyvä saumakohta avartaa omaa ajatteluaan ja pyrkiä tähän tavoitteeseen.

Mieleen jäi myös, kuinka pahinkaan ihminen ei välttämättä ole läpeensä paha ja voi muuttua. Osa maycombilaisistakin osoittautuu tosipaikan tullen oikeamielisemmäksi, kuin ulkokuori antaa ymmärtää. Tämän kun muistaisi itsekin. Ihmiset, jotka eivät kuulu omaan maailmankatsomuksen piiriin ansaitsevat myös mahdollisuuden osoittaa arvonsa. 

Monenlaisia ajatuksia pyöri lukiessa päässä. Esimerkiksi, sitä harmittelee, että törmää kirjaan vasta näin vanhemmalla iällä. Omassa lapsuudessa oli varmasti hetkiä, jolloin ajautui ympäristönsä ohjailtavaksi, eikä osannut seisoa oman mielipiteensä takana. Toisaalta, Atticusta omiin vanhempiini verratessa, ei voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, kuinka hyvän kasvatuksen sitä on kaikesta huolimatta saanut. Paljon jää mainitsematta, mutta tuntuukin siltä, että Kuin surmaisi satakielen on kirja, johon tulen varmasti vielä jälkeenpäin palaamaan.

Hieno teos siis: moniulotteinen, silmiä avaava, realismissaan järkyttävä, hauska, jännittäväkin ja traaginen. Tämän kun jokainen lukisi, voisi maailma olla rahtusen parempi paikka meille kaikille.