Kuulin sattumalta, että Kazuo Ishigurosta puhuttiin samassa yhteydessä kirjallisuuden Nobel -palkinnon kanssa. Tutkimatta tarkemmin asiaa, sain jotenkin päähäni, että Pitkän päivän ilta on ihan uunituore nobelin pokannut mestariteos Ishigurolta. Vasta luku-urakkani aloitettua huomasin, että tässä lienee tapahtunut jonkinlainen erehdys osaltani. Pitkän päivän ilta ainakin on jo neljännesvuosisadan takaa ja onpa siitä tehty ilmeisen kuuluisa elokuvakin. Nobel-asian liittyminen Ishiguroon jäi siis mysteeriksi. Kieltäydyn googlaamasta asiaa, sillä nykyään on niin vaikea olla tietämätön ja nautin tästä hämmenyksen tunteesta.
Alku olikin juurikin hämmentävä yllämainittujen seikkojen vuoksi. Kirjan aihe ja tyyli eivät tuntuneet seurailevan aivan viime vuosien trendien aallonharjaa. Aivan kuin tietäisin, onko tällaisia trendejä edes olemassa, enhän juuri lue uutuuskirjoja. Tämä vanhanaikainen, sanoisinko jopa arvokas tyyli tuli kuitenkin nopeasti tutuksi, kun pääsin jyvälle hovimestari Stevensin puhe- ja ajattelutavasta. Stevens kertoo tarinaansa perinpohjaisesti asiat taustoittaen. Toisaalta tyyli on systemaattinen ja mies punnitsee tarkkaan sanansa ja lähestyy kulloistakin aihetta monesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän uppoutuu välillä syvälle juttuihinsa ja on hauska seurata, kuinka hän saa luovittua itsenstä takaisin siihen aiheeseen, mistä oli alunperin puhumassa. Kieli, jota mies käyttää, on hänen arvolleen ehdottoman sopivaa. Vaikea täsmentää, mutta pointtini on se, että koko kirja on aivan mainiota luettavaa jo pelkästään Stevensin riemukkaan kerrontatyylin vuoksi.
Itse aihepiiriltään kirja pyörii Stevensiä koskevien ammatillisten asioiden parissa. Näitä hovimestarin arkea koskevia asioita ovat luonnollisesti pöytähopeoiden kiillotus, virvokkeiden tarjoilu isäntäväelle ja kartanon henkilöstön johtaminen. Uskon kyllä, että ammattiylpeys ja järjestyksen pitäminen oikeastikin miehen elämää tahdittivat ja olivat hänelle tärkeitä. Stevensille tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta puhua arkisimmastakaan askareestaan ilman, että tarinaan sekaantuu hänen työtoverinsa, taloudenhoitaja Rouva Kenton.
Pitkän päivän ilta onkin pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina. Rakkaustarina täynnä valtavia tunteita, jotka Stevens tukahduttaa niitä koskaan itselleen myöntämättä. Stevens ja rouva Kenton riitelevät, osoittavat myötätuntoa ja lohduttavat toisiaan yhdellä tavalla: ammatillisen asemansa säilyttäen siten, että ulkopuoliselle tarkkailijalle heidän kanssakäymisensä näyttäytyy vain työasioiden hoitona. Kirjan hienous onkin juuri siinä, kuinka ristiriidassa suuret tapahtumat ja Stevensin neutraali tapa kertoa niistä ovat keskenään. Ishiguro luo tällä tavalla hienon tunnelman, jollaiseen harvemmin muistan törmänneeni.
Romanssin lisäksi Stevensin elämässä tapahtuu muutakin. Erityisesti hänen isänsä kuolema on hetki, jolloin todella huomaa lukevansa ainutlaatuista teosta. Stevensin työn mielekkyys joutuu lopulta myös koetukselle, kun selviää, että hänen vuosien ajan kestittämänsä suurmiehet ajavat hänen isäntänsä lopulta vaikeaan paikkaan. Kehyskertomuksena tälle kaikelle toimii lomaviikko Englannin maaseutumaisemissa, jonka omiin kommelluksiin Stevens elämäänsä peilaa.
Pitkän päivän ilta on älyttömän hauska kirja. Se on myös hyvin syvä kirja, johon varmasti pystyisi palaamaan uudelleen. Sillä tuntuu olevan painavaa sanottavaa elämästä ja ihmisestä, enkä uskalla väittää, että kaikkia tasoja edes tavoitin. Täytynee laittaa Ishiguron nimi muistiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti