Richard Dawkins - The Blind Watchmaker

"The children of Israel, according to the Exodus story, took 40 years to migrate across the Sinai desert to the promised land. That is a distance of some 200 miles. Their average speed was, therefore, approximately 24 yards per day, or 1 yard per hour; say 3 yards per hour if we allow for night stops."

Liika on liikaa, mutta toisaalta parempi liikaa kuin liian vähän. Tässä päällimmäiset tuntoni päädyttyäni jälleen kerran ihmettelemään elämän monimuotoisuutta Richard-sedän kanssa. Tuntuu vain, että Dawkinsin tyyli ja tarinat alkavat olla niin tuttuja, että alkuihastus on päässyt hieman lakastumaan. Niin kai tosin käy kaikissa suhteissa ja tilalla on vaihe, jossa toisessa alkaa huomaamaan vikoja ja löytämään luurankoja komeroista. Kenties näin on hyvä - olisikin epäilyttävää, jos eläintieteilijältä ei löytyisikään kasakaupalla pölyttyneitä fossiileja kaappien kätköistä. 

Sokea kelloseppä on analogia evoluutiolle, joka jollain ihmeen keinolla onnistuu luomaan yksinkertaisesta monimutkaista silmät ummessa. Sattumasta ei ole kysymys, vaikka joku näin saattaisikin erehtyä äkkivilkaisulla luulemaan. Vanhaa asiaa Dawkins tosiaan kierrättää häikäilemättä, mutta löytyy Kellosepästä paljon uutta ja mielenkiintoistakin. Jännittävimmästä päästä on esimerkiksi miehen tehtailema tietokoneohjelma, jonka tulosteiden kompleksisuus yllätti luojansakin. Lisäksi kappale taksonomiasta opetti uutta. Olenkin miettinyt, miksi kirjahyllyä järjestellessä tuntuu aina siltä, että jokin kirja ei halua tulla luokitelluksi.

Niistä luurangoista. Dawkins käyttää todella paljon vertauskuvia, jotka yksinkertaistavat ja helpottavat asioiden ymmärtämistä, mutta mahdollisesti johtavat toisinaan harhaan. Mies kyllä varoittaakin juuri tästä ja tuntuu pitävän huolen siitä, että kaikkien osapuolien näkökulmat esitetään loogisesti ja totuudessa pysyen. Dawkins on niin taitava argumentoija, että se kääntyy melkein heikkoudeksi. Voisin hyvin kuvitella hänen pystyvän todistamaan maan litteäksi ajatusleikkiensä avulla. Siksi lukijan olisi hyvä muistaa ajatella välillä itsekin, eikä vain nautiskella Dawkinsin ajatuksenjuoksusta.

Tällä kertaa uskovien tylytys jätetään vähemmälle, vaikka rivien välistä lukien tuntuukin siltä, että Dawkins vain hädin tuskin saa pidettyä kielensä kurissa. Ehkä tässä kahden osapuolen päättömässä vihanpidossa parasta onkin saada seurata sivusta, kun aitaa kaatuu. Toisaalta, onhan niitäkin, jotka eivät voi kuvitella parempaa viihdettä, kuin ydinsodan katsominen televisiosta popcornin ja limulasin kera. Tuntuu siis siltä, että olen lukenut toistaiseksi tarpeeksi Dawkinsia. En lupaa, enkä vanno kuitenkaan mitään jatkon suhteen. Ihminen harvoin tekee tai lukee sitä, mikä hänelle olisi tarpeellisinta.