keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Arto Paasilinna - Onnellinen mies

BookBeat on ollut mainio kapistus korvieni ratoksi, mutta tuntuu välillä, että sieltä ei koskaan löydä oikein sitä, mitä etsii. Etusivu varsinkin ehdottelee teoksia, joista näkee jo kannesta, että markkinointiin on panostettu enemmän kuin sisältöön. Paljon self-helppiä ja elämäkertoja. Terveys ja hyvinvointi ilmeisesti myyvät. Tunne itsesi! Näin nukut oikein! 10 vinkkiä, miten päästä somesta irti. Tuon tyyliset otsikot sopivat paremmin iltalehden kanteen kuin merkittävien taideteoksien nimiksi. Siksi viittaan suosiolla ehdotuksille kintaalla. Olen myös vähän salaa elitisti.

Valitsin sitten aivan umpimähkään Arto Paasilinnaa. En muista, oliko etusivun ehdotus. Enkä nyt toki väitä, että se jotain Shakespearea olisi. Kaduttaa jo tuo avauskappale. Tuntuu, että joudun puolustelemaan kirjavalintojani nyt maailman tappiin saakka. Pyh. Luen, mitä luen. Onnellista miestä aloitellessa sain flashbackin parinkymmenen vuoden takaa. Muistin nimittäin, että olen ensimmäisen Paasilinnani lukenut jo pikkupoikana. Mummolassa oli jonkin verran kirjoja, mutta suurin osa niistä oli jotain Laila Hietamiestä ja muuta sangen raskaan oloista vasta lukemaan oppineen lapsosen silmissä. Hyllyssä oli kuitenkin myös Paasilinnan teos Volomari Volotisen ensimmäinen vaimo ja muuta vanhaa tavaraa. En muista varsinaisesti sisällöstä mitään, mutta kirja on kyllä ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita olen lukenut. Nyt vasta tämän asian muistan ja ymmärrän.

Kenties tuo mummon kirja sysäsi huumorintajuni tiettyyn suuntaan, sillä Onnellisen miehen komiikka tuntui jotenkin purevan minuun hämmentävän voimakkaasti. Hienoa löytää Paasilinna näin pitkän ajan jälkeen. Kirjailijavainaalla taitaa ollakin ollut sangen tuottoisa ura, jota kelpaa tutkiskella. Paasilinnan tyyli on ainakin tässä teoksessa rupattelevaista ja rempseää ja mukavaa vaihtelua nykyajan pelkistetymmälle ilmaukselle, jota moni nykykirjailija harrastaa. En toki ole mikään kovin luotettava taho arvioimaan, millaista minkäkin ajan kirjallisuus on. Kunhan toistan mantraa, jonka lienen jostakin Hesarin kulttuurisivuilta lukenut.

Onnellinen mies kertoo insinööri Jaatisesta, joka tulee rakentamaan siltaa pieneen Kuusmäen kuntaan. Punaisten ja valkoisten välisestä katkeruudesta kumpuava vimma ajaa Jaatisen urapolulle, jonka varrella betonimyllyt nousevat, rautateitä raivataan ja Kuusmäen kunnallispolitiikka käännetään uuteen uskoon. Onnellinen mies on kirja yrittämisestä, kyräilystä, kateudesta ja työstä.

Kirja lienee yhteiskunnallista piikittelyä suuntaan, jos toiseenkin, mutta itselleni nautinnollisinta oli vain ihastella pitäjän kehittymistä. Tuli vahvasti mieleen Follettin Taivaan pilarit, jossa alku on vaatimaton, mutta sitkeällä työllä pystyyn nousee lopulta komea katedraali. Mieleen uivat myös sellaiset tietokonepelit kuin Harvest Moon tai Sim City. Niissäkin kaupunki tai tila kasvaa, kehittyy ja alkaa vähitellen kukoistaa.

Kolmas vertailukohta, johon teoksen yhdistin oli Waltarin Ihmeellinen Joosef, jonka kanssa yhtäläisyydet ovat lähinnä siinä, että päähenkilöllä tuntuu kaikki sujuvan koko ajan vain ja ainoastaan hyvin. Vaikka Jaatisen rattaisiin kapuloita heittelevät mm. kunnan virkamiehet Jäminki etunenässä, ei mies kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti pinteessä, eikä tarinan dramaturginen kaava osoita missään vaiheessa alaspäin, mitä nyt välillä pysyy paikoillaan ennen uudelle tasolle nousemista.

Ja näin oli hyvä. Nautiskelin vain Paasilinnan tavasta kuljetella tarinaa omaan tahtiinsa eteenpäin. Naureskellaan vähän änkyröille kuntapäättäjille, paiskitaan töitä kesäisissä maisemissa ja välillä juodaan viinaa. Rehtiä ja reipasta meininkiä. Onnellinen mies on yllättävän lempeä ja lämmin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Pidin.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Tommi Liimatta - Sami Yaffa

Tuskailin tuon otsikon kanssa. Liimatta on ylöskirjaaja, ei tässä tapauksessa kirjailija. En voinut Samiakaan laittaa toiseksi tekijäksi, kun sitten miehen nimi tulisi peräkkäin kahteen kertaan. Ja tuo Tie taipuu -alaotsikkokin vielä? Erotetaanko se viivalla, pisteellä vai kaksoispisteellä otsikosta? Jätin pois kokonaan. En ole koskaan uskonut alaotsikoihin. Ei äidinkielen ainekirjoituksiinkaan saanut laittaa alaotsikoita. Vai saiko, mutta en vain koskaan hoksannut?

Myönnän auliisti, että luin tämän nimenomaan siksi, että Liimatalla on ollut osuutensa kokonaisuudessa. Hanoi Rocks on kyllä myös tuttu bändinä, mutta sen kuuntelu jäi sinne teini-ikään, eivätkä nuokaan vähät kuunteluni koskaan kovin systemaattisesti bändin diskografiaa läpiluotaavia olleet. Hanoissa taas Andy ja Michael Monroe luonnollisesti kekkuloivat Yaffaa näkyvimmissä rooleissa, joten sikälikin Samin tarina on jäänyt osaltani vähemmälle huomiolle. Soundtracker -sarjan olen jotenkin missannut ihan totaalisesti.

Mutta kiva oli lukea. Sami vaikuttaa oikein sympaattiselta rokkarilta ja on kyllä kokenut kaikenlaista. Eniten pistää tosiaan silmään miehen jatkuva tarve vaihtaa maisemaa, eikä hänelle Keravat ja Mäntsälät kelpaa, vaan maailmalle veri vetää. Tukholma, Lontoo, New York, Mallorca, San Diego...ja sama aina vain uudestaan. Koti-ikävää ei miekkonen juurikaan pode pyöriessään rock-maailman rosoisempien starojen hämyisissä piireissä bassoaan näppäillen. Vai pitäisikö sanoa rouhien viitaten Yaffan omiin sanoihin siitä, kuinka liian tehoton vahvari nuoruudessa pakotti hänet opettelemaan soittamaan instrumenttiaan lujaa.

Varsinkin kirjan alkupuolella "krääsän", "töyhön" ja "dokun" kiskominen on kuvattu niin kasuaalisti, että hieman selkäpiissä värisee tunne siitä, että moinen turmiollinen elämäntyyli olisi miehelle jokin ylpeilyn aihe. Tarinan edetessä tunne muuttuu hieman ymmärtäväisemmäksi. Jos se elämä on sellaista ollut, niin mitäpä sitä jälkikäteen siloittelemaan. Vanhetessaan Yaffa toki rauhoittuu ja kypsyy, niin musiikillisesti kuin päihteidenkäytön osastolla. Kukapa meistä ei vanhetessa viisastuisi. Ottaen huomioon, että Yaffa repäistiin rokkistaraksi reilusti alle parikymppisenä, on kai turha syyttää pelkästään miestä itseään siitä, että hänen tiensä taipuu välillä hieman kyseenalaisiin aktiviteetteihin.

Menneiden vuosien albumien myyntiluvut kuulostavat hurjilta. Musiikkibisnes on kyllä todella muuttunut. Onkohan vielä yleistä pistää hotellihuoneita palasiksi? Heitellä artisteja tikoilla? Syövätkö kaikki tähdet aamiasensa strippiklubilla? Yaffa ja koko Hanoi Rocks on kyllä ainutlaatuinen remmi ja sietää ihmetellä, miten takapajuisesta Suomesta moinen värikäs ja aikaansa edellä oleva porukka maailmalle putkahti. Kuuntelin lukuelämyksen lomassa välillä mm. Hanoita, New York Dollsia, Michael Monroeta, Mad Juanaa ja muita asiaankuuluvia bändejä. Rokilta kuulostivat.

Bändikirjat ovat aina vähän hankalia arvioitavia. Yaffan persoona on tässä teoksessa etualalla. Välillä meininki on aavistuksen puuduttavaa, mutta en tästä lähtisi syyttelemään Yaffaa tai Liimatta vaan ylipäätään elämäkerta -lajityyppiä. Ei kai kenenkään elämä niin ainutlaatuista ole, etteikö se välillä kiertäisi kehää ja toistaisi itseään. Kiittelyt vielä äänikirjaformaatista, jossa Yaffa itse on pääosin äänessä. Englanninsekainen suomenkieli tuntuu yllättävän luontevalta, kun se miehen itsensä suusta tulee. Mainio lukukokemus, joka karisteli viimeisetkin glamourin rippeet rokkareiden maailmasta.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Ralf Gothoni - Pyöriikö kuu

Hiljattain luin tosiaan Atso Almilan ja Jorma Panulan turinoita ja tuossa teoksessa (Vaistoa on vaikia opettaa) Panula luettelee kirjavinkkejä. Yksi näistä vinkeistä oli Ralf Gothonin Pyöriikö kuu. Etsin siis teoksen käsiini ja lukaisin menemään, pakkohan Panulan arvostelukykyyn oli luottaa.

Ennen varsinaista arviota palattakoon sen verran tuohon kapellimestareiden kirjaseen, että kävin kuin kävinkin sen innoittamana klasarikonsertissa, eikä missä tahansa konsertissa, vaan juurikin Sibiksen kapuluokan Sibelius-konsertissa Musiikkitalon alalämpiössä, jonka akustiikkaa Almila ja Panula taisivat teoksessaan manaillakin. Itse Almilakin oli paikalla ja turinoi hieman esitysten välissä. Oli kyllä oikein kiinnostavaa, vaikka on oltava rehellinen ja sanottava, että klassisesta musasta on yhä vähän vaikea innostua muuta kuin hetkittäin. Seurailin kuitenkin nuorten kapuoppilaiden liikkeitä ja yritin aistia sitä vuorovaikutusta, mitä he muusikoiden kanssa estradilla käyvät. Kenties joku heistä on tuleva maailmanluokan tähti. Yleisössä en kyllä nähnyt montaa alle eläkeikäistä kuulijaa, mikä pisti hieman kyseenalaistamaan klassisen musiikin aseman "korkeakulttuurina". Maailma muuttuu ja hyvä niin.

Takaisin Gothoniin. Mainittakoon sen kummemmin kiertelemättä, että Gothonin teos on mielestäni aivan ala-arvoista kakkendaalia, jota en suosittelisi kellekään. Tuli samanlaiset vibat kuin aikanaan luettunani Thea Alexanderin 2150 A.D:n. Kovat suositukset ja arviot löytyy, mutta itse kirja on jonkinlaista tuulesta temmattua kulttipropagandaa. En oikein tunne Gothonin uraa, mutta kirjan sävyn perusteella hän on katkeroitunut pianisti, joka syyttää ihmisen ja sivistyksen rappiotilaa omasta menestymättömyydestään.

Gothonin maailmankatsomus on vitsi. Metallimusiikki ja kehonrakennus tuomitaan tunne-elämän kehittymättöminä kerrostumina. Urheilu on sisäistä köyhyyttä. Diskojytä orjuuttaa ruumiin. Tieteeseen ei voi luottaa, koska Gothoni kerran kuuli kahden egyptologin olevan jostakin asiasta keskenään eri mieltä. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että 0+0=0 ja termodynamiikan toinen pääsääntö, enkä enää edes muista, millä naurettavalla tavalla Gothoni nämäkin sai ympättyä itseriittoiseen tilitykseensä mukaan. Kun palautin teosta kirjastoon, ei palautusautomaattikaan ollut halukas ottamaan sitä takaisin, koska siitä puuttui RFID-tagi. En ihmettelisi, vaikka Gothoni on itse ne käynyt kansista pois repimässä.

Luulin, että Pyöriikö kuu on musiikkikirja, mutta sitä se ei ole. Gothoni onnistuu mitätöimään kaiken hänen maailmanpiiriinsä kuulumattoman ilman ainoatakaan lähdeviittausta. Tyhjiötä täyttämään mies mainostaa mm. kiinalaista lääketiedettä, telekinesiaa, jiujitsua, samanismia ja muita kliseisimpiä hihhuleiden vaihtoehtototuuksia.

Inhottaa olla näin negatiivinen, mutta mielestäni Gothonin teos tämän kohtelun ansaitsee. Harhaan johtaminen, itsekehu ja faktojen vääristeleminen tuntuivat sietämättömiltä jotenkin syvän henkilökohtaisella tasolla. On ok olla väärää mieltä asioista, mutta kaikkia mielipiteitä ei kannata suoltaa julkisuuteen, etenkin jos on semmoisessa asemassa, että joku saattaa ne totena ottaa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Richard Feynman - Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?

Tämä on tavallaan jatko-osa Feynmanin maanmainiolle Surely You Are Joking:lle. Jutut ovat kerätty Feynmania haastattelemalla ja mukaan on survaistu myös joitakin kirjeitä. Kirjana teos ei ole aivan yhtä koherentti kuin edeltäjänsä, vaan se koostuu enemmän toisiinsa liittymättömistä tarinoista.

Tarkemmin kerrotaan Challenger-sukkulan onnettomuustutkinnasta. Polttoainesäiliö räjähtää taivaalla surmaten seitsemän avaruusmatkaajaa ja Feynman kollegoineen heitetään keskelle NASA:n byrokraattista ja salamyhkäistä organisaatiota tutkimaan, miksi näin kävi. NASA:n sisäinen kommunikaation puute ja salailun kulttuuri tekee työstä haastavaa, mutta Feynman on elementissään ja tunnistaa helposti, jos joku puhuu paskaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. softainsinöörien laatukriteereistä. Heidän järjestelmät joutuvat välillä stressitesteihin, joissa epäonnistuminen on lähes oikeaan onnettomuuteen verrattava katastrofi. Voin vain kuvitella, kuinka stressaavaa olisi olla vastuussa avaruussukkulan ohjelmistosta. Perinteisten insinöörien laaduntarkkailu ei ole yhtä aukotonta ja siellä riskirajat ja marginaalit muuttuvat tarvittaessa, jos Washingtonista tulee puhelu tarpeeksi tiukkaan sävyyn.

Vaikka olen tapauksesta aiemmin jotain lukenutkin, tajusin vasta nyt sen, miten tällainen tapaus saa ihmiset varpaillensa ja suojaamaan oman tonttinsa. Jotenkin sitä on itse niin sinisilmäinen ja naiivi, että uskoo ihmisten tekevän parhaimpansa todellisen virheen löytämiseksi, kun näin vakavasta asiasta on kyse. Kuitenkin käy ilmi, että faktat eivät ole niin tärkeitä kun vaakakupin toisella puolella on NASA:n rahoitus, kansallinen ylpeys ja ihmisten urat. Tämä pätee ihan normityöelämäänkin: monille tuntuu olevan vaikeaa tunnustaa omat virheensä. Olen kai tyhmä ajattellessani, että tärkeintä on olla rehellinen muita ja ennen kaikkea itseään kohtaan.

Tämäkin teos on Kimmo Pietiläisen suomentama ja esitänkin tässä Pietiläiselle palkintoa työstään suomalaisten sivistäjänä ja tieteen tuomisesta lähemmäs tavallista ihmistä. Hyvä Kimmo! Tarjoan kahvit, jos törmätään. Feynman itse tuskin enempää palkintoja kaipailee. Tämä Nobel-palkittu amerikkalainen on kyllä aivan upea esikuva ja hänen tinkimättömyydestään ja uteliaisuudestaan kelpaa ottaa mallia.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Atso Almila & Jorma Panula - Vaistoa on vaikia opettaa

YLE:llä on radion puolella loistava kielenkäyttöön pääasiassa erikoistunut ohjelmasarja Aristoteleen kantapää, jota olen ahkerasti kuunnellut viimeisen vuoden ajan. Nyt parissa viime jaksossa oli vieraana kaikkien kapellimestarien isä Jorma Panula. En ole miehestä aiemmin kuullut, mutta noiden haastattelujen inspiroimana päätin, että häneen on pakko tutustua. Saman ajatuksen näyttää saaneen moni muukin, sillä kirja näyttää olevan nyt viety kaikista kaupungin kirjastoista, kun pari viikkoa sitten hyllyissä lojui vielä monta opusta vapaana.

Panula on hämmentävä yhdistelmä pohjalaasta suomea vahvasti murtavaa ja karskisti kiroilevaa häjyä, alansa ehdotonta huippua edustavaa läpeensä musikaalista taiteilijaa ja kulttuurin ja filosofian käänteet kuin taskunsa tuntevaa sivistynyttä maailmankansalaista. Mies on yksin nostanut suomalaisen kapellimestaritaidon maailman huipulle toimiessaan Sibelius-akatemian kapuluokan vetäjänä. Hänen oppilainaan ovat olleet mm. Atso Almila, Esa-Pekka Salonen ja moni muu kova nimi. Panula johtaa heittämällä oppilaan syvään päätyyn ja pelastusrenkaan perään, jos moiselle on tarvetta. Nopeaälyiset pysyvät perässä, keskinkertaisuudelle ja trivialiteeteille Panula ei korviaan lotkauta.

Vaistoa on vaikia opettaa on kokoelma Almilan ja entisen opettajansa turinoita musiikista, kapellimestarin ammatista, elämästä ja ihmisistä. Kapellimestarin ammatti onkin melkoista hommaa. Pitää olla musiikin alalla suvereeni lahjakkuus ja kultakorva, pitää osata käsitellä ihmisiä (joista useimmat ovat egoistisia taitelijasieluja) ja sopeutua elämään niukkojen resurssien kanssa (miehistöpula, aikataulut, akustiikkaongelmat). Panula mielellään korostaakin, että kapellimestarin homma ei ole huitoa ja vispata omaa showta pitäen, vaan muistaa, että pääasia on musiikki.

Panulan ilmaisutyyli on kyllä riemastuttavan tyly ja suora. Ihmettelen vaan, miten ulkolaiset kapellimestarilahjakkuudet saavat hänen multikielellistä ja -murteellisesta puheestansa opin kaaliinsa. Tosin puhuminen onkin hänen mielestään turhaa, kapellimestarin tulee pystyä kommunikoimaan pelkillä kädenliikkeillään kaikki olennainen. Optimaalinen tilanne olisi, jos kapellimestari voisi istuskella takahuoneessa ja telepatian avulla viestittää ohjeensa orkesterille "notta soittaakaas nyt".

Kirjan lämmin ja innostava maailmankatsomus ja elämänasenne ilahduttavat kovasti, mutta myös itse aihepiiri on todella kiintoisa ja minulle aivan uusi. Ritit, dimit, truuvit, klaneetit, fiulit ja karvat vilisevät tekstissä ja lukijalle avautuu kattava käsitys siitä, mitä kapellimestari oikeastaan tekee: sovittaa, valmistelee tai korjaa partituurit, kommunikoi säveltäjän viestin yleisölle come e scritto, niin kuin on kirjoitettu, huolehtii siitä että kaikki tarpeelliset äänet kuuluvat ja ties mitä. Suurista säveltäjistä harva oli orkestroija, joten on kapellimestarin tehtävä aistia, mitä säveltäjä pohjimmiltaan haluaa sanoa ja varmistaa, että tämä viesti muuntuu fysiikan lainalaisuuksien (erityisesti akustiikan) ja ihmisten välisten kemioiden ehdoilla kuultavaan muotoon.

Kirja on täynnä anekdootteja sinfoniaorkestereiden, oopperan ja klassisen musiikin kiehtovasta maailmasta ja tarjoaa jännittävän kurkistuksen tuohon normitallaajalle niin vieraaseen kenttään. On hauska huomata, että joskus niin kliiniseltä tuntuvat klassisen musiikin pinnan alla rönsyilee rikas maailma täynnä ilkikurisuutta, huumoria, katkeruutta, kilpailua, inhimillisyyttä ja omistautumista.

Vaistoa on vaikia opettaa on aivan loistava teos ja sai jonkinlaisen kipinän kyllä syttymään sisälläni. Pitänee kyllä ehdottomasti käydä katsomassa jokin klassisen musiikin konsertti, joiden tiirailu on kyllä valitettavasti aina ollut lähinnä koulujärjestelmän pakon alaisena tehtyä. Ehkä suurin ongelma onkin juuri se, että en ole varma, nautinko niin paljon klasarista kuin haluaisin. Vaikka kyseinen musiikkigenre ei olisi juuri sinun juttusi, on se kuitenkin loppujen lopuksi vain sivuseikka. Tärkeintä on olla avoin kulttuurille ja ihmisyydelle ja tehdä ilmaan vähemmän reikiä.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Mika Waltari - Tähdet kertovat, komisario Palmu!

Luin ties kuinka monennetta Agatha Christietä putkeen, kunnes kyllästyin totaalisesti niiden teknisyyteen ja tiettyyn koleuteen. Heitin puolivälissä olevan dekkarin menemään, virtuaalisesti toki, ja etsin käsiini viimeisen lukemattoman komisario Palmuni. Tämä oli hyvä ratkaisu.

Vaikka Palmun ja Poirotin välillä kieltämättä on samankaltaisuuksia, on Waltarin kerrontatapa aivan erityyppistä kuin Christiellä. Kirjan kertoja, jonka nimi pakenee mielestäni, on riemastuttavan sokea omalle toiminnalleen ja muistaa painottaa omaa osaansa mysteerin ratkaisussa, vaikka tosiasiassa miekkonen johtaa poliisioperaatiota niin päin prinkkalaa kuin sen voi vain tehdä. Murhaajan telkeämistä lukkojen taa jännittävämpänä mies tuntuu pitävän sitä, pääsekö poliisikuoro pitkään suunnitellulle Kööpenhaminan matkalleen.

Murhan kohteeksi on joutunut vanha kaukoputkella tiirailua harjoittava herra Nordberg. Silminnäkijöistä ei ole ylitarjontaa ja kun poliisilaitoskin saa kuulla murhasta vasta iltalehden kannesta, ovat kaikki johtolangat rikospaikalla jo tallottu moneen kertaan. Poliisijohdon painostuksen alla Palmu kumppaneineen lähtee setvimään vyyhteä, johon sekoittuvat nahkatakit, piukkapöksyt, veljentyttäret ja lottovoittajat. Kyseessä on koko maan turvallisuus - tai näin ainakin lehdet kirjoittavat.

Itse mysteeri ei ole mitään salapoliisihistorian monimutkaisempia juttuja, mutta Waltarille annan tämän anteeksi. Itse ainakin nautiskelin vain kertojan epävarmuudesta, rennosta jutustelusta, Helsingin maisemista ja muutaman vuosikymmenen takaisen Suomen kuvauksesta. Pääkaupunkiseutu on itselleni tullut tutuksi vasta hiljattain ja tuo oman mausteensa, kun tietää paikat, joista puhutaan. Waltari mehusteleekin miljöökuvauksissaan ja mainitsee tarkkaan katujen nimet ja kulmat, joilla liikutaan. Ehkä paljasjalkaiselle helsinkiläiselle on itsestään selvää, missä on Kaivopuisto tai Katajanokka, mutta ainakin itselleni nuo olivat vielä jokunen aika sitten vain paikannimiä, joihin toisinaan mediassa törmää.

Noista nahkatakkiviittauksista en ole ihan perillä. Kuvittelisin, että kyseessä on jokin maatamme aikanaan ravistellut vitsaus, eikä mitään ihan Waltarin hatustaan heittelemiä juttuja. Voin olla tässä väärässäkin. Nuoriso on kai aina ollut pilalla. Pitäisi olla jokin indeksi, jolla seurata nuorison mädäntyneisyysastetta vuosikymmenestä toiseen. Tällaisen mittarin avulla saataisiin objektiivista dataa siitä, oliko ennen kaikki paremmin ja voitaisiin lopettaa menneiden aikojen takaisinkaipailu, jos moiselle ei ole aineiston tukemia perusteita.

Waltaria en ole pitkään aikaan lukenutkaan ja on jotenkin kodikasta palata miehen teosten pariin pitkän tauon jälkeen. Olen välillä aloitellut aina uudestaan Turmsia, mutta jotenkin en pääse sen kanssa alkua pidemmälle. Ehkä vielä jokin kaunis päivä saan senkin teoksen itseeni imaistua.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Lentävä kuolema

Lentävän kuoleman murha tapahtuu yläilmoissa jossain Ranskan ja Englannin välillä. Hercule Poirot sattuu kärsimään matkapahoinvoinnista, joten on ymmärrettävää, että hän ei ehdi ympäristöään juurikaan havainnoimaan, mutta mikä selittää sen, että yksi matkustajista, koronkiskuri rouva Giselle, heittää henkensä kesken lennon ilman, että kukaan hänen kanssamatkustajistaan huomaa mitään.

Kuolinsyy on myrkytys. Oliko se ampiaisenpisto vai myrkkynuoli? Puhallusputkia, imukkeita, huiluja ja muita välineitä, jotka soveltuvat myrkkynuolen ampumiseen löytyy lähes kaikilta matkaajilta. Kuka kävi wc:ssä, kuka koneen peräosassa? Kukaan ei tietenkään tunne uhria ennestään tai niin he ainakin väittävät.

Tässä tapauksessa kiehtoo junan tai jokilaivan tavoin tilan ahtaus. Kirjassa on mukana istuinkarttakin, jota on mukava tutkia ja pohdiskella ja arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Toinen hauska elementti on yksityiskohtainen luettelo tavaroista, jotka käsimatkatavaroista löytyvät. Christie selkeästi näyttää, että tässä ovat olosuhteet ja tässä välineet, tietoa ei pimitetä.

Epäiltyjä ovat mm. kaksi arkeologia, lääkäri, hammaslääkäri, kampaaja, pari seurapiirineitiä, rikoskirjailija, bisnesmies ja koneen henkilökuntaa. Tuttuun tapaan pääsemme tutustumaan tähän värikkääseen porukkaan paremmin ja opimme heistä yhtä jos toista. Jotenkin jäi vähän kuva, että suurin osa epäillyistä on aika ankeita tyyppejä. Ainakaan hahmoihin samaistuminen ei ole helppoa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin näin taitaa kyllä olla useimpien Christien kirjojen kanssa.

Lentävä kuolema on ihan mukiinmenevää Christietä. Vielä olisi yksi rouvan kirja kesken, sen jälkeen taidan taas vaihtaa tyylilajia. Aikansa kutakin.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Minulle suositeltiin Ilkka Remestä, valitsin Agatha Christien. Christietä lukiessa tietää, mitä on luvassa, vai pitäisikö nimenomaan sanoa, että ei tiedä - ainakaan murhaajan nimeä. 

Tykkään Christien jo sadanvuoden takaisesta Englannin maaseudun ja kylien kuvauksesta, kohteliaista herrasmiehistä, seurapiirikaunottarista, silkkisistä nenäliinoista ja sikarirasioista. Kirja kirjalta silmiin pistävät tosin selvemmin ajankuvan kasuaali rasismi ja sovinismi, yläluokkaisuus ja robottimaisen tekninen kikkailu juonenkäänteillä. Maailma muuttuu, mutta kyllä minä silti mieluummin Christietä luen kuin katselen kaiken maailman väkivaltaisen harmaita Sorjosia ja Vareksia.

Hercule Poirot sattuu jälleen kerran olemaan pelipaikoilla, kun lähistöllä tapahtuu hirvittävä surmatyö. Epäiltyjen lukuisa, mutta niin mukavan täsmällisesti rajattu joukko, joutuu belgialaisetsivän suurennuslasin alle. Kaikilla on tietysti omat salaisuutensa ja jokainen on syystä tai toisesta ollut murhailtana uhrin kanssa tekemisissä. Vain vaatimaton ja nöyrä, joskin sangen ansioitunut ja mainettakin niittänyt Hercule Poirot voi aivosolujensa avulla selvittää rikoksen.

Roger Ackroydin murha on ilmeisesti Christien suosituimpia teoksia ja ällistyttävyydessään ratkaisu on periaatteessa samaa luokkaa kirjojen Idän pikajuna ja Eikä yksikään pelastunut kanssa. En silti itse nostaisi kirjaa edellämainittujen mestariteosten kastiin. Vaikka nautinkin kirjasta, enkä tietty ollut lähelläkään selvittää ratkaisua, en aivan kakomatta pysty sulattamaan lopun käänteitä. Ehkä joskus nuorempana olisin kyseenalaistanut koko todellisuuden rakenteen, mutta nyt en vain jotenkin viitsinyt innostua silmät kirkkaina ja täysin varauksetta antaa Christien lyödä itseäni puulla päähän.

Tuntuu turhalta avalta yksityskohtia tarkemmin, ja se olisikin hieman hankalaa, sillä nyt taas muutaman Christien putkeen nautiskelleena alkavat johtolangat, murha-aseet, hovimestarit, perijättäret ja vävypojat autuaasti sotkeutua toisiinsa. On kai niin, että ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi oleellista, kuka oli missäkin minäkin kellonlyömänä ja kenen sormenjäljet löytyivät rikospaikalta. Näiden kirjojen suola on ällistellä Poirotin ajatuksenjuoksua ja huvittaa itseään seurailemalla Christien vääriä johtolankoja tietäen, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Pitäisi ehkä lukea välillä sitä Remestä, jotta näkisi millaista nykyaikainen rikoskirjallisuus on. Veikkaan, ettei se ole lähellekään niin ankeata ja tylsää, kuin kuvittelen. Ehkä joku päivä, kunhan Poirotit loppuvat.

Tove Jansson - Muumipapan urotyöt

Futuristinen äänikirjateknologia on kiihdyttänyt kuuntelutahtini sen verran hurjaksi (suhteessa siis toki normaaliin kirjallisuuden nautintatahtiini), että tuntuu jo melkein ajanhukalta kirjoitella kaikista omaa arviotaan. Tällä hetkellä arvioitavia kirjoja onkin ihan jonoksi asti. Yritän raapustella joitakin merkintöjä, lähinnä siksi, että olen huomannut, kuinka mukava on jälkeenpäin lueskella omia juttujaan. Päiväkirjaihmisiä en ole koskaan ollut, mutta taitaa olla niin, että blogikirjoittelu jossain määrin ajaa samaa asiaa itselleni.

Inspiraation muumeihin sain tottakai piakkoin tulevasta muumianimaatiosta. En tiedä jaksanko tai haluanko edes kyseistä sarjaa katsoa lapsuudenmuistojen murskaamisen pelossa. Lienee kuitenkin turvallista tarttua taas muumikirjoihin, koska eivät nekään minulle läpikotaisin tuttuja ole, olen enemmän ysärin animemuumien kasvatti.

Muumipapan urotyöt onkin tv:stä tarinana tuttu ja oli hauska bongailla tuttuja fraaseja ja tapahtumia, kuin myös ihmetellä minulle uusia tarinanpätkiä ja seikkailuja, joihin Muumipappa on myrskyisen elämänsä varrella heittäytynyt tai heitetty. Kirjamuodossa tarina on telkkariversiota aavistuksen rönsyilevämpi ja yksityiskohtaisempi. Tavallaan sitä jälleen kerran aavistelee, että oma käsitys muumeista on "väärä" ja Janssonin hahmot ovat japanimuumeja syvempiä ja oudompia. On kuitenkin tässä vaiheessa elämää tuskaisen hankalaa muuttaa syvään juurtuneita kuvia muumien maailmasta, enkä näe oikein syytä kääntää väkisin takkiaan ja pakottaa kirjoja animaation edelle omassa tykkäyshierarkiassa.

Muumipappa tuntuu tässä teoksessa jokseenkin levottomalta ja etsii hyväksyntää ympäriltään. Fredrikson on hyvin vahvasti kiinni insinööriajatuksissaan ja erityisesti äänikirjan lukijan tulkintana miekkosesta tulee erilaiset vibat, jotka häneen mielessäni olen yhdistänyt. Lukija muutenkin tulkitsee Janssonin teosta aika antaumuksella ja kaikilla hahmoilla on hyvin erikoinen ja persoonallinen, hetkittäin jopa sangen ärsyttävä puhetyylinsä. Juuri Fredriksonin korviinpistävän tökkivä puhetapa ihmetyttää eniten, mutta annan sen anteeksi ja oikeutan moisen elehtimisen selittämällä itselleni, että kyseessä on ollut yritys alleviivata Janssonin sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja muusta sen sellaisesta. Paras ääni vikinöiden ja mörinöiden keskellä on ehdottomasti Tahmatassulla, jonka persoonasta tulee omalla tavallaan mieleen Ihaa tai jopa Douglas Adamsin Marvin.

Juksut, Hosulit, Sosulit, Hemulit ja Mymmelit, mutta myös kaikenlaiset pikku siilet, drontit ja muut lehtien alla ja maaliämpäreissä asuvat otukset tuntuvat puuhastelevan omien ihmeellisten touhujensa parissa keräillen nappeja ja näkinkenkiä, etsien seikkaluja ja murehtien ja innostuen mitä omituisempien asioiden vuoksi. Janssonin maailma on satumainen, ennakkoluuloton ja ennalta-arvaamaton. Jostain syystä itselleni erityisesti jäi mieleen Hosulin pyyntö täydentää sähkösanomasta puuttuneet ää:n pisteet, johon Fredrikson antaa luvan, jos Hosuli lupaa tehdä sen varovasti.

Mainiota ja sydäntäkeventävää luettavaa tämäkin Janssonin teos siis on. Seuraava muumikirja on jo kuuntelussa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Enköhän minäkin vähintään ensimmäisen jakson vilkuile, kunhan uusi animaatio paukahtaa nettiin. Varmaan eniten haastetta aiheuttaa uusien ääninäyttelijöiden hyväksyminen. Uskon vahvasti, että muumitarinoiden henkeä ei ole uskallettu lähteä dramaattisesti peukaloimaan ja näin on hyvä!

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Kuulin sattumalta, että Kazuo Ishigurosta puhuttiin samassa yhteydessä kirjallisuuden Nobel -palkinnon kanssa. Tutkimatta tarkemmin asiaa, sain jotenkin päähäni, että Pitkän päivän ilta on ihan uunituore nobelin pokannut mestariteos Ishigurolta. Vasta luku-urakkani aloitettua huomasin, että tässä lienee tapahtunut jonkinlainen erehdys osaltani. Pitkän päivän ilta ainakin on jo neljännesvuosisadan takaa ja onpa siitä tehty ilmeisen kuuluisa elokuvakin. Nobel-asian liittyminen Ishiguroon jäi siis mysteeriksi. Kieltäydyn googlaamasta asiaa, sillä nykyään on niin vaikea olla tietämätön ja nautin tästä hämmenyksen tunteesta.

Alku olikin juurikin hämmentävä yllämainittujen seikkojen vuoksi. Kirjan aihe ja tyyli eivät tuntuneet seurailevan aivan viime vuosien trendien aallonharjaa. Aivan kuin tietäisin, onko tällaisia trendejä edes olemassa, enhän juuri lue uutuuskirjoja. Tämä vanhanaikainen, sanoisinko jopa arvokas tyyli tuli kuitenkin nopeasti tutuksi, kun pääsin jyvälle hovimestari Stevensin puhe- ja ajattelutavasta. Stevens kertoo tarinaansa perinpohjaisesti asiat taustoittaen. Toisaalta tyyli on systemaattinen ja mies punnitsee tarkkaan sanansa ja lähestyy kulloistakin aihetta monesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän uppoutuu välillä syvälle juttuihinsa ja on hauska seurata, kuinka hän saa luovittua itsenstä takaisin siihen aiheeseen, mistä oli alunperin puhumassa. Kieli, jota mies käyttää, on hänen arvolleen ehdottoman sopivaa. Vaikea täsmentää, mutta pointtini on se, että koko kirja on aivan mainiota luettavaa jo pelkästään Stevensin riemukkaan kerrontatyylin vuoksi.

Itse aihepiiriltään kirja pyörii Stevensiä koskevien ammatillisten asioiden parissa. Näitä hovimestarin arkea koskevia asioita ovat luonnollisesti pöytähopeoiden kiillotus, virvokkeiden tarjoilu isäntäväelle ja kartanon henkilöstön johtaminen. Uskon kyllä, että ammattiylpeys ja järjestyksen pitäminen oikeastikin miehen elämää tahdittivat ja olivat hänelle tärkeitä. Stevensille tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta puhua arkisimmastakaan askareestaan ilman, että tarinaan sekaantuu hänen työtoverinsa, taloudenhoitaja Rouva Kenton.

Pitkän päivän ilta onkin pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina. Rakkaustarina täynnä valtavia tunteita, jotka Stevens tukahduttaa niitä koskaan itselleen myöntämättä. Stevens ja rouva Kenton riitelevät, osoittavat myötätuntoa ja lohduttavat toisiaan yhdellä tavalla: ammatillisen asemansa säilyttäen siten, että ulkopuoliselle tarkkailijalle heidän kanssakäymisensä näyttäytyy vain työasioiden hoitona. Kirjan hienous onkin juuri siinä, kuinka ristiriidassa suuret tapahtumat ja Stevensin neutraali tapa kertoa niistä ovat keskenään. Ishiguro luo tällä tavalla hienon tunnelman, jollaiseen harvemmin muistan törmänneeni.

Romanssin lisäksi Stevensin elämässä tapahtuu muutakin. Erityisesti hänen isänsä kuolema on hetki, jolloin todella huomaa lukevansa ainutlaatuista teosta. Stevensin työn mielekkyys joutuu lopulta myös koetukselle, kun selviää, että hänen vuosien ajan kestittämänsä suurmiehet ajavat hänen isäntänsä lopulta vaikeaan paikkaan. Kehyskertomuksena tälle kaikelle toimii lomaviikko Englannin maaseutumaisemissa, jonka omiin kommelluksiin Stevens elämäänsä peilaa.

Pitkän päivän ilta on älyttömän hauska kirja. Se on myös hyvin syvä kirja, johon varmasti pystyisi palaamaan uudelleen. Sillä tuntuu olevan painavaa sanottavaa elämästä ja ihmisestä, enkä uskalla väittää, että kaikkia tasoja edes tavoitin. Täytynee laittaa Ishiguron nimi muistiin!

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Olen ennakkoluuloissani kuvitellut sotakirjallisuuden jotenkin pateettisuudessaan masentavan kyllästyttäväksi, kenties siitä syystä en ole perehtynyt genreen ollenkaan. Kaikki se valo jota emme näe saattaa olla kliseinen kuvaus sodasta, mutta ehkä juuri siksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näin sotakirjojen ensikertailaisena minulla on ilo sanoa, että jos sotaeepokset ovat aina tällaista tunteiden ja vertauskuvien tykistystä, olen jäänyt paitsi paljosta.

Saamme seurata saksalaisen Wernerin kasvua silmät kirkkaina tuikkivasta pikkupojasta natsiarmeijan sissiradistiksi. Toinen päähenkilömme on ranskalainen lapsena sokeutunut Marie-Loire, joka tempautuu väkisin taistelujen tiimellykseen. Näiden kahden erittäin sympaattisten hahmojen tarina kietoutuu yhteen tavalla, joka on henkeäsalpaavan jännittävä, mykistävän kaunis ja traagisen koskettava.

Doerrin teoksessa on paljon ihailtavaa. Mielestäni hän kuvaa sokean elämää upeasti ja saa Marie-Loiren maailman tuntumaan niin rikkaalta hajuineen, makuineen ja muine toimivine aisteineen. Lukija pelkää, koska tyttö tuntuu niin haavoittuvaiselta ja herkältä keskellä kranaattien räjähdyksiä saksalaisten miehittämässä maassa. Toisaalta Marie-Loire on äärimmäisen vahva ja Jules Vernen, Debussyn, jalokiven kirouksen, näkinkenkien ja viemärinkansien avulla hän pitää kohtalonsa omissa käsissään.

Wernerin tapauksessa saamme seurata, kuinka natsipropaganda,  vähä vähältä kuolettaa sen innostuksen ja idealismin, joka hänessä virtaa. On vähällä, että hän unohtaa itsensä kokonaan. Werner ei ole paha, vaan olosuhteiden luoma uhri. Salakavalasti vanhojen putkiradioiden korjaaminen ja kolmioiden piirtely vie nuorukaisen tielle, joka johtaa lopulta neuvostoarmeijan sotilaiden paikantamiseen ja eliminoimiseen Opelin peräkontista käsin.

Tarina vilisee myös hienoja sivuhenkilöitä. Frederick, johon Werner tutustuu "insinööri"koulutuksessa haluaisi vain tutkia lintuja, mutta kuten hän sanookin: ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Wernerin sisko Jutta, jonka Werner hylkää Frau Elenan rakkaudella johtamaan orpokotiin, ja jonka Werneriltä saamat kirjeet ovat vuosi vuodelta persoonattomampia ja lyhyempiä. Marie-Loiren isä David, joka tekee kaikkensa tyttärensä vuoksi: opettaa pistekirjoituksen, rakentaa ensin Pariisin ja sittemmin Saint-Malon pienoismallit ja lohduttaa ja rohkaisee, kun maailma tuntuu Marie-Loirelle liian suurelta. Etienne, vainoharhainen sotainvalidi, mutta toisaalta toivoa radioaalloille lähettävä salaperäinen vastarintaliikkeen avainhahmo. Monia hienoja henkilöitä jää mainitsematta, mutta kaikkia heitä yhdistää palava halua elää, kokea, nähdä, ihmetellä ja rakastaa.

Kaikkien näiden henkilöiden tarinoita nivoo yhteen armeijoiden vyöryminen osaksi arkea, nälkä ja jano, radiotekniikka (joka on myös yksi niistä monista asioista, joihin kirjan otsikko viittaa), Liekkien Meri ja kuusikerroksinen talo Saint-Malon kaupungissa Ranskan rannikolla. Sen verran on minullakin historian tuntemusta, että oli helppo arvata, että kovin onnellisesti tarinoita toisesta maailmansodasta on vaikeaa saada päättymään. Doerr kuljettaa tarinaa kahdessa eri aikatasossa, joten lukija saa jo ensisivuilta lähtien maistiaisia siitä, mihin suuntaan tarina tulee muovautumaan.

Tuntuu banaalilta kirjoittaa näin pintapuolista arvioita näin hienosta ja syvästä teoksesta, koska huomaan, että en osaa oikein pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan joka lause tuntuu karskilta yksinkertaistukselta ja jopa väärän tiedon levittämiseltä tavoittamatta taustalla piilevää monimerkityksellisyyden verkostoa. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin parasta, mitä olen vuosiin lukenut ja esimerkiksi Jalosen Taivaanpallo tuntuu tämän jälkeen jotenkin naiivilta ja lapselliselta. Siksi vertaan Doerria Jaloseen, koska Werner ja Angus ovat kyllä pohjimmiltaan hyvin samantyyppisiä hahmoja, täynnä kysymyksiä ja janoa oppia ja ymmärtää maailmaa. Suosittelen kirjaa sydämeni pohjasta kaikille!

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Olli Jalonen - Taivaanpallo

Taivaanpallo on hiljattain Finlandia -palkinnonkin pokannut kertomus tieteestä, uskonnosta ja ylipäätään maailman menosta 1600-luvun lopulla. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiselle St. Helenan saarelle, jossa päähenkilömme kuolleen puun Angus kasvaa ja oppii maailmaa uteliaisuutensa, pastori Birchin ja tieteentekijä Edmund Halleyn avustuksella. Taivaanpallo on ylistuslaulu ajattelulle, järkeilylle, tutkimiselle ja oppimiselle, joille tosiaan tuntuu olevan tilausta näinä populismin ja valeuutisten aikoina.

Angus tutkii tähtiä ja komeettoja, saa paperipallot lentämään ja haluaa tietää kaiken. Esteinä hänen valitsemallaan tiellä ovat mm. kirkon yleinen asenne kehitystä vastaan, ilkeät kuvernöörit ja lahkolaiset, vaatimattomat lähtökohdat, köyhyys ja se, että maailma ei oikein ole vielä valmis hänenkaltaisilleen tiedonjanoisille lapsille. Oikeastaan minulla meni aika pitkään tajuta, että kaikki nämä asiat ovat vain sivuseikkoja Jalosen tarinassa, eikä itse itse juonella ole paljoakaan väliä, vaan tarkoitus on vain kuvata tiedon imeytymistä tähän tyhjään astiaan, Angukseen.

Angus on oikein sympaattinen sankari ja hänen puolestaan kelpaa jännittää. Pidinkin kovasti kirjan maailmankuvasta. Miljöö trooppisine paratiisisaarinen, laivamatkoineen ja Lontoon tiedepiireineen on vaikuttava ja kiinnostava. Itse tarina ja ihmiset ovat uskottavia, vaikkakin tuntuu toisaalta siltä, että juonikehitelmät jäävät hieman roikkumaan kaiken muun unohtuessa taustalle taivaalle tähyilemisen tieltä. Uskon, että tämä on kuitenkin vain Jalosen tapa kuvata sitä, että tällaiset maalliset ongelmat, kuten lasten kidnappailu ja alistava siirtomaapolitiikka ovat vähäpätöisiä pikkuseikkoja, joista on turha murehtia, silloin kun aikuiset tekevät tiedettä. Varmaan ihmisen historian mittapuulla asia onkin näin, mutta vähän jäi ihmetyttämään esimerkiksi Halleyn välinpitämättömyys Anguksen perheen kohtaloa kohtaan.

Luulin jo tietäväni kirjan puolivälissä loppuratkaisun: kuinka Angus luulisi Halleyn unohtaneen hänet ja etsisi turhaan Jumalan merkkiä taivaalta romahduksen partaalla, kunnes Halley kiitäisi apuun saarelle komeetan muodossa. Pieni pettymys oli, että näin ei käynyt, vaan kirja lähti hieman eri suuntaan. Lopussa ei nähdä äkillisiä ihmeitä, vaan painotetaan sitä, että mittaaminen ja havainnointi on pitkäjänteistä hommaa.

Kuuntelin kirjan BookBeatin avulla, johon otin parin viikon kokeilun. Olin kyllä tyytyväinen sovellukseen ja kenties tuota tilausta voisi jatkaakin. Ainoa mieltä kaihertava seikka on pieni epäilys kirjavalikoiman laajuudesta, mutta eiköhän tuolta ainakin joksikin aikaa mieleistä kuunneltavaa löydy. Kirjan valitsemisen kanssa tuntui olevan samaa ongelmaa kuin Netflixin kanssa: valikoiman selailu on koukuttavaa ja on vaikea päättää, minkä kirjan sadoista vaihtoehdoista valitsee.

Oikein mainio teos, etenkin jos Anguksen virheettömyys ei ole lukijalle ongelma! Itse ainakin välillä nautin näistä stereotyyppisen hyvistä päähenkilöistä. Ei kaiken aina tarvitse olla moniulotteisen kompleksista, vaan mustavalkoisuus voi olla piristävää ja tuoda kirjaan satumaisuuden tuntua, kuten Taivaanpallon tapauksessa käykin.