sunnuntai 30. joulukuuta 2012

George R. R. Martin – A Dance with Dragons

 "The night was rank with the smell of man."

Vuosi vaihtuu kohta, mutta ilokseni sain yhden urakan suorittua vielä vanhan vuoden puolella. Martinin viisi giganttista fantasiaeeposta on nyt luettuna. Näillä näkymin kaksi kirjaa olisi vielä mieheltä odotettavissa. Martinin kirjoitustyylin tuntien pahoin pelkään kylläkin, että kahteen teokseen ei mahdu niin paljon sivuja, että tarina saataisiin päätökseensä. Eipä sillä, että se minua haittaisi. Tulkoon vaikka kymmenen teosta, kunhan laatu säilyy ennallaan. Ainoa pelko lienee se, että mies tekee jordanit ja kuolla kupsahtaa kesken urakan. 

Dragonin lukeminen otti aikansa. Iso osa siitä keskittyi kuvamaan itäisen mantereen tapahtumia. Oudot nimet, uudet henkilöt ja pelottavat maat meinasivat pistää pään pyörälle ja jouduin pitämään välillä taukoa. Loppua kohden minäkin sain punaisesta langasta kiinni ja en voinut laskea opusta käsistäni. Seuraava kirja alkaa kyllä jännistä asetelmista. Meereenkin alkaa tuntua jo jokseenkin kodikkaalta, etenkin kun useampi tuttu hahmo löysi vihdoin tiensä kaupunkiin.

Sarja on tavallaan käännekohdassaan. Lohikäärmeet ovat kasvaneet ja Daenerys on käytännössä valmis siirtämään ajatuksensa vähitelleen kohti Westerosia. Paitsi, onhan siellä vielä yksi sota käytävänä, joka varmasti ottaa aikansa. Kuitenkin, kun pöly laskeutuu, toivon lohikäärmeprinsessan olevan vahvempi kuin koskaan. Jos Tyrionista ei tule Daeneryksen neuvonantajaa, olen valmis pukeutumaan haarniskaan ja ratsastamaan sian selässä kustannustoimittajan luokse ja vaatimaan muutoksia. Danin hyvyys ja Tyrionin juonikkuus tulee olemaan jotain eeppistä.

Kerta kaikkiaan, matkan varrella on oppinut rakastamaan monia hahmoja. Impin kappaleet saavat aina hymyn huulille. Cerseikin on aivan mahtava julmuudessaan ja oveluudessaan, häpäistynä tai ilman. Aryasta ei voi olla pitämättä, Jon on isänsä veroinen viisaudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan. Jotkin sankareistamme aiheuttavat vastakkaisia tunteita. Theonille en vain voi antaa anteeksi, vaikka hän kuinka katuisi tekojaan. Stannis on kuiva käpy, Melisandre saisi painua liekkeihinsä. Loput aiheuttavat tunteita laidasta laitaan. 

Juonikuvioita ja näkökulmia on nyt sellainen määrä, että perässä pysyminen alkaa tuottaa jo vaikeuksia. Eri palkkasoturien kiltoja on melkoinen määrä ja kirjanpito siitä, kenelle mikäkin on kulloinkin uskollinen, vaatii kovaa keskittymistä. Sama ilmiö toistuu pohjoisessa, missä on mahdoton olla varma, kuka kenenkin puolella tosiasiassa on. Yksilöiden ja eri ryhmien polittiikaan kun vaikuttaa niin monta seikkaa, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa: perinteet, sukulaissuhteet, naimakaupat, rakkaus, raha, kostonhimo, vallanhalu…lista on loputon. Kertojina Dragonsissa nähdään parisenkymmentä eri kasvoa (tai kasvotonta). Jos näiden hallinta vielä jotenkuten onnistuukin, voi olla varma siitä, että usean sadan muun mainitun hahmon tarinan muistaminen on toivoton urakka. Sukuluetteloista on toki apua, mutta niiden käyttö tuntuu vaikealta ja pelkään, että ne paljastavat aavistuksen liikaa, jos niihin turvautuu varsinkin kirjojen alkupuolilla. Eikä siinä vielä kaikki. Tuntuu siltä, että neljäntoista vuoden takaiset tapahtumat ovat oleellisia loppuratkaisun kannalta. Niistä tihkuu kuitenkin tietoja vain hiljalleen. Ennen pitkää pitänee tehdä itselleen selväksi, mitä oikeastaan silloin tapahtui. Nyt päässä on vain irrallisia palasia. 

Muutama hieno hetki jäi eritoten mieleen. Muurin avaaminen villimiehille oli Jonilta valtavan rohkea päätös. Cersein kävely syntymäasussaan halki King’s Landingin huokui symboliikkaa, mm. pohdinnat Eddard Starkin surmapaikalla. Lohikäärmeiden vapautus oli taas jännittävä ja niiden vaarallisuus ja tuhovoima näyttäytyivät pelottavina. Isojen hetkien vastapainona ovat tuhannet pienet tarinanpätkät, kaskut, huhut, muistelmat, vitsit ja salaisuudet. Ne pursuavat groteskia väkivaltaa, seksiä, huumoria ja kaikkia mahdollisia teemoja, mitä vain kuvitella saattaa. Näistä pienistä yksityiskohdista syntyy, luulisin, se kokonaiskuva, se tunnelma, mikä Martinin maailmassa on uskomattoman kiehtovaa.

Seuraavaksi kai sitten on odotettava. Kumma kyllä, en ole niin kärsimätön kuin voisi kuvitella. Ehkä olen jo aikamies, kun viimeisen sivun saagasta joskus käännän, mutta mitä sitten. Ei se päämäärä, vaan se matka.

torstai 27. joulukuuta 2012

J. R. R. Tolkien - The Hobbit, or There and Back Again

“In a hole in the ground there lived a hobbit.”

Kuten varmaan merkittävä osa suomalaisista fantasiakirjallisuuden ystävistä myös minä olen Tolkien-fani. Vuosia on kuitenkin päässyt vierimään viime visiitistäni Keski-Maahan. Taru Sormusten Herrasta on se tutuin teos, Silmarillionin olen vaivoin rämpinyt kertaalleen läpi ja Hobitin olen tainnut lukaista niin ikään vain yhden kerran. Kauan odotettu leffa on nyt nähty ja mikäs olisi sen luontevampaa kuin palata Hobitin tapahtumiin myös kirjan kautta. Paljon oli nimittäin päässyt unohtumaan.

Leffa vs. kirja –vertailu ei liene kovin kehittävää, joten sivuuttakaamme se kokonaan. Kirja sen sijaan ei ollut näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut mihinkään. Sama jännittävä tarina, samat vekkulit hahmot, sama matka. Nautin kyllä kovasti. Silti, jos järjellä miettii asiaa, nautinto syntyy ennen kaikkea nostalgiasta ja Keski-Maa faniudesta. Huomaan, että on turhaa väkisin yrittää herätellä sisäistä lastaan. Jos sadut eivät kiinnosta, ne eivät kiinnosta.

Juonta tuskin kannattaa kerrata, eiköhän se ole useimmille tuttu. Smaug on tyylikäs vastustaja, vaikka kukistuukin turhan helposti. Paljon jää tavallaan oman mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi Lake Townissa vihjataan olevan hallinnollista skismaa, mutta sitä ei sen kummemmin käsitellä. Lukija saa itse syventää tapahtumien merkitystä, jos hän niin haluaa. Episodimaisuus pomppaa näin toisella kerralla esille, vihollisia tarjoillaan jaksottain valmiiksi pureskelluissa paketeissa. Tosin, ehkäpä kirjan edetessä on havaittavissa jonkinlaista tarinallista kypsymistä. Rytmitys tuntuu muuttuvan ja tunnelma tiivistyy. 

Vihaan muuten kotkia. Ne ovat niin ylivoimaisia. Tämäkin aihe on varmasti toisaalla loppuun käsitelty, mutta pakko kommentoida. Miksi Frodo ja kumppanit eivät lentäneet Mordoriin kotkilla? Tai Bilbo Sumuvuorten yli? Kotkat voisivat perustaa Middle-Earth Airlinesin ja ruveta kuskaamaan väkeä ihan työkseen. Vitun kotkat.

Sormuksen tarina jaksaa kiehtoa, mutta kai sitä voisi siirtyä joskus eteenpäin. Song of Ice and Fire on kohta luettu, mutta muuten fantasia on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Oikein hävettää esiintyä fantasian ystävänä, kun todellisuus on aivan toista. Pitäisi etsiä jokin hyvä kirjasarja ja mielellään sellainen, joka on kirjoitettu jo loppuun asti. Valinta on vaikea, tarjonta on niin laajaa ja tuskin kauttaaltaan kovinkaan laadukasta. Kai se on vain jokin valittava.