perjantai 26. joulukuuta 2014

Randall Munroe - What If?

"What is the farthest one human being has ever been from every other living person? Were they lonely?"

Randall Munroen What If?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions taitaa olla voittanut joitakin tietokirjapalkintoja tänä vuonna. Epäröin hetken, että kannattaakohan tätä lukea vai onko meno liian yliampuvaa. Ilokseni voin sanoa, että kyllä kannatti. Vaikka absurdeihin sfääreihin mennäänkin, on taustalla kivenkovaa fysiikkaa, matematiikkaa ja kemiaa. Paljon uutta tuli taas opittua.

Munroe on entinen NASAn työntekijä ja sarjakuvataiteilija. Taustansa ansiosta mies pystyy syvällisten analyysien lisäksi kuvittamaan ajatuksiaan hauskalla tavalla. Hän pitää samannimistä blogia, johon lukijat voivat lähettää kysymyksiään. Kirja onkin enimmäkseen vain kooste blogin parhaista paloista. Kysymykset vaihtelevat tähtitieteellisistä ruohonjuuritasolle. Onko mahdollista itkeä niin paljon, että kuivuu? Mitä jos kaikki maailman ihmiset hyppäisivät samanaikaisesti? Mitä tapahtuisi, jos tekisi tiilistä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän siten, että jokainen tiilistä olisi tehty alkuaineesta, jota se edustaa taulukossa. Viimeisin kysymys on yksi lemppareistani. Siihen asti menee ihan hyvin kunnes tullaan fluoriin. Lopputulos onkin sekoitus myrkyllistä savua, liekkimerta, ydinräjähdystä ja tappavaa säteilyä.

Munroe kirjoittaa hauskasti ja viljelee paljon viittauksia populäärikulttuuriin. Suomikin mainitaan (torilla tavataan!). Jos maapallo lopettaisi yhtäkkiä pyörimisen, olisi Helsingin tunneliverkostot hyvä paikka odotella tuulen laantumista. Suosittelen kaikille tieteen ystäville lämpimästi. 

Matti Riekki - Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

"Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio."

Sentenced on olennainen osa nuoruuttani. Olen kuitenkin sen verran vähäikäistä sorttia, että havahduin bändin ylivoimaisuuteen vasta poikien jo lapioidessa kuoppaa arkullensa. Yksi livekokemuskin löytyy: hautajaiskeikalle en päässyt, koska se oli K-18, mutta edellisenä päivänä järjestettiin ikärajattomat ruumiinvalvojaiset. Oikeastaan se olikin ensimmäinen keikka jossa ikinä olin, ellei sitten jotain Aikakonetta tai Risto Järvenpäätä lasketa. Hyviä muistoja, tupakansavulla kyllästetty Club Teatria, mustaa fanikansaa ja kaveri tilasi tiskiltä tuopillisen kylmää maitoa. Uskottelenkin itselleni aina, että miesten paras annettiin tuona ensimmäisenä iltana ja seuraavan päivän jäähyväiskeikka meni krapulafiiliksissä.

Olikin ilo ostaa itselle joululahjaksi tarina yhdestä lempibändistäni. Kirja käy kronologisesti läpi miekkosten taipaleen Muhoksen pelloilta maailman metallifestivaaleille. Matka onkin aika täsmälleen sellainen kuin voi kuvitellakin. Pohjoispohjalainen "juodaan viinaa turvat tukossa"- mentaliteetti tuntuu tutulta. Huumeisiin ja naisiin ei kuulemma juuri kajota, uskoisikohan tuota. Bändin jäsenet osaavat olla omia itsejään joka tilanteessa. Ulkopuolisille tämä saattaa toki tuntua puhtaalta vittuilulta.

Riekki keskittyykin kuvailemaan bändin ilmapiiriä ja asennetta musiikkiin ja elämään paljon. Jos kritiikkiä saa esittää, niin olisin kaivannut vielä yksityiskohtaisempaa sukellusta esimerkiksi sanoituksiin ja sävellyksiin ja niiden syntyyn. Toisaalta juurikin Tenkulan pään sisään pääseminen tuskin olisi onnistunut, vaikka mies olisikin ollut haastatteluja antamassa (RIP). Kirja vain vahvisi käsitystäni siitä, että Tenkula kuuluu suurten suomalaisten säveltäjien joukkoon. Itsemurha-metallin sekaan piilotetut melodiat ovat pysyneet piilossa suurelta yleisöltä, mutta metalli oli vain väline miehelle. Mies kommentoikin, että olisi mukavaa tehdä kipaleita vaikkapa TikTakille.

Sentencedin tarina kannattaa ehdottomasti lukea. Vielä enemmän suosittelen tutustumaan bändin musiikkiin. Vaihtelua löytyy alun kuolonkorinoista viimeisempien albumien herkistelyihin. Levyt soimaan ja hirttosilmukkaa virittelemään sitten vain!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Miika Nousiainen on käsittääkseni jonkinlaisessa hyvän kirjailijan maineessa. Tulipa korkattua miehen Maaninkavaara, kun suositeltiin. Hauskaa oli!

Juoksija-Jarkko ei systä tai toisesta palaa kisamatkalta koskaan. Tästä käynnistyy Huttusten perheessä suruprosessi, jonka osa perheenjäsenistä hallitsee paremmin kuin toiset. Eniten menetys iskee isä Marttiin. Perheen tytär Heidi rientää kuitenkin apuun lupauksella aloittaa kestävyysjuoksuharjoittelun, jotta Martti saisi käsiteltyä surunsa valmentamisen kautta. Valitettavasti juoksu ei ole Huttusille pelkkä harrastus, vaan elämäntapa. Absurdeja tilanteita seuraa.

Martti on hieno hahmo. Hän elää jossain kaukana menneessä maailmassa, jossa Suomi on kestävyysjuoksun suurmaa ja jossa koulumatkat kuljetaan hiihtäen. Lasse Viren, Kaarlo Maaninka, Paavo Nurmi ovat Martin idoleita. Martti ei juo kahvia, ellei kyse ole kultamitalikahveista. Kestävyysjuoksu on Martille filosofia, josta hän ammentaa elämän ohjeensa. 

Heidin lenkki lenkiltä koveneva harjoittelu on lopulta melko yliampuvaa. Kuitenkin kovasta treenauksesta lukeminen sai muistelemaan omia urheiluvuosia ja nimen omaan niitä harjoituksia, joissa puristi itsestään kaiken irti. Nykyään moista kokee enää harvemmin. Pakko kai käydä lenkillä huomenna. Kiertämättömät ratakierrokset määrittävät ihmisen viimeisellä tuomiolla.

Ihan pelkkää komedia Maaninkavaara ei toki ollut. Avioeron partaalla tasapainottelu on varmaan todellista lukemattomille suomalaispariskunnille, joiden suhteesta kaikki hyvä on hävinnyt ja jäljelle on jäänyt pelkkä kelvollinen. Martin mielenterveyden tilastakin voidaan olla montaa mieltä.

Plussat Nousiaiselle! Ehkä kuitenkin tekisi taas mieli lukea jotain arkielämän ulkopuolelta ammentavaa kirjaa. Jotain eeppistä. 


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Luin kirjan. Outo fiilis. Blogini on tainnut näyttää aika kuolleelta viimeiset puoli vuotta. En ole ollut varsinaisesti tauolla tai muutenkaan kiireinen - en vain ole lukenut mitään. Eiköhän tämä tästä lähde taas rullaamaan. Pitää kai vähentää tietokonepelaamista.

Luin Sinuhen! Viime kerrasta vierähtikin vuosikymmen. Vilkuilin vähän muiden bloggaajien arvioita ja samankaltaisia fiiliksiä oli monella herännyt. Nuorella lukijalla huomio kiinnittyy erityisesti seikkailuun ja Sinuhen ihmeelliseen tarinaan. Kypsemmällä iällä taas hoksaa, että taustalla on paljon yhteiskunnallisia ja filosofisia teemoja. Ei niin, että edes laskisin itseäni millään tasolla kypsäksi lukijaksi. Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät olleet menettäneet viehätystään vähääkään.

Ajattelin, että en paloittele näin hienoa kirjaa liian pieniin osiin ja analysoi sitä pilalle. Sinuhe on luonnollisesti lempikirjojani (niin kuin niin monen muunkin) ja kirjan kautta alunperin Waltarin erinomaisuuden keksinkin. Nuoreen lääkäriimme on vain niin helppo samaistua. Yksin hän eli kaikki elämänsä päivät ja sai lopulta maljansa täytenä. Alla joitakin havaintoja kuitenkin kirjasta.

Naiset. Nefernefernefer on suosikkini. Niin kaunis ja niin vaarallinen. Hän ei jätä uhreilleen yhtään mitään, ellei sitten kovettuneen sydämen. Minea on aika tavallinen tytönheitukka. Hänelle käy köpelösti. Merit on mukavan rauhallinen ja järkevä tapaus. Tragediaan tämäkin suhde tottakai päättyy. Muista naishahmoista erityismaininnan saakoon Baketamon, jonka kivimajan rakennusprosessia teki pahaa katso; sekä Muti, joka jaksaa purnata tutulla tyylillään kerta kerran jälkeen. Waltarin naiskäsityksestä on ollut ennenkin puhetta. Realistista? Ehkä ei. Viihdyttävää? Todellakin.

Kaptah. Hänen vuokseen välillä itkee ja useimmiten nauraa. Tämä silmäpuoli orja on liukas suustaan  ja ovela päästään. Hän on täysin uskollinen isännälleen ja varastaakin tältä vain kohtuullisesti. Viiniruukut ovat hänen suuri heikkoutensa. Vuosien vaihtuessa rikkaudet tulevat ja menevät, kilot kertyvät ja karisevat, mutta lopussa voi aina luottaa siihen, että Kaptah keplottelee itsensä pois vaikeuksista. Hän on "järkevämpi" isäntäänsä siinä, että osaa nauttia elämästä sellaisena, kuin se hänelle annetaan, ja ymmärtää, että on kenties viisampaa olla itsekäs kuin kantaa turhaan tuskaa muiden vuoksi.

Egypti. Satumainen, kaunis, eläväinen. Tulvat huuhtovat Niilin suistoa ja härski öljy ja lantakakut tuoksuvat köyhien kortteleissa. Kansat kapinoivat ja sotivat, kukoistavat ja romahtavat. Faaraot ja jumalat käyvät keskenään julmaa leikkiä, jonka viime kädessä maksaa kansa verellään ja hiellään. Voittajiksi selvityvät vain Niilin kylläiset krokotiilit. 

On kai turhaa jatkaa. Tämä on jokaisen luettava joskus. Upea kirja.   

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ken Follett - The Pillars of the Earth

Huh heijaa. Vihdoin se on ohi. Ostin tämän kirjan viime kesänä matkalukemiseksi toisella puolen maapalloa. Alku vaikuttikin ihan lupaavalta ja nautiskelin parisataa sivua nopeasti maisemien vaihtuessa ympärillä. Kunnes kirja eräänä päivänä varastettiin hostellini dormihuoneesta. Mysteeriksi jäi oliko syypää kenties katala siivoja vai joku röyhkeä huonetoverini. Olisivat vieneet rahat ja passit mieluummin. Mutta että kesken olevan kirjan. Aargh.

Kirjastosta löytyi kuitenkin apu hätääni. En oikein tiedä, mitä ajattelisin Follettista. Pidin Taivaan pilareiden eeppisyydestä ja keskiaikameiningistä. Katedraalit nousevat, kansa näkee nälkää ja kuninkaat kaatuvat. Huomio pyörii pienessä ydinporukassa, joka tarpeen tullen pyöräyttää myös mukuloita nousemaan uusiksi päähenkilöiksi kattamaan ne vuosikymmenet, jotka Kingsbridgen massiivinen rakennusurakka vaatii. 

Sankari- ja vihulaiskaarti on sekalainen sakki. Tom Builderin haave on rakentaa jotain suurta. Priori Philip haluaa taas kunnioittaa Jumalaa nostamalla Kingsbridgen entiseen loistoonsa. Jack on myös pohjimmiltaan raksamiehiä, mutta yleisnerokin kuvaisi miestä hyvin. Aliena on vannonut kuolevalle isälleen palauttavansa sukunsa kunnian ja aseman. William Hamleigh ja piispa Waleran heittelevät valitettavasti kapuloita rattaisiin, minkä ennättävät.

Henkilöt ovat kuitenkin hyvin ohuita loppujen lopuksi. Hyvikset erottaa pahiksista jo ulkonäöstä alkaen. Koko tuhatsivuinen eepos toistaa samaa kaavaa. Kaikki näyttää menevän hyvin, kunnes William saapuu ratsullaan aiheuttamaan ongelmia. Philip ystävineen keksii kuitenkin keinot kerta toisensa jälkeen. Välillä teksti ja juonenkäänteet tuntuvat lapsellisilta. On aina selvää, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Tulipalot, hirmumyrskyt ja yllätyshyökkäykset kenties hidastavat katedraalin nousemista, mutta se, mikä ei tapa, vahvistaa Kingsbridgeä.

En osaa sanoa juuta enkä jaata. Luin kuitenkin innokkaasti, koska halusin nähdä rakennuksen nousevan ja kuulla selitykset taustalla piileviin mysteereihin. Myös kansan kärsimys ja pienet yksityiskohdat sitä vastaan taistellessa oli mukavaa seurattavaa. Follettin mielikuvitukseton kielenkäyttö aiheutti kuitenkin pään pudistelua toisinaan. Pelimaailmasta lainatakseni tarina tuntui myös putkijuoksulta, johon oli scriptattu sekaan erilaisia episodeja ja välianimaatioita.

Follettilla on vielä paljon opittavaa kirjailijana, mutta aivan hakoteillä ei sentään olla. Tykkäsin pienin varauksin.

torstai 16. tammikuuta 2014

Ilmari Kianto - Punainen viiva

Kiannon Punainen viiva taitaa olla näitä äikänopettajien lemppareita. Ei kai ole kovin trendikästä sanoa näin, mutta kansankynttilöiden maku ei ole tässä tapauksessa ollenkaan paskempi. Tykkäsin puoliyllättäen kirjasta, vaikka se on vanhempi kuin äitini äidin äiti. 

Suomen syrjäisimmillä saloilla on köyhä meininki ja suurimpiin iloihin kuuluu kuppi kahvia kerran vuodessa. Internalioottiset tuulet kuitenkin puhaltelevat sosiali-rattisen aatteen nostellessa päätään ympäri maata. Ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja punaisen viivan vetäminen kummassa karsinassa kuuluu lopettavan sorron yön, porvarien sikailun ja saavan köyhimmänkin pirtin pöydät notkumaan hunajata ja kermaa.

Topi ja Riika innostuvat myös ihmeellisistä uutisista ja salaa toivovat, silloin kun ainaiselta työltään ennättävät, että heidänkin lapsensa vielä saavat yllensä puhtaan paidan ja jalkaan kengät.  Kianto kirjoittaa elävästi ja vivaihteekkaasti. Pariskunnan sanailu on jäyheän pörsyvää perisuomalaiseen tapaan ja sitä seuraa ilolla. Luontoa kuvataan myös kernakkaasti ja päätapahtumien laitamilla saamme kuulla esimerkiksi russakoiden, hurttien ja karhun mielipiteitä maailman menosta. 

Loppu on kyllä aika karu ja sydänalaa meinasi oikein kylmätä viimeisten sivujen aikana. Pirtin akkunassa on vain yksi lasinen ruutu, mutta turhaa sitäkään on tuijottaa - temokratiaa ei näy ja kuulu.  

Pidin ja suosittelen. Yleisivistävää, kaunista, hauskaakin ja kaikinpuolin laadukasta suomalaista kirjallisuutta.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Douglas Adams - The Restaurant at the End of the Universe

"There is a theory which states that if anyone discovers exactly what the Universe is for and why it is here, it will instantly disappear and be replaced by something even more bizarre and inexplicable. There is another theory which states that this has already happened."

Linnunrata-saaga jatkuu universumin saloja selvitellessä. Kuten matkat yleensä, tämäkin on täynnä mutkia. Vogonien yllätyshyökkäys sattuu harmittavasti samaan aikaan, kun Heart of Goldin keskustietokoneen kapasiteetti on varattu teen keittämiseen. Monien kinkkisten käänteiden jälkeen nälkä yllättää sankarimme ja lähin ruokapaikka (paikassa, mutta ei ajassa) sattuu olemaan Maailmanlopun ravintola. Miten mainio konsepti! Hyvää ruokaa, kevyttä musiikkia, ikkunoista avautuva näkymä maailmankaikkeuden tuhoutumiseen ja mikä parasta - pöytävarauksen voi tehdä jälkikäteen.

Suurin ongelma aikamatkailussa ei ole suinkaan vahingossa tuleminen omaksi isäkseen tai äidikseen, sillä kyllähän avarakatseinen ja tasapainoinen perhe suurempiakin ongelmia pystyy selättämään. Vaikeinta on kielioppi. Futuureista ja imperfekteistä ei ole paljon hyötyä, vaan monimutkaisempia rakenteita tarvitaan. Arthur ja Ford eksyvät ajan pyörteisiin ja päätyvät esihistorialliseen Maahan seuranaan sekalainen joukko parturikampaajia, markkinointipäälliköitä ja johdon konsultantteja. Tulen tai pyörän keksiminen ei tunnu onnistuvan näiltä B-luokan kansalaisilta (tiedemiehet ja muut suurmiehet ovat A-luokkaa ja ihmiset, jotka tosiasissa tekevät jotakin kuuluvat C-luokkaan). Toivosta ollaan jo luovuttu, kunnes yllättäen Scrabble-pelin lomassa laudalle muodostuu sattumalta maailmankaikkeuden perimmäinen kysymys: "Mitä tulee, kun kertoo kuuden yhdeksällä?"

Erittäin nautinnollista luettavaa kerrassaan. Tapahtumat vaikuttavat kenties sekavilta, mutta Linnunradan käsikirja liftareille auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. The Guide is definitive. Reality is frequently inaccurate. Adamsin mielikuvitus kiertää täysin omia ratojaan. Hän nauraa iloisesti ihmisen pienuudelle. On mahdoton tehtävä edes yrittää valita parhaita kohtia, mutta koetan silti. Suuren profeetta Zarquonin toisen tulemisen kirkko saa viimein vastauksen pitkälle odotukselleen, kun messias viimein ilmestyy lopunajan ravintolaan - valitettavasti aavistuksen liian myöhään. "Er, how are we for time?" he said. "Have I just got a min-" And so the Universe ended. Toinen esimerkki liittyy matkustajakoneeseen, jonka lähtö on viivästynyt planeetan sivilisaation tuhon vuoksi ja erityisesti siksi, että koneesta puuttuu lautasliinat, joita ilman se ei voi sääntöjen mukaan startata. The statistical likelihood is that other civilizations will arise. There will one day be lemon-soaked paper napkins. Till then there will be a short delay. Please return to your seat.

Erinomaista, kerrassaan erinomaista.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Richard Dawkins - The Blind Watchmaker

"The children of Israel, according to the Exodus story, took 40 years to migrate across the Sinai desert to the promised land. That is a distance of some 200 miles. Their average speed was, therefore, approximately 24 yards per day, or 1 yard per hour; say 3 yards per hour if we allow for night stops."

Liika on liikaa, mutta toisaalta parempi liikaa kuin liian vähän. Tässä päällimmäiset tuntoni päädyttyäni jälleen kerran ihmettelemään elämän monimuotoisuutta Richard-sedän kanssa. Tuntuu vain, että Dawkinsin tyyli ja tarinat alkavat olla niin tuttuja, että alkuihastus on päässyt hieman lakastumaan. Niin kai tosin käy kaikissa suhteissa ja tilalla on vaihe, jossa toisessa alkaa huomaamaan vikoja ja löytämään luurankoja komeroista. Kenties näin on hyvä - olisikin epäilyttävää, jos eläintieteilijältä ei löytyisikään kasakaupalla pölyttyneitä fossiileja kaappien kätköistä. 

Sokea kelloseppä on analogia evoluutiolle, joka jollain ihmeen keinolla onnistuu luomaan yksinkertaisesta monimutkaista silmät ummessa. Sattumasta ei ole kysymys, vaikka joku näin saattaisikin erehtyä äkkivilkaisulla luulemaan. Vanhaa asiaa Dawkins tosiaan kierrättää häikäilemättä, mutta löytyy Kellosepästä paljon uutta ja mielenkiintoistakin. Jännittävimmästä päästä on esimerkiksi miehen tehtailema tietokoneohjelma, jonka tulosteiden kompleksisuus yllätti luojansakin. Lisäksi kappale taksonomiasta opetti uutta. Olenkin miettinyt, miksi kirjahyllyä järjestellessä tuntuu aina siltä, että jokin kirja ei halua tulla luokitelluksi.

Niistä luurangoista. Dawkins käyttää todella paljon vertauskuvia, jotka yksinkertaistavat ja helpottavat asioiden ymmärtämistä, mutta mahdollisesti johtavat toisinaan harhaan. Mies kyllä varoittaakin juuri tästä ja tuntuu pitävän huolen siitä, että kaikkien osapuolien näkökulmat esitetään loogisesti ja totuudessa pysyen. Dawkins on niin taitava argumentoija, että se kääntyy melkein heikkoudeksi. Voisin hyvin kuvitella hänen pystyvän todistamaan maan litteäksi ajatusleikkiensä avulla. Siksi lukijan olisi hyvä muistaa ajatella välillä itsekin, eikä vain nautiskella Dawkinsin ajatuksenjuoksusta.

Tällä kertaa uskovien tylytys jätetään vähemmälle, vaikka rivien välistä lukien tuntuukin siltä, että Dawkins vain hädin tuskin saa pidettyä kielensä kurissa. Ehkä tässä kahden osapuolen päättömässä vihanpidossa parasta onkin saada seurata sivusta, kun aitaa kaatuu. Toisaalta, onhan niitäkin, jotka eivät voi kuvitella parempaa viihdettä, kuin ydinsodan katsominen televisiosta popcornin ja limulasin kera. Tuntuu siis siltä, että olen lukenut toistaiseksi tarpeeksi Dawkinsia. En lupaa, enkä vanno kuitenkaan mitään jatkon suhteen. Ihminen harvoin tekee tai lukee sitä, mikä hänelle olisi tarpeellisinta.