Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Kuulin sattumalta, että Kazuo Ishigurosta puhuttiin samassa yhteydessä kirjallisuuden Nobel -palkinnon kanssa. Tutkimatta tarkemmin asiaa, sain jotenkin päähäni, että Pitkän päivän ilta on ihan uunituore nobelin pokannut mestariteos Ishigurolta. Vasta luku-urakkani aloitettua huomasin, että tässä lienee tapahtunut jonkinlainen erehdys osaltani. Pitkän päivän ilta ainakin on jo neljännesvuosisadan takaa ja onpa siitä tehty ilmeisen kuuluisa elokuvakin. Nobel-asian liittyminen Ishiguroon jäi siis mysteeriksi. Kieltäydyn googlaamasta asiaa, sillä nykyään on niin vaikea olla tietämätön ja nautin tästä hämmenyksen tunteesta.

Alku olikin juurikin hämmentävä yllämainittujen seikkojen vuoksi. Kirjan aihe ja tyyli eivät tuntuneet seurailevan aivan viime vuosien trendien aallonharjaa. Aivan kuin tietäisin, onko tällaisia trendejä edes olemassa, enhän juuri lue uutuuskirjoja. Tämä vanhanaikainen, sanoisinko jopa arvokas tyyli tuli kuitenkin nopeasti tutuksi, kun pääsin jyvälle hovimestari Stevensin puhe- ja ajattelutavasta. Stevens kertoo tarinaansa perinpohjaisesti asiat taustoittaen. Toisaalta tyyli on systemaattinen ja mies punnitsee tarkkaan sanansa ja lähestyy kulloistakin aihetta monesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän uppoutuu välillä syvälle juttuihinsa ja on hauska seurata, kuinka hän saa luovittua itsenstä takaisin siihen aiheeseen, mistä oli alunperin puhumassa. Kieli, jota mies käyttää, on hänen arvolleen ehdottoman sopivaa. Vaikea täsmentää, mutta pointtini on se, että koko kirja on aivan mainiota luettavaa jo pelkästään Stevensin riemukkaan kerrontatyylin vuoksi.

Itse aihepiiriltään kirja pyörii Stevensiä koskevien ammatillisten asioiden parissa. Näitä hovimestarin arkea koskevia asioita ovat luonnollisesti pöytähopeoiden kiillotus, virvokkeiden tarjoilu isäntäväelle ja kartanon henkilöstön johtaminen. Uskon kyllä, että ammattiylpeys ja järjestyksen pitäminen oikeastikin miehen elämää tahdittivat ja olivat hänelle tärkeitä. Stevensille tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta puhua arkisimmastakaan askareestaan ilman, että tarinaan sekaantuu hänen työtoverinsa, taloudenhoitaja Rouva Kenton.

Pitkän päivän ilta onkin pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina. Rakkaustarina täynnä valtavia tunteita, jotka Stevens tukahduttaa niitä koskaan itselleen myöntämättä. Stevens ja rouva Kenton riitelevät, osoittavat myötätuntoa ja lohduttavat toisiaan yhdellä tavalla: ammatillisen asemansa säilyttäen siten, että ulkopuoliselle tarkkailijalle heidän kanssakäymisensä näyttäytyy vain työasioiden hoitona. Kirjan hienous onkin juuri siinä, kuinka ristiriidassa suuret tapahtumat ja Stevensin neutraali tapa kertoa niistä ovat keskenään. Ishiguro luo tällä tavalla hienon tunnelman, jollaiseen harvemmin muistan törmänneeni.

Romanssin lisäksi Stevensin elämässä tapahtuu muutakin. Erityisesti hänen isänsä kuolema on hetki, jolloin todella huomaa lukevansa ainutlaatuista teosta. Stevensin työn mielekkyys joutuu lopulta myös koetukselle, kun selviää, että hänen vuosien ajan kestittämänsä suurmiehet ajavat hänen isäntänsä lopulta vaikeaan paikkaan. Kehyskertomuksena tälle kaikelle toimii lomaviikko Englannin maaseutumaisemissa, jonka omiin kommelluksiin Stevens elämäänsä peilaa.

Pitkän päivän ilta on älyttömän hauska kirja. Se on myös hyvin syvä kirja, johon varmasti pystyisi palaamaan uudelleen. Sillä tuntuu olevan painavaa sanottavaa elämästä ja ihmisestä, enkä uskalla väittää, että kaikkia tasoja edes tavoitin. Täytynee laittaa Ishiguron nimi muistiin!

Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Olen ennakkoluuloissani kuvitellut sotakirjallisuuden jotenkin pateettisuudessaan masentavan kyllästyttäväksi, kenties siitä syystä en ole perehtynyt genreen ollenkaan. Kaikki se valo jota emme näe saattaa olla kliseinen kuvaus sodasta, mutta ehkä juuri siksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näin sotakirjojen ensikertailaisena minulla on ilo sanoa, että jos sotaeepokset ovat aina tällaista tunteiden ja vertauskuvien tykistystä, olen jäänyt paitsi paljosta.

Saamme seurata saksalaisen Wernerin kasvua silmät kirkkaina tuikkivasta pikkupojasta natsiarmeijan sissiradistiksi. Toinen päähenkilömme on ranskalainen lapsena sokeutunut Marie-Loire, joka tempautuu väkisin taistelujen tiimellykseen. Näiden kahden erittäin sympaattisten hahmojen tarina kietoutuu yhteen tavalla, joka on henkeäsalpaavan jännittävä, mykistävän kaunis ja traagisen koskettava.

Doerrin teoksessa on paljon ihailtavaa. Mielestäni hän kuvaa sokean elämää upeasti ja saa Marie-Loiren maailman tuntumaan niin rikkaalta hajuineen, makuineen ja muine toimivine aisteineen. Lukija pelkää, koska tyttö tuntuu niin haavoittuvaiselta ja herkältä keskellä kranaattien räjähdyksiä saksalaisten miehittämässä maassa. Toisaalta Marie-Loire on äärimmäisen vahva ja Jules Vernen, Debussyn, jalokiven kirouksen, näkinkenkien ja viemärinkansien avulla hän pitää kohtalonsa omissa käsissään.

Wernerin tapauksessa saamme seurata, kuinka natsipropaganda,  vähä vähältä kuolettaa sen innostuksen ja idealismin, joka hänessä virtaa. On vähällä, että hän unohtaa itsensä kokonaan. Werner ei ole paha, vaan olosuhteiden luoma uhri. Salakavalasti vanhojen putkiradioiden korjaaminen ja kolmioiden piirtely vie nuorukaisen tielle, joka johtaa lopulta neuvostoarmeijan sotilaiden paikantamiseen ja eliminoimiseen Opelin peräkontista käsin.

Tarina vilisee myös hienoja sivuhenkilöitä. Frederick, johon Werner tutustuu "insinööri"koulutuksessa haluaisi vain tutkia lintuja, mutta kuten hän sanookin: ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Wernerin sisko Jutta, jonka Werner hylkää Frau Elenan rakkaudella johtamaan orpokotiin, ja jonka Werneriltä saamat kirjeet ovat vuosi vuodelta persoonattomampia ja lyhyempiä. Marie-Loiren isä David, joka tekee kaikkensa tyttärensä vuoksi: opettaa pistekirjoituksen, rakentaa ensin Pariisin ja sittemmin Saint-Malon pienoismallit ja lohduttaa ja rohkaisee, kun maailma tuntuu Marie-Loirelle liian suurelta. Etienne, vainoharhainen sotainvalidi, mutta toisaalta toivoa radioaalloille lähettävä salaperäinen vastarintaliikkeen avainhahmo. Monia hienoja henkilöitä jää mainitsematta, mutta kaikkia heitä yhdistää palava halua elää, kokea, nähdä, ihmetellä ja rakastaa.

Kaikkien näiden henkilöiden tarinoita nivoo yhteen armeijoiden vyöryminen osaksi arkea, nälkä ja jano, radiotekniikka (joka on myös yksi niistä monista asioista, joihin kirjan otsikko viittaa), Liekkien Meri ja kuusikerroksinen talo Saint-Malon kaupungissa Ranskan rannikolla. Sen verran on minullakin historian tuntemusta, että oli helppo arvata, että kovin onnellisesti tarinoita toisesta maailmansodasta on vaikeaa saada päättymään. Doerr kuljettaa tarinaa kahdessa eri aikatasossa, joten lukija saa jo ensisivuilta lähtien maistiaisia siitä, mihin suuntaan tarina tulee muovautumaan.

Tuntuu banaalilta kirjoittaa näin pintapuolista arvioita näin hienosta ja syvästä teoksesta, koska huomaan, että en osaa oikein pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan joka lause tuntuu karskilta yksinkertaistukselta ja jopa väärän tiedon levittämiseltä tavoittamatta taustalla piilevää monimerkityksellisyyden verkostoa. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin parasta, mitä olen vuosiin lukenut ja esimerkiksi Jalosen Taivaanpallo tuntuu tämän jälkeen jotenkin naiivilta ja lapselliselta. Siksi vertaan Doerria Jaloseen, koska Werner ja Angus ovat kyllä pohjimmiltaan hyvin samantyyppisiä hahmoja, täynnä kysymyksiä ja janoa oppia ja ymmärtää maailmaa. Suosittelen kirjaa sydämeni pohjasta kaikille!

Olli Jalonen - Taivaanpallo

Taivaanpallo on hiljattain Finlandia -palkinnonkin pokannut kertomus tieteestä, uskonnosta ja ylipäätään maailman menosta 1600-luvun lopulla. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiselle St. Helenan saarelle, jossa päähenkilömme kuolleen puun Angus kasvaa ja oppii maailmaa uteliaisuutensa, pastori Birchin ja tieteentekijä Edmund Halleyn avustuksella. Taivaanpallo on ylistuslaulu ajattelulle, järkeilylle, tutkimiselle ja oppimiselle, joille tosiaan tuntuu olevan tilausta näinä populismin ja valeuutisten aikoina.

Angus tutkii tähtiä ja komeettoja, saa paperipallot lentämään ja haluaa tietää kaiken. Esteinä hänen valitsemallaan tiellä ovat mm. kirkon yleinen asenne kehitystä vastaan, ilkeät kuvernöörit ja lahkolaiset, vaatimattomat lähtökohdat, köyhyys ja se, että maailma ei oikein ole vielä valmis hänenkaltaisilleen tiedonjanoisille lapsille. Oikeastaan minulla meni aika pitkään tajuta, että kaikki nämä asiat ovat vain sivuseikkoja Jalosen tarinassa, eikä itse itse juonella ole paljoakaan väliä, vaan tarkoitus on vain kuvata tiedon imeytymistä tähän tyhjään astiaan, Angukseen.

Angus on oikein sympaattinen sankari ja hänen puolestaan kelpaa jännittää. Pidinkin kovasti kirjan maailmankuvasta. Miljöö trooppisine paratiisisaarinen, laivamatkoineen ja Lontoon tiedepiireineen on vaikuttava ja kiinnostava. Itse tarina ja ihmiset ovat uskottavia, vaikkakin tuntuu toisaalta siltä, että juonikehitelmät jäävät hieman roikkumaan kaiken muun unohtuessa taustalle taivaalle tähyilemisen tieltä. Uskon, että tämä on kuitenkin vain Jalosen tapa kuvata sitä, että tällaiset maalliset ongelmat, kuten lasten kidnappailu ja alistava siirtomaapolitiikka ovat vähäpätöisiä pikkuseikkoja, joista on turha murehtia, silloin kun aikuiset tekevät tiedettä. Varmaan ihmisen historian mittapuulla asia onkin näin, mutta vähän jäi ihmetyttämään esimerkiksi Halleyn välinpitämättömyys Anguksen perheen kohtaloa kohtaan.

Luulin jo tietäväni kirjan puolivälissä loppuratkaisun: kuinka Angus luulisi Halleyn unohtaneen hänet ja etsisi turhaan Jumalan merkkiä taivaalta romahduksen partaalla, kunnes Halley kiitäisi apuun saarelle komeetan muodossa. Pieni pettymys oli, että näin ei käynyt, vaan kirja lähti hieman eri suuntaan. Lopussa ei nähdä äkillisiä ihmeitä, vaan painotetaan sitä, että mittaaminen ja havainnointi on pitkäjänteistä hommaa.

Kuuntelin kirjan BookBeatin avulla, johon otin parin viikon kokeilun. Olin kyllä tyytyväinen sovellukseen ja kenties tuota tilausta voisi jatkaakin. Ainoa mieltä kaihertava seikka on pieni epäilys kirjavalikoiman laajuudesta, mutta eiköhän tuolta ainakin joksikin aikaa mieleistä kuunneltavaa löydy. Kirjan valitsemisen kanssa tuntui olevan samaa ongelmaa kuin Netflixin kanssa: valikoiman selailu on koukuttavaa ja on vaikea päättää, minkä kirjan sadoista vaihtoehdoista valitsee.

Oikein mainio teos, etenkin jos Anguksen virheettömyys ei ole lukijalle ongelma! Itse ainakin välillä nautin näistä stereotyyppisen hyvistä päähenkilöistä. Ei kaiken aina tarvitse olla moniulotteisen kompleksista, vaan mustavalkoisuus voi olla piristävää ja tuoda kirjaan satumaisuuden tuntua, kuten Taivaanpallon tapauksessa käykin.