Walter Isaacson – Steve Jobs

En ole varsinaisesti Apple-uskovainen. Minulla on vanha rakas iPodini ja sen operoimiseen tarvittava iTunes, mutta muu omistamani elektroniikka on peräisin useilta eri firmoilta. Pukin tuoma Jobsin elämäkerta oli kuitenkin hyvin kiehtovaa luettavaa. Millainen tarina soittimessani komeilevaan kerran haukatun omenalogon taakse kätkeytyykään!

Steve Jobs oli melkoinen persoona. Hän sanoi mitä ajatteli. Kaikki oli hänestä joko parasta tai paskaa. Hän sai raivokohtauksia, huusi, itki ja haukkui ystäviään ja alaisiaan. Pienimmät yksityiskohdat esimerkiksi tuotteen suunnittelussa olivat äärettömän tärkeitä. Hän rakasti tuotteitaan, niiden yksinkertaisuutta ja eleganttiutta. Hän halusi luoda tavallisille ihmisille uskomattomia kokemuksia ja työkaluja. Omien sanojensa mukaan hän seisoi teknologian ja humanismin risteyksessä.

Pidin etenkin Jobsin nuoruuden kuvaamisesta. Hänen näpertelyistään elektroniikan parissa Wozniakin kanssa, röyhkeydestään soitella suoraan suuryhtiöiden toimitusjohtajille jos hän tarvitsi jotain osaa kokeiluihinsa, uskonnollisesta hihhuloinnistaan huumepäissään paljasjalkaisena ja haisevana ja hänen sairaalloisista porkkanaraastedieeteistään. Mikään ei ollut hänelle este. Hän sai kaiken toimimaan, tosin satuttamalla siinä sivussa useita ihmisiä.

Erityisesti teknologian kehittymisen kuvaus on vaikuttavaa. Miten piirilevyille juotetuista komponenteista vähitellen muodostuu toimiva logiikkapiiri, tietokone, jopa graafinen käyttöliittymä. Kaikki tämä luova työ tapahtuu hämyisissä autotalleissa pummeilta näyttävän kaveriporukan kesken. Moiseen saavutukseen tarvitaan todellakin älyä, enkä tarkoita tällä pelkästään Jobsia vaan myös hänen ystäväpiiriään, jotka tekivät leijonanosan tekniikan puolen keksinnöistä. Jobsin tehtävä oli ohjata tätä toimintaa, kaataa esteet sen tieltä ja valaa energiaa ja uskoa tiimiinsä. Tehdä mahdottomasta mahdollista.

Teoksen keskivaiheilla fokus tuntuu hieman häviävän, kun lähiöympäristö vaihtuu suuryritysten neuvotteluhuoneisiin. Sinänsä kiintoisat valtataistelut Applen johtoportaassa tuntuvat puuduttavilta ja itseään toistavilta. Teknologia kehittyy ja Macintosh syntyy. Kaverukset rikastuvat, perustavat perheitä, potkuja jaellaan typeryksille ja Apple kasvaa yhä isommaksi. Kirjan läpi toistuvat samat teemat yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisten sanomina: kuinka Apple on integroitu kontrollifriikki verrattuuna Microsoftin avoimuuteen, kuinka Jobs vääristää todellisuutta tahdonvoimallaan ja kuinka Jobs on ”täysi persläpi”, jonka kanssa on mahdotonta tehdä yhteistyötä.

Loppupuolella ollaan keksinnöissä joihin omallanikin sukupolvellani on enemmän kosketuspintaa, kuten iPod, iPhone ja iPad. Mielenkiintoista on etenkin Jobsin puuhailu Pixarin johdossa. Toy Storyn käynnistämä menestystarina on kerrassaan ainutlaatuinen. En ollutkaan tiennyt, että lempielokuvani alulle paneva voima on ollut itse Steve Jobs. Suomentaja on valitettavasti sählännyt Buzz Lightyearin ”to infinity and beyond”-sutkauksen poskelleen. Tietokoneet, musiikki, elokuvat, puhelimet – Jobsilla on ollut näppinsä pelissä hyvin monella osa-alueella.

Viimeisenä masennellaan syöpähoitojen merkeissä ja pohdiskellaan, mitä Applesta on tuleva Jobsin jälkeen. Isaacsonin kuvauksen perusteella ei todennäköisesti juuri mitään. Niin usein yhtiö tuntuu olevan eksyksissä, kunnes Jobs ryntää paikalle ja raivoaa asiat oikealle mallilleen. Välillä Jobsin ihailu tuntuu jopa hieman koomiselta  - jossakin puolivälissä jo unohtamaani Jobsin innovaatiota verrattiin punarinnan pesään. Aika outoa. Jobsin ja Sculleyn suhteeseen Isaacson yritti taikoa jonkinlaista  vertauskuvallisen rakkaustarinan tynkää. Oli kyllä sen verran läpinäkyvää tarkoitushakuisuutta, että meinasi tulla paha olo.

Piti Jobsista tai ei, en voi väittää etteikö hänen elämästään lukeminen olisi ollut inspiroivaa. Tahdonvoima riittää yllättävän pitkälle. Kultainen keskitie taitaa olla surkea vaihtoehto. Jobs oli äärimmäisyyksien mies. En ole oikeastaan tainnutkaan lukea ennen elämäkertoja, joten vertailu siinä mielessä ei onnistu. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen nide!

Pakko ottaa iPod käteeni ja katsella sitä. Ah, niin kevyt, niin ohut. Niin yksinkertainen. Tuhat biisiä taskussani – uskomatonta. Jokaista yksityiskohtaa ja materiaalivalintaa myöten viimeistelty. Kuulen päässäni Bill Gatesin lausuvan sarkastisesti hieman änkyttäen: ”Niin, onhan se ihan kiva lelu”. Käynnistän soittimen (en tosin virtakytkimestä, sillä sellaisia Jobs ei voinut sietää) ja laitan soimaan Bob Dylania. Tunnen itseni vallankumoukselliseksi, anarkistiseksi, luovaksi ihmiseksi, individualistiksi. Tällaista on käyttää Apple-tuotteita – ainakin Steve Jobsin unelman mukaan!