perjantai 15. syyskuuta 2017

Hermann Hesse - Siddhartha

Latasin puhelimeeni jonkinmoisen Project Gutenberg -sovelluksen, josta siis löytyy runsas määrä ilmaista luettavaa. Toki tarjontaa rajoittaa se, että teosten tulee olla ylittänyt tekijänoikeuksien parasta ennen -päiväys. Käytännössä tarjolla on siis vanhoja klassikoita, ihan viimeisimpiä Ilkka Remeksen trillereitä on sovelluksesta turha etsiä.

Teokset voivat olla siis ikäloppuja, kuten valitsemani vuonna 1922 julkaistu Hessen Siddhartha, mutta ajan hammas on siten lempeä, että se ei pure tekstiin, joka on kirjoitettu sopivan ajattomasti. Siddhartha oli erittäin positiivinen yllätys, kauniisti kirjoitettu, satumainen ja syvällinenkin tarina itseään etsivästä nuorukaisesta. Muistan hämärästi joskus kouluaikoina lukeeneni Hessen Demianin, ja jos oikein muistan, niin pidin siitäkin kirjasta kovasti. Jostain syystä mieleni haluaa kytkeä Siddharthan samaan kastiin esimerkiksi Waltarin Mikael Karvajalan tai Johannes Angeloksen kanssa. Ehkä se on se nuoren sielun tuska ja jonkin suuremman etsiminen, mikä molempien kirjailijoiden hahmoissa kytee voimakkaana.

Siddhartha käy läpi monenmoisia vaiheita totuutta etsiessään. Hän on kunniallinen poika, noudattaa rituaaleja tapoja, hylkää maallisen maailman, paastoaa, kuuntelee opetuksia, oppii kuuntelemaan ja ajattelemaan, kääntää selkänsä opetuksille, katsoo muita alaspäin, kokee syntisen maailman, unohtaa opetukset, oppii rakastamaan, unohtaa kuinka kuunnella tai ajatella, vajoaa maallisiin huoliin, on valmis heittämään henkensä, irtautuu syntisestä maailmasta, katsoo muita ylöspäin, kokee tuskaa, ja loppujen lopuksi, löytää rauhan ja ymmärryksen ja saa viisaan miehen hymyn huulilleen.

Viisautta ei voi oppia opettajilta. Siddharthan polku on varmasti tuttu useimmille meistä. Toisinaan maailma tuntuu oudolta ja sen ihmiset ovat kuin muurahaisia, jotka vaistojensa varassa etenevät päivästä toiseen näkemättä kokonaisuutta. Sitä ajattelee olevansa itse muurahaispesän yläpuolella katselemassa sitä sekasortoa ja tietävänsä paremmin. Vilkaisu peiliin paljastaisi, että samat muurahaisen leukaperät sieltä takaisin louskuttavat. 

Jos maailma olisi musiikkia, harmonia ja sävelten verkko, sitä kuvittelee olevansa melodia, joka soi taustaharmoniaa vasten. Musiikki kuulostaa kuitenkin hyvin riitasointuiselta, sävelten sekamelskalta, kuin joltain modernistiselta sävellykseltä, josta ei saa otetta, atonaaliselta, dissonoivalta Stravinskyn sinfonialta. Ehkä ongelma onkin siinä, että oma melodia on vain väärässä sävellajissa. Jos soittaa Piippolan vaaria C-duurin soinnuilla, mutta päämelodia on F#-duurissa, on lopputulos rumaa jälkeä. Kun sitten viimein ymmärtää transponoida elämänsä sävelkulun samaan sävellajiin maailman harmonian kanssa, kaikki loksahtaakin paikoilleen ja kokonaisuus muodostaa sittenkin funktionaalisen harmonian, jossa yksikään sävel ei ole väärällä paikalla ja kuinka jokainen hiiala hiiala hei tavoittaa akselistot korvan sisässä, soittajan käden asento on oikein ja kappale on esitetty täsmälleen siten, miten se on etukäteen kirjoitettu ja ennalta sovittu. Lapsena pianon edessä istuessani kummastelinkin aina vähennettyjä sointuja, kuinka rumia ne ovat, eivätkä sovi mihinkään luontevasti. Nykyään vähennetyt soinnut ovat aivan normaalin kuuloisia esimerkiksi dominanttien korvaajina ja musiikki olisi huomattavasti köyhempää ilman niitä (ylinousevien kanssa en ole ihan vielä päässyt täyteen sopuun, vaikka kyllä niilläkin on aikansa ja paikkansa).

Tämä musiikkianalogiani lähti vähän harhailemaan, enkä tiedä allekirjoittaisiko Hesse tai Siddhartha näitä sanojani, mutta tällaisia ajatuksia lukijassa heräsi. Pidin siis kirjasta kovasti ja uskon tai ainakin haluan toivoa, että pystyisin oppimaan Siddharthalta jotain, mitä voisin soveltaa oikeassa elämässä. "Etsivä löytää" ei tosin Siddharthan mukaan pidä paikkaansa, muuten saattaa käydä kuten Govindalle. Siddhartha on ajaton kirja, johon lienee vielä joskus syytä palata. Diippiä buddhameininkiä ja "we are all of one" -filosofiaa viihdyttävässä satumuodossa. 

perjantai 1. syyskuuta 2017

Elizabeth Gilbert - Eat, Pray, Love

Eat, Pray, Love on kymmenisen vuotta vanha sittemmin elokuvanakin ilmestynyt kertomus naisesta, joka lähtee etsimään itseään vuodeksi Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Kirja lienee jonkinlainen inspiraation lähde tuhansille naisille parisuhdeongelma- sekä travellausoppaana. On positiivista, että kirja rohkaisee ihmisiä matkustelemaan ympäri maailmaa ja auttaa pohtimaan omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, mikä kieltämättä joskus arjen pyörteissä jää taka-alalle. Silti mielestäni Eat, Pray, Love on todella huono kirja.

Gilbert kirjoittaa teoksessa omista kokemuksistaan. Traaginen avioero, henkinen pahoinvointi ja sielullinen levottomuus sysäävät naisen maailmalle. Gilbert vaikuttaa kirjan perusteella kultalusikka anaalissa syntyneeltä itsekeskeisyyden ja kapeakatseisuuden määritelmältä. Moni on varmaan vetänyt pizzaa Italiassa, mutta harvempi kutsuu tällaista reissua henkiseksi matkaksi. Intian ja Indonesian köyhyydestä ei monta sanaa sanota, huomio kiinnittyy siihen, kuinka moni mies Gilbertiä on imarrellut ja kuinka vahva ja itsenäinen kirjailija on pystyessään viettämään pari kuukautta paneskelematta jokaista vastaantulijaa. Ihmiset, kulttuurit ja uskonnot Gilbert alistaa lähinnä välineiksi, joita hän hyödyntää tarpeidensa mukaan.

Italiassa nainen siis lähinnä syö ja suree. Ideana on ilmeisesti viettää pari kuukautta mahdollisimman hedonistisesti ja itseään hemmotellen. Intiassa joogataan ja lausutaan mantroja. Muutama viikko ankaraa hiljentymistä tuottaa tulosta ja Gilbert onnistuu kuin onnistuukin pääsemään yhteyteen Jumalan kanssa. Kun yhteyden muodostaminen kaikkeuden kanssa on saatu ruksittua bucket-listiltä, onkin jo aika lähteä Balille, missä ohjemanumerossa on tutustuminen henkiparantajan kikkoihin ja pieni hyväntekeväisyystempaus. Lisäksi henkinen tasapaino on saatu sen verran hyvälle mallille, että selibaatti saa loppua. Jooga ja rukous hoitavat spirituaalisen puolen, brazilialainen rakastaja taasen on oiva keino tyydyttää maallisemmat tarpeet. Indonesia-osuus Eat, Pray, Lovessa on mielestäni ehdottomasti huonoin ja jotenkin mitätöi aiemmin havaittavissa olleen Gilbertin orastavan henkisen kehityksen. Homma menee vähän turhan siirappiseksi. Kiva reissu kaiken kaikkiaan ja kustantaja maksaa lystin.

Arvioni näyttää lipsahtaneen hieman kyyniseksi, mutta myönnettäköön, että kirjassa on myös hyviä puolia. Pidin Gilbertin teksistä, hän kirjoittaa pääsääntöisesti ihan näppärästi ja hassutellen. Erityisesti Intia-osuus oli ihan hyvää settiä. Eri uskonnot ovat kulttuurinäkövinkkelistä mielenkiintoisia ja ihmisen tarve selittää maailmaa yliluonnollisen kautta on kiehtova ilmiö. Tämä siitä huolimatta, että uskonnot ovat mielestäni täyttä bullshittiä. Gilbert lipsuu omaan makuuni hieman liian syvälle henkiparantajien, rukouksen, parantavien yrttien ja mystiikan maailmaan. Jostain syystä verenpaineeni aina nousee, kun esim. sosiaalisessa mediassa törmää näihin "biohakkereihin", jotka olan kohautuksella sivuuttavat vuosikymmenten tieteellisen tutkimuksen tulokset, ja väittävät tietävänsä tutkijoita paremmin, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Gilbert kuitenkin reissaa oikealla tyylillä, kiireettä ja ilman tarkempia aikatauluja ja päämääriä. Jostain syystä koin omilla matkoillani vastenmieliseksi monien reppureissajien kanssa jutellessani termin "do a country". "I did Vietnam last week, my plan is to do Cambodia in two, maybe three days, and next weekend I'm gonna do Laos." Tällaisesta puheesta saa kuvan, että valtavat maantieteelliset ja kulttuurillisesti monimuotoiset alueet voi tiivistää mukavaksi paketiksi, jotka saa nautittua kätevästi parissa päivässä (illat vietetään tietenkin ryypäten ja huumeita vetäen). En väitä, että itsekään mikään oikeinreissaaja olisin, mutta en ainakaan yritä uskotella itselleni, enkä muille, että leimojen määrä passissa korreloisi sen kanssa, kuinka paljon maailmasta tai elämästä ymmärtää.

Jos siis olet ollut tai olet aikomuksissa kiertää maailmaa Eat, Pray, Love rinkan pohjalla - kaikin mokomin. On kuitenkin naurettavaa uskotella itselleen, että kirja on jotain muuta kuin Gilbertin omien pierujen haistelua.