Olen ennakkoluuloissani kuvitellut sotakirjallisuuden jotenkin pateettisuudessaan masentavan kyllästyttäväksi, kenties siitä syystä en ole perehtynyt genreen ollenkaan. Kaikki se valo jota emme näe saattaa olla kliseinen kuvaus sodasta, mutta ehkä juuri siksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näin sotakirjojen ensikertailaisena minulla on ilo sanoa, että jos sotaeepokset ovat aina tällaista tunteiden ja vertauskuvien tykistystä, olen jäänyt paitsi paljosta.
Saamme seurata saksalaisen Wernerin kasvua silmät kirkkaina tuikkivasta pikkupojasta natsiarmeijan sissiradistiksi. Toinen päähenkilömme on ranskalainen lapsena sokeutunut Marie-Loire, joka tempautuu väkisin taistelujen tiimellykseen. Näiden kahden erittäin sympaattisten hahmojen tarina kietoutuu yhteen tavalla, joka on henkeäsalpaavan jännittävä, mykistävän kaunis ja traagisen koskettava.
Doerrin teoksessa on paljon ihailtavaa. Mielestäni hän kuvaa sokean elämää upeasti ja saa Marie-Loiren maailman tuntumaan niin rikkaalta hajuineen, makuineen ja muine toimivine aisteineen. Lukija pelkää, koska tyttö tuntuu niin haavoittuvaiselta ja herkältä keskellä kranaattien räjähdyksiä saksalaisten miehittämässä maassa. Toisaalta Marie-Loire on äärimmäisen vahva ja Jules Vernen, Debussyn, jalokiven kirouksen, näkinkenkien ja viemärinkansien avulla hän pitää kohtalonsa omissa käsissään.
Wernerin tapauksessa saamme seurata, kuinka natsipropaganda, vähä vähältä kuolettaa sen innostuksen ja idealismin, joka hänessä virtaa. On vähällä, että hän unohtaa itsensä kokonaan. Werner ei ole paha, vaan olosuhteiden luoma uhri. Salakavalasti vanhojen putkiradioiden korjaaminen ja kolmioiden piirtely vie nuorukaisen tielle, joka johtaa lopulta neuvostoarmeijan sotilaiden paikantamiseen ja eliminoimiseen Opelin peräkontista käsin.
Tarina vilisee myös hienoja sivuhenkilöitä. Frederick, johon Werner tutustuu "insinööri"koulutuksessa haluaisi vain tutkia lintuja, mutta kuten hän sanookin: ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Wernerin sisko Jutta, jonka Werner hylkää Frau Elenan rakkaudella johtamaan orpokotiin, ja jonka Werneriltä saamat kirjeet ovat vuosi vuodelta persoonattomampia ja lyhyempiä. Marie-Loiren isä David, joka tekee kaikkensa tyttärensä vuoksi: opettaa pistekirjoituksen, rakentaa ensin Pariisin ja sittemmin Saint-Malon pienoismallit ja lohduttaa ja rohkaisee, kun maailma tuntuu Marie-Loirelle liian suurelta. Etienne, vainoharhainen sotainvalidi, mutta toisaalta toivoa radioaalloille lähettävä salaperäinen vastarintaliikkeen avainhahmo. Monia hienoja henkilöitä jää mainitsematta, mutta kaikkia heitä yhdistää palava halua elää, kokea, nähdä, ihmetellä ja rakastaa.
Kaikkien näiden henkilöiden tarinoita nivoo yhteen armeijoiden vyöryminen osaksi arkea, nälkä ja jano, radiotekniikka (joka on myös yksi niistä monista asioista, joihin kirjan otsikko viittaa), Liekkien Meri ja kuusikerroksinen talo Saint-Malon kaupungissa Ranskan rannikolla. Sen verran on minullakin historian tuntemusta, että oli helppo arvata, että kovin onnellisesti tarinoita toisesta maailmansodasta on vaikeaa saada päättymään. Doerr kuljettaa tarinaa kahdessa eri aikatasossa, joten lukija saa jo ensisivuilta lähtien maistiaisia siitä, mihin suuntaan tarina tulee muovautumaan.
Tuntuu banaalilta kirjoittaa näin pintapuolista arvioita näin hienosta ja syvästä teoksesta, koska huomaan, että en osaa oikein pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan joka lause tuntuu karskilta yksinkertaistukselta ja jopa väärän tiedon levittämiseltä tavoittamatta taustalla piilevää monimerkityksellisyyden verkostoa. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin parasta, mitä olen vuosiin lukenut ja esimerkiksi Jalosen Taivaanpallo tuntuu tämän jälkeen jotenkin naiivilta ja lapselliselta. Siksi vertaan Doerria Jaloseen, koska Werner ja Angus ovat kyllä pohjimmiltaan hyvin samantyyppisiä hahmoja, täynnä kysymyksiä ja janoa oppia ja ymmärtää maailmaa. Suosittelen kirjaa sydämeni pohjasta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti