Kiannon Punainen viiva taitaa olla näitä äikänopettajien lemppareita. Ei kai ole kovin trendikästä sanoa näin, mutta kansankynttilöiden maku ei ole tässä tapauksessa ollenkaan paskempi. Tykkäsin puoliyllättäen kirjasta, vaikka se on vanhempi kuin äitini äidin äiti.
Suomen syrjäisimmillä saloilla on köyhä meininki ja suurimpiin iloihin kuuluu kuppi kahvia kerran vuodessa. Internalioottiset tuulet kuitenkin puhaltelevat sosiali-rattisen aatteen nostellessa päätään ympäri maata. Ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja punaisen viivan vetäminen kummassa karsinassa kuuluu lopettavan sorron yön, porvarien sikailun ja saavan köyhimmänkin pirtin pöydät notkumaan hunajata ja kermaa.
Topi ja Riika innostuvat myös ihmeellisistä uutisista ja salaa toivovat, silloin kun ainaiselta työltään ennättävät, että heidänkin lapsensa vielä saavat yllensä puhtaan paidan ja jalkaan kengät. Kianto kirjoittaa elävästi ja vivaihteekkaasti. Pariskunnan sanailu on jäyheän pörsyvää perisuomalaiseen tapaan ja sitä seuraa ilolla. Luontoa kuvataan myös kernakkaasti ja päätapahtumien laitamilla saamme kuulla esimerkiksi russakoiden, hurttien ja karhun mielipiteitä maailman menosta.
Loppu on kyllä aika karu ja sydänalaa meinasi oikein kylmätä viimeisten sivujen aikana. Pirtin akkunassa on vain yksi lasinen ruutu, mutta turhaa sitäkään on tuijottaa - temokratiaa ei näy ja kuulu.
Pidin ja suosittelen. Yleisivistävää, kaunista, hauskaakin ja kaikinpuolin laadukasta suomalaista kirjallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti