tiistai 17. tammikuuta 2012

Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

Pyrstötähti uhkaa muumilaakson rauhaa! Vesi pakenee joista ja meristä, taivas menettää sinisen värinsä ja filosofit saarnaavat tulevaa onnettomuutta. Muumeille tämä tarkoittaa tilaisuutta uuteen jännittävään seikkailuun. Kuinka Muumipeikko ystävineen (uusine ja vanhoine) pärjää, kun vastassa on jättiläismäinen avaruuden kiertolainen? Onko tämä  muumien loppu?

Pelottavien asioiden äärellä siis ollaan. Valitettavasti mielikuvitukseni ei enää tässä iässä riitä pistämään minua vapisemaan jännityksestä. Pienenä paljon kulutettu animaatioversio oli tosiaan hurjan jännä. Nyt huomio keskittyi muihin seikkoihin. Lähinnä siis sen ihmettelyyn, kuinka lahjakkaasti Jansson puhaltaa elämää lauseisiinsa ja saa ne tuntumaan aidoita ja lämpimiltä.

Kirjaversio tosin eroaa animoidusta jonkin verran. Kirjassa on enemmän satunnaistaisteluja (tuttuja Final Fantasyista) erilaisten pahisten kanssa. Kuitenkin ne ovat aika lyhyitä ja ratkeavat useimmiten venyttämättä dramaa äärimmilleen. Lisäksi kirja tarjoaa hauskoja yksityiskohtia, joiden tuoma tunnelma loistaa poissaolollaan leffassa, esimerkkeinä tähtitieteilijöiden tupakantumpit vuoren rinteillä, Nipsun matemaattiset laskutoimitukset kauppapuodissa ja Nuuskamuikkusen osittain toimiva huuliharppu.

Muumiväen elämänasenne on ihailtavan leppoisaa. Tämänkaltainen ennakkoluulottomuus ja suvaitsevaisuus on toki ainakin länsimaissa hyvin harvinaista, niin kirjoissa, elokuvissa ja oikeassa elämässäkin. Osa hahmoista sentään osoittaa inhimillistä erehtyväisyyttä.  Niiskuneiti on totutun rasittava turhamaisuudessaan, Nipsu ahnehtii kaikkea, mikä kiiltää ja Niisku näsäviisastelee ja tuntuu olevan niitä ihmisiä, jotka sanovat vaistomaisesti ei kaikelle uudelle.

Kuitenkin, kuten jo sanoin, hahmojen käyttäytymistä ihmetellessä ajatukset harhailevat kuitenkin jatkuvasti niiden luojaan. Mitä Jansson mahtaa tällä tarkoittaa? Millainenhan ihminen hän oli eläessään? En minä missään tynnyrissä asunut toki ole. Tove Jansson taitaa olla enemmän tai vähemmän tuttu jokaiselle suomalaiselle. Mutta on mielenkiintoista leikitellä ajatuksella kahvitteluhetkestä Toven kanssa. Kuinka hienoja tarinoita ja opetuksia häneltä voisikaan omaksua.

Hauska lukukokemus siis. Häviää kuitenkin syvyydessään mielestäni Muumipappa ja merelle aika paljonkin. Meriseikkailun tunnelmaan ei vain moni teos yllä. Voi olla, että lähitulevaisuudessa popsin muitakin muumiklassikkoja. Miksi? Kai yritän vain tasapainottaa Game of Thronesin raakuutta ja härskiyttä jollakin lämpimällä ja tutun turvallisella. 

Thronesista puheenollen…voin hyvin kuvitella Muumipapan Winterfellin viisaana hallitsijana. Ja Nuuskamuikkunen on tietysti Jon Snow. Mörkö vaeltaa yksinäisyydessään muurin pohjoispuolella. Hattivatit purjehtivat Iron Islandsien karikoissa. Entäs sitten Sansa ja Niiskuneiti? Taitaa olla plagiaatti koko sarja…

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Voltaire - Candide

Ellen aivan erehdy on Voltairen Candide vanhimpia ellei vanhin lukemistani kirjoista. Teos näki päivänvalon jo vuonna 1759 – käsittämättömät kaksi ja puoli vuosisataa sitten. Kirjan sisällössä tämä ei tosin näy millään lailla: Candiden maailma on riemastuttavan tutun oloinen kaikkine epäkohtineen.

Candide on nuori mies, joka ajautuu nopeatempoiseen seikkailuun ympäri maailmaa rakkauden ajamana. Totisesti, tahti on hyvin  hengästyttävä. Euroopan ja Amerikan maat vilisevät lukijan silmissä. Mikään huviretki kyseessä ei ole. Candide kokee matkallaan kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat: hänet ryöstetään, petetään, hänen ystävänsä tapetaan, jne. Vaikka maailma on Candidelle julma, ei miehen optimismi ota laantuakseen. Hän uskoo vahvasti, että hyvin tässä lopulta käy.

Teoksen ote on ironinen ja yhteiskunnan epäkohtia nostetaan esille. Hämmästyttävintä on kuitenkin tosiaan se optimismin määrä, joka Candidesta huokuu. Sinisilmäisyydessään ja naiiviudessaan mies jaksaa hymyillä paholaiselle pilke silmäkulmassaan. Tämä pilke ulottuu kielelliselle tasolle asti – teos tuntuu hyvin ilmavalta, ketterältä, kepeältä ja yllättävältä. Voltairen jokainen lause on kuin napakymppi: älykäs ja hauska.

Tällaista ilotulittelua on kyllä mukava lukea. Toisaalta taas juoni ei sinänsä riitä nostamaan Candidea suosikkeihini. Hienoja yksittäisiä juttuja sieltä saa kyllä poimittua, esim. Eldoradon, jossa kaikki olikin hyvin ilman mitään koukkuja. Jokin ilmaisussa toi myös mieleen omat ala-asteajan kirjoitelmani. Jonkinlainen yliampuva adjektiivien käyttö oudoissa paikoissa ja tarinan poikkeava rytmitys kai soittivat kelloja. Oho, rinnastinko itseni Voltaireen? Tuskin kovin viisas temppu, mutta menköön tämän kerran.

Voltaire tosiaan taitaa olla näitä ihmiskunnan historian kärkikastiin kuuluvia miehiä. Valistuksen ajan filosofeja. Kiva tietää, että ainakaan kaikki filosofit eivät ole kuivakoita sanojen pyörittelijöitä. Toinen mielenkiintoinen seikka on miehen kotimaa, Ranska. Ranskalaisia kirjoja en ole montaa lukenut ja suhteeni maahan onkin hieman kaksijakoinen: toisaalta maan kulttuuri on rikasta, toisaalta taas ihmiset tuntuvat ajattelevan jotenkin omituisesti. Tämä lukukokemus ainakin toi lisää plussapisteitä ranskalaisten laariin.

Aikamatkailuni oli sitten siinä ja seuraava pysäkki taitaa olla 1900-luvun loppupuolella. Mutta parempi olla vannomatta. Tiedä mikä esihistoriakärpänen taas puree seuraavalla kirjastokäynnillä.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Mika Waltari - Valtakunnan salaisuus

Eletään kevättä 30 jKr. Markus Mezentius Manilianus, vauras roomalaismies, jättää taakseen Aleksandrian ihmeet ja matkaa Jerusalemiin tutkittuaan ikivanhoja juutalaisten ennustuksia. Perille hän saapuu kreivin aikaan päästen sattumalta todistamaan, kuinka Jeesus Nasaretilaista paraikaa ristiinnaulitaan. Viimeistään Jeesuksen ylösnoustessa hänelle käy selväksi, että Jumalalla taitaa olla näppinsä pelissä. Tästä alkaa suuri salapoliisityö: kuka Jeesus oikein oli, mikä on hänen saarnaamansa valtakunnan salaisuus ja kuinka sinne pääsee?

Markuksen matkassa tapaamme tuttuja Raamatun henkilöitä Maria Magdalenasta pyhään Pietariin. Heitä kuulustelemalla Markus vähitellen alkaa ymmärtää Messiaaksi kutsutun kansankiihottajan opetuksia. Tutkimuksia tosin vaikeuttaa se, että opetuslapset eivät katso hyvällä ulkomaalaisen sekaantumista heidän uskonasioihinsa. Epävarmuus painaa jokaisen mieltä. Jeesuksen kuoltua vahvimmankin usko joutuu koetukselle ja turhautuminen purkautuu kullakin omalla tavallaan. Levottomuus painaa Markuksenkin mieltä ja eteenpäin häntä kannustavat ainoastaan satunnaiset toivon siemenet, jotka herra kylvää hänen tielleen. 

Uskonnontunneilta tuttujen tapahtumapaikkojen ja henkilöiden lisäksi  tuttuja ovat myös Jeesuksen opetukset. Käännä toinenkin poski, tee muille se minkä haluat itsellesi tehtävän, rakasta vihamiestäsi, jne. Ihan hyviä elämänohjeita teoriassa. Käytäntöön soveltaminen onkin sitten oma ongelmansa, minkä Markuskin saa tuta. Synnintekijänä Markus on kyllä maltillisempi kuin hänen toverinsa Waltarin muista romaaneista. Naisten kanssa huvittelu ei miestä maita, vaikka tarjontaa olisi runsain mitoin. Pahimmat irstailut ovat jo jääneet taa – ainostaan vanha rakkaus Tullia, jolle Markus kirjeensä omistaa, vielä kaihertaa miehen mieltä.

Aihepiiri on siis melko eeppinen. Kuitenkin omaan makuuni meno on aavistuksen liian uskonnollissävytteistä. Ei Waltari saarnaa tai tuputa  uskontoa, vaan jopa piikittelee kirkkoa kuvaamalla, kuinka eksyneiltä hyljätyksi joutuneet opetuslapset vaikuttavat. Näiden yksinkertaisten kalastajien tehtävähän on laittaa alulle ensimmäinen seurakunta, josta tulee sittemmin muodostumaan koko länsimaisen sivistyksen kivijalka. Että aikana tarkkana saavat kaverit olla sanavalintojensa kanssa, jotta Jeesuksen tahto oikeimmin kävisi ilmi.

Päähenkilön rooli on siis vähäisempi ja hänen  persoonansa värittömämpi kuin mihin Waltarin kanssa olen tottunut. Enemmänkin Markus on vain linssi, jonka läpi peilaamalla Waltari yrittää kuvata ajan henkeä, ihmisten tuntoja ja sitä kuohuntaa, jonka juutalaisten kuningas teoillaan nostattaa. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa ihmeille annetaan useimmiten jokin järkeenkäypä vaihtoehtoinen selitys , mutta selkeästi mukana on yliluonnollista säpinää ja valkeutta,  joka saisi Newtonin ja kumppanit pillastumaan haudoissaan. Sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat ja kävelevät ja kivet muuttuvat juustoksi – David Copperfieldkin lienee kateellinen.

Kirjan yleistunnelma oli odottava. Satunnaiset maisemakuvaukset toimivat yllättävän hyvin. Hauskimpana elementtinä oli kenties juutalaisten omituinen luonteenlaatu, heidän ahneutensa, turhan vakava suhtautumisensa uskonasioihin ja änkyrämäisyys, joista Waltari ammensi koomisia asetelmia. ”Kyllä te nyt syljette muukalaisten jalkoihin, mutta vielä koittaa aika, jolloin koko maailma sylkee juutalaisten jalkoihin”, kuuluu en-nyt-muista-kenen sittemmin toteenkäyvä ennustus. Periaatteessa teos asettuu vakavuudessaan jonnekin Karvajalan ja Angeloksen välimaastoon. Vangit kilpailevat kahleidensa koossa ja kerjäläinen kiroaa kurjan kohtalonsa jouduttaan Jeesuksen parantamaksi (terveiden on laitonta kerjätä, joten miehen ainoa elinkeino tulee mahdottomaksi) – waltarimaista huumoria ei ole kokonaan siis unohdettu.

Sen pituinen se. Top-kymppiin ei siis päästy tällä kertaa, mutta minkäs teet. Jatko-osaa toki pukkaisi nimeltään Ihmiskunnan viholliset. Jonkun arvostelun mukaan teos sisältää vähemmän kristillistä lätinää, enemmän Rooman irstaita nautintoja ja on pääasiassa sattuman johdattamaa seikkailua Välimeren ympärysmaissa. Sopii minulle mainiosti!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Walter Isaacson – Steve Jobs

En ole varsinaisesti Apple-uskovainen. Minulla on vanha rakas iPodini ja sen operoimiseen tarvittava iTunes, mutta muu omistamani elektroniikka on peräisin useilta eri firmoilta. Pukin tuoma Jobsin elämäkerta oli kuitenkin hyvin kiehtovaa luettavaa. Millainen tarina soittimessani komeilevaan kerran haukatun omenalogon taakse kätkeytyykään!

Steve Jobs oli melkoinen persoona. Hän sanoi mitä ajatteli. Kaikki oli hänestä joko parasta tai paskaa. Hän sai raivokohtauksia, huusi, itki ja haukkui ystäviään ja alaisiaan. Pienimmät yksityiskohdat esimerkiksi tuotteen suunnittelussa olivat äärettömän tärkeitä. Hän rakasti tuotteitaan, niiden yksinkertaisuutta ja eleganttiutta. Hän halusi luoda tavallisille ihmisille uskomattomia kokemuksia ja työkaluja. Omien sanojensa mukaan hän seisoi teknologian ja humanismin risteyksessä.

Pidin etenkin Jobsin nuoruuden kuvaamisesta. Hänen näpertelyistään elektroniikan parissa Wozniakin kanssa, röyhkeydestään soitella suoraan suuryhtiöiden toimitusjohtajille jos hän tarvitsi jotain osaa kokeiluihinsa, uskonnollisesta hihhuloinnistaan huumepäissään paljasjalkaisena ja haisevana ja hänen sairaalloisista porkkanaraastedieeteistään. Mikään ei ollut hänelle este. Hän sai kaiken toimimaan, tosin satuttamalla siinä sivussa useita ihmisiä.

Erityisesti teknologian kehittymisen kuvaus on vaikuttavaa. Miten piirilevyille juotetuista komponenteista vähitellen muodostuu toimiva logiikkapiiri, tietokone, jopa graafinen käyttöliittymä. Kaikki tämä luova työ tapahtuu hämyisissä autotalleissa pummeilta näyttävän kaveriporukan kesken. Moiseen saavutukseen tarvitaan todellakin älyä, enkä tarkoita tällä pelkästään Jobsia vaan myös hänen ystäväpiiriään, jotka tekivät leijonanosan tekniikan puolen keksinnöistä. Jobsin tehtävä oli ohjata tätä toimintaa, kaataa esteet sen tieltä ja valaa energiaa ja uskoa tiimiinsä. Tehdä mahdottomasta mahdollista.

Teoksen keskivaiheilla fokus tuntuu hieman häviävän, kun lähiöympäristö vaihtuu suuryritysten neuvotteluhuoneisiin. Sinänsä kiintoisat valtataistelut Applen johtoportaassa tuntuvat puuduttavilta ja itseään toistavilta. Teknologia kehittyy ja Macintosh syntyy. Kaverukset rikastuvat, perustavat perheitä, potkuja jaellaan typeryksille ja Apple kasvaa yhä isommaksi. Kirjan läpi toistuvat samat teemat yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisten sanomina: kuinka Apple on integroitu kontrollifriikki verrattuuna Microsoftin avoimuuteen, kuinka Jobs vääristää todellisuutta tahdonvoimallaan ja kuinka Jobs on ”täysi persläpi”, jonka kanssa on mahdotonta tehdä yhteistyötä.

Loppupuolella ollaan keksinnöissä joihin omallanikin sukupolvellani on enemmän kosketuspintaa, kuten iPod, iPhone ja iPad. Mielenkiintoista on etenkin Jobsin puuhailu Pixarin johdossa. Toy Storyn käynnistämä menestystarina on kerrassaan ainutlaatuinen. En ollutkaan tiennyt, että lempielokuvani alulle paneva voima on ollut itse Steve Jobs. Suomentaja on valitettavasti sählännyt Buzz Lightyearin ”to infinity and beyond”-sutkauksen poskelleen. Tietokoneet, musiikki, elokuvat, puhelimet – Jobsilla on ollut näppinsä pelissä hyvin monella osa-alueella.

Viimeisenä masennellaan syöpähoitojen merkeissä ja pohdiskellaan, mitä Applesta on tuleva Jobsin jälkeen. Isaacsonin kuvauksen perusteella ei todennäköisesti juuri mitään. Niin usein yhtiö tuntuu olevan eksyksissä, kunnes Jobs ryntää paikalle ja raivoaa asiat oikealle mallilleen. Välillä Jobsin ihailu tuntuu jopa hieman koomiselta  - jossakin puolivälissä jo unohtamaani Jobsin innovaatiota verrattiin punarinnan pesään. Aika outoa. Jobsin ja Sculleyn suhteeseen Isaacson yritti taikoa jonkinlaista  vertauskuvallisen rakkaustarinan tynkää. Oli kyllä sen verran läpinäkyvää tarkoitushakuisuutta, että meinasi tulla paha olo.

Piti Jobsista tai ei, en voi väittää etteikö hänen elämästään lukeminen olisi ollut inspiroivaa. Tahdonvoima riittää yllättävän pitkälle. Kultainen keskitie taitaa olla surkea vaihtoehto. Jobs oli äärimmäisyyksien mies. En ole oikeastaan tainnutkaan lukea ennen elämäkertoja, joten vertailu siinä mielessä ei onnistu. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen nide!

Pakko ottaa iPod käteeni ja katsella sitä. Ah, niin kevyt, niin ohut. Niin yksinkertainen. Tuhat biisiä taskussani – uskomatonta. Jokaista yksityiskohtaa ja materiaalivalintaa myöten viimeistelty. Kuulen päässäni Bill Gatesin lausuvan sarkastisesti hieman änkyttäen: ”Niin, onhan se ihan kiva lelu”. Käynnistän soittimen (en tosin virtakytkimestä, sillä sellaisia Jobs ei voinut sietää) ja laitan soimaan Bob Dylania. Tunnen itseni vallankumoukselliseksi, anarkistiseksi, luovaksi ihmiseksi, individualistiksi. Tällaista on käyttää Apple-tuotteita – ainakin Steve Jobsin unelman mukaan!