sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tommi Liimatta - Waldemar Wallenius: Musaa ja Soundia

Kuuntelin tuossa taannoin kesäiltana radiota (kuunteleeko kukaan enää radiota?) ja ilahduin kuullessani Tommi Liimatan tutun äänen pärähtävän eetteeriin. Lähetyksen tärkein anti oli tieto siitä, että Absoluuttinen nollapiste on taas valmis tekemään uutta musiikkia, mutta pääasiassa keskustelu pyöri miehen uuden kirjan ympärillä. Kyseessä oli siis Musaa ja Soundia, kokoelma suomalaisen musiikkijournalismin pioneerin Waldemar Walleniuksen tekstejä 70-luvulla perustamistaan musalehdistä, Musasta ja Soundista. En ole lukenut kyseisiä lehtiä, eikä Walleniuskaan ole tuttu henkilö, mutta luotin Liimatan arvostelukykyyn ja päätin, että tämä on pakko lukaista.

Musaa ja Soundia koostuu Walleniuksen omaperäisellä tyylillä kynäilemistä bändi-, lp-, sinkku- ja keikka-arvosteluista. Teksteistä huokuu ajan hengelle tyypillinen tunnelma siitä, että maailma ei ollut vielä valmis, musiikissa ei oltu tehty vielä kaikkea ja journalismin tekstilaji ei ollut kypsynyt huippuunsa, vaan hyvinkin vapaamuotoinen ja rönsyilevä ilmaisu oli vielä mahdollista. Nykyään arvostelut ovat kai vain yksi osa levy-yhtiöiden markkinointikoneistoa, mutta Wallenius kirjoitteli rehellisiä mielipiteitään monenmoisesta musiikista omista lähtökohdistaan. Toki suomalaiset musiikkipiirit olivat niin pieniä (ja ehkä ne ovat vieläkin), että aivan perustelematta ei Waldemarkaan kehdannut tylyttää paikallisia bändejä, mutta sangen avoimesti miekkosen kynä on silti sauhunnut.

Musasta ja Soundista voi lukea, minkälaisin sanankääntein esimerkiksi Bohemian Rhapsody tai Dark Side of the Moon otettiin aikanaan vastaan, kun ne ensi kerran ilmestyivät levykauppoihin. On mielenkiintoista tajuta, että tällaisetkin klassikolevyt tai albumit ovat joskus olleet uutta musiikkia. Kirjassa puhutaan paljon suomalaisesta musiikista, kuten Wigwamista, Tasavallan Presidentistä, Hectorista, Juicesta. Näitä sitten peilaillaan ulkolaista (lähtökohtaisesti parempaa?) musiikkia, kuten Zappaa, Zeppeliniä tai Elvistä vastaan. Yleinen draaman kaari heijastelee progen liukumista yhä tavoittamattomimpiin ja itsetarkoituksellisen kompleksisiin sfääreihin ja punkin ryskymistä levylistoille sen vastareaktiona. Kotimainen musiikki lahaa joitakin vuosia muutoksen terävimmän aallonharjan perässä. 

Itselleni monet Walleniuksen intohimon kohteista olivat hieman tuntemattomia, joten ehkä tämän vuoksi joistakin jutuista oli vaikea löytää tarttumapintaa kontekstin puuttuessa, mutta tällaisten bändien tai levyjen kohdalla voi silti viihtyä nautiskelemalla Walleniuksen kirjoitustyylistä ja haistelemalla yleistä vanhan ajan tunnelmaa. Otin varmuuden vuoksi ylös useita miehen suitsuttamia levyjä, voihan olla, että niistä löytyisi uusia tuttavuuksia soittolistoille (Wigwamia on tullut kuunneltua ensi hätään). 

Ajat ovat muuttuneet. Tilaako joku vielä musiikkilehtiä? Oikeilla soittimilla soitettu musiikki ei ole ollut top-listojen kärjessä enää vuosiin. LP-levyillä on pieni kannattajakuntansa, mutta yleisin tapa kuunnella musiikkia taitaa olla striimaamalla sitä Youtubesta puhelimen kaiuttimen läpi. En ole itse sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin, onhan uusilla artisteilla paremmat mahdollisuudet kuin koskaan saada oma musiikkinsa netin kautta koko maailman kuuluville. Mutta on ollut mielenkiintoista tarkastella tätä muutosta. Onhan se eri asia omistaa fyysinen levy ja kuunnella se kokonaisuutena läpi, kuin pistää shuffle päälle jollakin spotifyn valmiiksi räätälöidyllä listalla. Eikä kaikki musiikki ole pilalla ,tokihan "hyvää" musiikkia tehdään vieläkin, se vain pitää osata löytää.

Suosittelen kirjaa kaikille musiikkimiehille ja musiikkinaisille. Itse olen liian nuori tavoittaakseni täyttä nostalgian tasoa, joka kirjasta olisi saatavilla, mutta hieman ikääntyneemmille kirja on varmasti erinomaisen kiintoisaa luettavaa. Tykkäsin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti